Heidi Köngäs: Hertta

Poliittinen kärjistyminen ei laantunut 1930-luvulla, sota-aikana eikä sen jälkeen. Kommunismi meillä ja Neuvostoliitossa on oleellista, kun Heidi Köngäs siirtää nimihenkilön Hertta Kuusisen, sotienjälkeisen ministerin Yrjö Leinon ja vakoiluvehkeilijä Esko Riekin romaaniin Hertta (Otava 2015). Kolmen henkilön minäkerronnan keinoin saan käsityksen aatteenpalon riskeistä. Hertta kertoo myös suhteiden valta-asetelmista.

Jokaisella kertojalla on oma äänensä. Hertan ääni on verevin. Hän on lihallinen, kropan kautta kokeva nainen. Hän on ollut valmis aatteen vuoksi jättämään kaiken, lapsensakin. Siitä ja muista käsittelemättömistä asioista seuraa aavesärkyä. Toisaalta suoruus ja ehdottomuus ilmentävät Hertan elinvoimaa, jota vankeusvuodet väkevöittävät.

Rakkaus on jotain muuta kuin iskelmien väittämä. Siinä ei ole mitään valinnanvaraa. Siksi todelliset rakkaudet eivät lakkaa koskaan, ne pysyvät, vaikka ne kuinka torjuttaisiin, kiellettäisiin, suljettaisiin pois.

Leino on kompleksinen tapaus, vaihe vaiheelta traagistuvampi, samalla ressukka ja raivostuttava. Sen kummemmin selittämättä totean, että kirjan ytyoivallus on se, että naruja kiskoo valkoinen vakooja Riekki. Lukija tietää, Hertta ei, Leino sätkii. Ilman Riekkiä minäkerrontavuorottelu tukkeutuisi, jumiutuisi ja junnaisi, vaikka kuinka Hertta olisi väkevä ja Leino vääntelehtisi. Riekki ilmavoittaa tainaa ja kerrontaa vaikka jää henkilönä yksioikoiseksi.

Kuusista ja Leinoa jäytävät perhesuhteet, niissä asiat, joita ei juuri sanota ääneen. Politiikka on sotkeutunut heidän suhteisiinsa aina, niin myös parin yhteiseen onneen ja onnettomuuteen. Rakkausromaani tämä yhdestä kulmasta on, ja se kovertaa vatsaonteloani, sillä hyväuskoista hullaantujaa höynäytetään. Suhteen kuumankylmä asetelma voimistuu juonen edetessä.

Ole minulle kaikki värit, paina punaisella niin että tuntuu, koeta keltaista kielelleni ja tiputa pihlajanmarjoista mehua suoraan suuhun. Älä anna minun mennä pois. Hengitän vain toisella keuhkollani ilman sinua. Puhalla kylmän aamun hengityshuurua suoraan silmiini ja varjele minut pahalta.
En koskaan sano sinulle, miltä minusta todella tuntuu. Sinun pitää tajuta se ilman sanoja.

Neukkulan kansanvihollisvainoja on useissa nykyromaaneissa käsitelty, aihe ei siltä osin tuoreudella säväytä. Hertan tapa kieltää totuus on kyllä uskottava. Minun on vaikea käsittää Hertan yksisilmäistä aateuskollisuutta, vaan ei asian laita voi muu olla: Hertan horjuminen veisi pohjan pois häneltä itseltään (ja romaanilta).

Kolmikantakerronta alkaa vetää, kun jännitteet lisääntyivät. Jonkin verran asiat toistuvat, menköön se minäkertojien pähkäilyn piikkiin, sellaistahan se on, että samoja asioita mielessä helposti vatvoo. Syyllisyys on varsinainen veivaussyöpä.

En heti pääse kirjan imuun, pikkuhiljaa alan innostua ja ihan lopussa se säväyttää. Mitä pitempi aika on Hertan lukemisesta, sitä enemmän erilaisia piirteitä mieleeni pomppaa aiheesta, henkilöistä, rakenteesta ja kerronnasta. Kirja jää kytemään.

---

 

Jälkisanat
Sattumalta luin peräkanaa kaksi historiaan sijoittuvaa romaania, joiden päähenkilöt ovat todellisuuspohjaisia. Kovin eri tavoin tosielämän ihmiset vapautuvat fiktioon. Juuri se on lukuharrastajan kipinöinnin sytyttäjä! Kerrontavariaatiot ilahduttavat, erilaiset käsittelytavat avartavat ja monenmoiset kohtalot pohdituttavat. Mikaela Strömbergin näennäisen epäpoliittisen Sophien. 1800-luvulta voi nähdä monen muun virityksen ohella yhteiskunnallis-aatteellisena, kun taas julkipoliitikkojen Kuusisen ja Leinon minätarinointi yksityistää historiankirjojen faktamaininnat. Lisää tällaista kerrontakirjoa, kiitos!
_ _ _
Heidi Köngäs
Hertta. Romaani
Otava 2015
romaani
285 sivua.
Lainasin kirjastosta, kaveri auttoi.
Kiinnostavasti lukufiilikset vaihtelevat, esimerkiksi Lumiomenalle Hertta on tasatahtinen, Kulttuuri kukoistaa jää kuin välitilaan, Täällä toisen tähden alla nillittää ja tykkää ja Reader, Why did I marry him? hullaantuu.