Katja Kettu loihtii muista erottuvan tavan kertoa. Sanasto räiskyy murteisten ja omaperäisten johdannaisten ja yhdyssanojen voimasta, ja usein virkkeet ryöppyävät vaaran tunnetta. Uutuusromaani Yöperhonen (WSOY 2015) jatkaa Kätilön ja Piippuhyllyn viitoittamalla ronskilla ilmaisutiellä.
Teksti etenee kiivaassa rytmissä. Siinä on ruokottomuutta, rujojen olojen säästelemätöntä menoa. Väkivalta ja hyväksikäyttö saavat kaltaisensa kielen, pahaa ei koristella. Lihanhimosta näkyy monta puolta: paljon on rääsyläisten nälkää ja raiskaavaa julmuutta mutta myös antautumisen riemua.
Romaanin runko nojaa kahteen kertojaan eri ajoilta. Petsamosta Neukkulaan karkaa 1937 raskaana oleva Irga, joka kertoo parinkymmenen vuoden kokemuksistaan Vorkutan vankileirillä. Vuonna 2015 Irgan pojantytär Verna selvittää isänsä kuolemaa marilaiskylässä. Tarinat lähenevät toisiaan monien salaisuuksien auetessa.
Kannen kuvassa on Eemil Karilan maalaus Forgive me.
Yöperhonen on juoniromaani, jota ei passaa paljon aukoa, jotta jokaisen lukukokemukseen säilyy arvoituksia. Vihjaanpa kuitenkin sellaista, että aikamoisia yhteyksiä nykytoteen ilmenee. Piilotettuja asioita pöyhitään osin jännärihenkisesti. Historiallisen romaanin aineksia on myös. Neuvostoliiton punakone jauhaa loikkarit, vähemmistöt ja muut kyräilevien kansalaisten ilmiantamat raukat rehuksi, jolla ravitaan piittaamatonta systeemiä. Samaa apetta syö tasapainoton nyky-Venäjä, jonka pääkokki on katala Putin. Mairitteleva ei ole valtiokoneiston kuva, ei kansalaistenkaan.
Henkilöromaanina tarina toimii etenkin Irgan osalta. Lapin nainen on melkoinen poikkeusyksilö: vaikeaselkoinen ja muuntuvainen selviytyjä. Vankileiriolosuhteissa henkiin jäämiseen tarvitaan ääritilannetaitoja. Yksin ei kuitenkaan kukaan pärjää, ja Irgalla on onni kohdata sielunsisko, marilainen Elna, juureva kansannainen. Hän vaikuttaa moneen Irgan käänteeseen, ei vähiten kaiken nielevään rakkauteen Alekseihin, ja ehkä eniten marilaisen luonnonuskon omaksumiseen.
Aleksei nyökäytti hajamielisesti, nappasi sitten hopeasiipisen yöperhosen peukalonsa ja etusormensa väliin. Se räpisti hätääntyneenä ansassaan. Motyljok, yöperhonen. Otus joka syntyy pimeässä, elää pimeässä, mutta on valmis polttamaan siipensä päästäkseen lähemmäs lyhdynvaloa.
Vaikka vieraskielisten sanojen runsas käyttö välillä rasittaa minua, pidän romaanin kulttuurikerroksista ja kuvallisuudesta. Yöperhoseen, sielun symboliin, ja muuhun marilaiseen uskomusperinteeseen liittyviä vertauskuvia on paljon. Esimerkiksi pimeyden ja valon välisen juovan epämääräisyys on läsnä henkilöissä itsessään ja heidän teoissaan, ja elämän ja kuoleman rajakin hailuu epäselvänä. Jatkuvuutta ei voi pysäyttää, vaikka vääryyksiä ja julmuuksia tapahtuisi, kuten Irgan jälkeläisten osa osoittaa.
Tuohuksen vahan ovat tehneet mehiläiset, jotka asuvat koko elämänsä kennon pimeydessä. Ne eivät koskaan näe valoa, mutta tekevät siitä vahaa. Ihminen kerää keltaisen flavan ja valaa siitä kynttilän. Kun kynttilä nyt sytytetään, kauan sitten maatuneitten mehiläisten valo vapautuu. Siitä elämässä on kyse.
Yöperhosen tarina, henkilöt ja miljööt ovat kaukana tavallisuudesta. Välillä äärimmäisyys tuntuu ylenpalttiselta, jopa itsetietoiselta sokkiefektien esittelyltä. On vaikea arvioida, pidänkö tästä vai en. Minulle kyse on lähinnä siitä, kykenenkö heittäytymään kahden naisen kiivaaseen elämänvirtaan. Jään jonnekin pyörteen reunoille, potkin joitain pohjavirtoja vastaan. Jossain vaiheessa lukukokemusta koitan painaa kaikki uskottavuusodotukset uppeluksiin, antaa vain mennä.
Juonen osat viedään päätökseen mutkitellen – tarinoinnin Kettu taitaa: kumarran. Lukijaa harhautetaan, niin harhauttavat myös keskushenkilöt yhteisöjään. Henkilökuvaus ailahtelee. Vernaa en oikein tavoita, Irga on kyllä hurja hahmo, sitkeä sinnittelijä. Sivuhahmoja on paljon, osasta jää elävä jälkimielikuva, sillä Kettu maalaa groteskeja muotokuvia.
Katja Kettu on sanonut, että hän halusi kirjaan kauneutta. Näen siitä väläyksiä. Olisivatko ne juuri niitä, kun yöperhonen säntää valoon kärventyen? Näen myös toivottomien tilanteiden elämänvimmaa. Joku kuitenkin aina selviää, vaikka toisiin voi osua pahasti ja kärsimys kertautuu.
– Aina valoa kohti.
– – –
Katja Kettu
Yöperhonen
WSOY 2015
romaani
326 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Hei Tuija!
Hain Katja Ketun Yöperhosen juuri kirjastosta ja olen vasta sivulla 19, joten en voi lukea blogiasi vielä.
Viimeksi olen lukenut Röngän Einon ja Brookin Talo Elben rannalla-romaanin ja viihdyin molempien parissa.
Lähden mökille perjantaina junalla. Ollaan yhteydessä syksymmällä!
Einon olen Helmetistä varannut – sitä odotellessa. Kommentoi sitten Yöperhosta, kun olet sen lukenut.
Olipa hidas lukukokemus! Vernan taival Marimaassa tuntui rikkovan tarinan kulun ja hänen rakkaussuhteensa Kostjaan päälleliimatulta. Vovan tarina oli turha ja useat seksikuvaukset päälleliimatun raakoja ja rivoja. Irga oli hienosti kuvattu hahmo ja luontokuvaukset kauniita. Valtava määrä taustamateriaalia! ”Mennyt on mennyt, mitä sitä suremaan. Surkaamme eläviä, jotka pelkäävät kuollakseen.” Luin herkän ja hienon Katja Ketun haastattelun Me Naiset-lehdestä hänen rakkaudestaan Mikko Rimmiseen.
Osut! Voi sanoa, että romaani on monipuolinen ja herättää ajatuksia ja mielipiteitä.
Minä osaan sanoa, että pidin Yöperhosesta todella paljon. Se on varmasti kirjasyksyni merkkitapauksia.
Oi, kirjojen suola ja sokeri: jokainen maistelija erottaa omanlaiset makuyhdistelmät! On aina kiinnostavaa, kun kirja herättää erilaisia ajatuksia ja tunteita. Kiitos kommentistasi!
Olen noviisi Ketun kanssa. Tämä oli ensimmäiseni. Pidin kielestä. Intensiivinen ja vahva tarina. En ole halunnut nähdä Kätilöä elokuvana, en haluaisi nähdä tätäkään eli kirja riittää.
Kirja usein riittää. Kettu on niin äärimmäinen ja kielessään jo niin visuaalinen, että filmatisointi ei tavoita tekstiä. Jäljelle jää pinta. Yöperhonen jätti tekstinä aika kaksijakoisen olon.