Antti Tuomainen: Kaivos

On ilo lukea luistavavirkkeistä dekkaria. Antti Tuomainen kirjoittaa selkeää ja virkeätempoista proosaa. Tapahtumat, ajatukset ja dialogit vuorottelevat siten, että ilmaisu on kirkas, vaikka kuvatut asiat eivät ole yksiselitteisiä.

Mikäli kukaan ikinä kysyisi minulta, mistä suuret järistykset saavat alkunsa, olisin osannut vastata omasta puolestani: täysin mitättömistä arkisista siirroista, vaikkapa siitä kun tuttu pahvilaatikko vaihtaa metrin verran paikkaansa.

Kaivos (Like 2015) kertoo kolmekymppisestä Jannesta, joka on talousvaikeuksissa kamppailevan päivälehden toimittaja. Tyrkyllä olisi skuuppiaineksinen juttu pohjoisen ympäristörikoskaivoksesta. Työorientoitunut lehtimies joutuu juttua penkoessaan vaikeisiin tilanteisiin. Lisäksi suhde avovaimoon kärjistyy, ja isyysriittämättömyys mietityttää, mitä voimistaa oman Emil-isän yllättävä ilmestyminen 30 vuoden poissaolon jälkeen.

Emil käveli ulos ja katsoi taivaalle. Se näytti korkeammalta kuin päiviin. Lumisade tuli aina niin matalalta. Hän pyrki pitäytymään tosiasioissa, mutta se oli vaikeaa. Yhtä vaikea oli myöntää sitä, mikä hänet oli eniten puhelussa pelästyttänyt.
Poika oli kuulostanut häneltä itseltään.

Janne joutuu kiperiin tilanteisiin, ja isän työkeikat pistävät puolestaan jännittämään, miten leikkaavat pojan ja isän työtehtävät. Juoni kulkee liukkaasti, ja aina kun pelkään ilmeistä selitystä, toisin käy. Lisäksi Kaivos-dekkarissa on virkeää tekstilaji- ja kerrontavaihtelua.

Jännitystasoja on etenkin dekkarin ihmissuhdepuolella. Jannen ja Pauliinan pattitilanne on tavallaan lattea, mutta ymmärrettävästi pikkulapsiajan kireystekijät dokumentoidaan. Jannen itsetutkiskelu on luontevaa – ja samoin se, ettei se yleensä johda mihinkään. Jostain syystä Jannea ja ydinperheongelmia vetävämmiksi kohoavat isän ja äidin jälleennäkemiset sekä niistä viriävät tunnelmat. Isä-Emil on viileä tyyppi, ja onnistuneen säästeliäästi raottuvat hänen ammoisen lähtönsä taustat.

Ei kai Kaivoksen yhteydessä voi olla mainitsematta Talvivaaraa? Aihe on siis ajankohtainen. Yritysmaailman piilopelit eivät noudata samoja sääntöjä kuin ympäristönsuojelu, mikä ei yllätyksiä tuota. Siksi on dekkarille hyväksi, että päähenkilöiden privaattipuolella tapahtuu. 

Kummasti miellyttää se, että päähenkilö ei ole yksityisetsivä tai poliisi. Se laventaa toimintakenttää. Juttua tutkiva rikospoliisi vilahtaa pari kertaa ja näyttäytyy tyylikkäänä karikatyyrina. Muuten ei Tuomainen räväyttele eikä ole dekkariteksteissään huumorimiehiä. Alakuloinen pohjavire on tuttu aiemmista romaaneista Synkkä niin kuin sydämeni (2013) ja Parantaja (2010).

Lumen ja rännän tuprutus, kinokset ja talviöiden valo – ne aistin. Ja kylmyys niin Helsingissä kuin pohjoisessa kaivoskaupungissa pistää hengityksen huurtumaan, vaikka luen kirjaa elokuun auringon lämmittämällä parvekkeella. Tuomaisen aiemmissa romaaneissa sää- ja Helsinki-kuvaukset ovat tarkkoja, ja nyt kuljen vauhdilla mukana talvitunnelmissa kaupunginosasta toiseen maisemat tunnistaen ja kirjailijan tallennustaitoa ihaillen.

Ei Kaivos elämän tarkoitusta ratko, mutta mieluista luettavaa se on lajissaan. Jotain kyllä ratkeaa ihmiselon peruspilareista, rakkaudesta ja perheestä.
_ _ _
Antti Tuomainen
Kaivos
Like 2015
dekkari
326 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kirjabloggaajista Kaivoksen on lukenut ainakin Lumiomena.