Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

RAKKAUDESTA JA TEATTERISTA

On vaikea vastustaa kirjaa, jossa jo alussa todetaan: ”Luken ensimmäinen ajatus oli, että siedettävän elämän vähimmäisvaatimus on se, että ihminen voi halutessaan nähdä maalauksia, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia.” Eikä ole muutenkaan syytä pullikoida vastaan lukiessa Sadien Jonesin romaania Ehkä rakkaus oli totta (suom. Marianna Kurtto, Otava 2015).

Ehkä rakkaus tosiaan on totta, mutta rakastamisen tapa, sävy, kesto ja ilmaiseminen vaihtelevat. Jokainen voi rakastaa eri hetkissä eri tavoin samoja ja vaihtuvia kohteita. Tästä Jones romaani kertoo kerrassaan valloittavasti. Romaanissa on monia mausteita, ei vain makeaa: suolaa on ripoteltu, hapanta myös, ja hyppysellinen lihaisaa umamia verevöittää tekstin keskivertoromanssia unohtumattomammaksi.

Ahmittavaksi rakennettu romaani.

Ahmittavaksi rakennettu romaani.

Romaanin päähenkilö on Luke, pikkukaupungin levoton mutta lahjakas kasvatti, joka haaveilee näytelmäkirjailijan urasta. Nina on pari vuotta nuorempi näyttelijättäreksi päätyvä neitokainen. Sekalaisissa teatteritöissä hommailevat myös Luken ystävät Leigh ja Paul. Muut kolme liittyvät Lukeen erivahvuisin ystävyyden ja rakkauden sitein.

Teatterimaailman liepeillä kuljetaan 1970-luvun alkuvuosina, sitä ennen viivähdetään vähän 1960-luvun puolella. Ajan brittihenki tuntuu, ja tunnelmaa vahvistetaan ajantasaisella soittolistalla. Sodasta ei ole pitkä aika, ja sen eläneiden sukupolven vauriot vaikuttavat yhä. Perhesuhteissa on kaikilla melkoisia möykkyjä, Lukella ehkä eniten sulamatonta materiaa. Kenelläkään ei ole hellää tai herkkää mallia saada tai jakaa rakkautta.

Romaani siis tarjoaa erilaisia rakkausvariaatioita: on ystävyyttä, turvallisuushakuisuutta, turvattomuutta, haparointia, hyväksymättömyyttä, hullaantumista, huikentelua, huijausta. Yksi on ”järki ja tunteet” -mukaelma Leighin tapaan:

Hän oli varautunut ja kokematon, ja hän pelkäsi kuollakseen rakastumista. Rakastuminen toi hänen mieleensä kompastumisen; ikään kuin kompastuisi tiilenmurikkaan ja putoaisi rotkoon. Romanttinen rakkaus tuntui hänestä huvipuiston halpamaiselta huijaukselta: siltä, kun joutuu raahatuksi horjuvan sirkuspyörän selkään ja sitten putoaa naama edellä kermakakkuun kyynisen maailmankaikkeuden nauraessa taustalla.

Romaani on ilman muuta rakkausromaani, mutta se ei ole vain sitä. Vetoavinta siinä on henkilökuvaus. Jones tavoittaa poikkeuksellisen hyvin nuorten henkilöiden muuttuvia tunnelmia: päättämättömyyttä, arkuutta, äkkinäisiä puuskia, itsensä yllättämisiä ja tilanteista selviämistä, selviämättömyyttäkin. Henkilöissä on arvaamattomuutta ja kulmikkuutta, siitä pidän erityisesti. Jokainen neljästä houkuttaisi minut kyökkipsykologisiin tutkielmiin, siten hienosti ripotellusti Jones kuvaa taustoja, toimintaa ja tuumailuja. Jääköön tutustuminen kuitenkin kullekin lukijalle. Sen vielä totean, että Luke on romaanin magneetti, jonka vetovoimaan imeytyvät romaanin tytöt, ja taitaa teho ulottua romaanin lukijoihinkin. Tunnustan.

Ja hän ajatteli Lukea: tämän fiksuutta, tämän erilaisia puolia, joita oli niin paljon ettei niistä yhdenkään kanssa voinut tuntea oloaan turvalliseksi.

Jonesin tapa kertoa onnistuu kaappaamaan mukaan tarinaan. Etenkin alkupuoli innostaa, sillä Lukea ja Ninaa kuljetellaan vuorotellen. Olen otteessa odottamassa, milloin tiet risteytyvät ja mitä sitten tapahtuu. Paljon tapahtuu ja onneksi myös odottamatonta. Pientä vetkuttelua on havaittavissa keskivaiheella mutta perustellusti. Kirjailija osaa kertoa ja asetella sanansa siten, että elävät mielikuvat heräävät. Siksi Ehkä rakkaus oli totta on nautinnollinen romaani rakastamisen sävyvaihteluista.
_ _ _
Sadien Jones
Ehkä rakkaus oli totta
Fallout
Suomentanut Marianna Kurtto
romaani
Otava 2015
419 s.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Kirja-arvioinnit ovat tänään julkaisuvapaita. Minun kanssani samalla kellonlyömällä postaa Arja blogista Kulttuuri kukoistaa.

Advertisements

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

4 responses to “Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

  1. Omppu/Readerwhydidimarryhim

    Arjalle juuri kommentoin, että ajattelen Lukea yksinään omassa huoneessaan kuuntelemassa ääniä seinän takaa. Minulle Luke oli iso hahmo ja sukua Jonesin esikoisen (Outcast) miespäähenkilölle.

    Ja ne rakkauden muodot ja variaatiot. Tämän sydän väpätti ja jätti välillä pari lyöntiä väliin.

    Oli helpottavaa lukea, että sinunkin mielestäsi tämä on oivallinen. Itse kun olen tätä aika kovaäänisesti torvella soittanut omassa kirjoituksessani.

    • Omppu, ja miten sävykkäästi soititkin. Kävin tänään lukemassa postauksesi ja ihastuin tapaasi porata kirjan monisyisiin kerroksiin. Tykättiin siis kummatkin kirjasta ihan täysillä!

  2. Näin unta, että olin elänyt tämän…;) Kirja jota luin aamuneljään. Wau!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s