PYRISTELY KÄSIVARSISUOJASTA
Nelikymppinen Sara saapuu resuisilta maailmanmatkoiltaan Suomeen. Äveriäs isoisä Janne järjestää irrallisen pojantyttären opettelemaan vastuuta Riihen kylään perustamaansa parantolatyyppiseen kommuuniin. Näin käynnistyy Maritta Lintusen romaani Hulluruohola (WSOY 2014).
Monissa kirjablogeissa on Lintusen maailmaan viehätytty, mm. Ullan Luetut kirjat ja Rakkaudesta kirjoihin. Hulluruohola hämmentää minua. Sen lähtökohtatilanne on epäuskottava: eihän villinvapaata aikuista naista noin vain kuskata ja säilötä korpimaisemiin? Sen henkilöt ovat tarkoitushakuisen kummallisia, sivuhenkilöt erityinen friikkisirkus. Sen juonen jujut aavistan etukäteen. Sen teemat ja opetukset kirkuvat kovalla äänellä, oi, korvia soi, vähemmälläkin ymmärtäisin.
Epäuskottavuudesta toivuttuani löydän lukemastani monia viehättäviä ja kiinnostavia puolia. Jos otan annettuna tyylittelyn, jätän tilaa romaanin irrottelevuudelle. Lintunen järjestää kyläkoulun outolintujen avulla hiveleviä tilannekuvia, absurdeja, ilmaisuvoimaisia.
Kerronnan tyyli ja sävy eivät ole vakavia, vaikka teemat ovat. Kaikkein eniten minua viehättää kielen ja kerronnan selkeyden ja kuvallisuuden yhdistelmä. Lintunen luo välillä kerrassaan kauniita ilmaisuketjuja, etenkin luontohavainnot ja niiden kytkeytyminen mielentiloihin ihastuttavat.
Painoin poskeni kiveen. Halusin haljeta jälleen kahdeksi – katsoa itseäni etäämpää: kuinka nainen takertuu vuoren rinteeseen pysähtyneeseen kivipaateen, kuinka hän tuijottaa jäkälämattoa; harmaanvalkoisia maljoja, joissa jokaisessa kimaltaa jääkirkas pisara. Nainen tuntee sydämensä iskun kiveä vasten ja painaa rintaansa yhä tiukemmin karkeaan kallioon, odottaa syvyydestä jysäyttävää vastakaikua, kunnes tajuaa, ei ole olemassa sidettä elottoman ja elävän välillä, sillä ihminen on koditon vierailija kasvien ja kallioiden mykässä valtakunnassa – ja yhtäkkiä hän muistaa tunteneensa saman vierauden jo lapsena sivellessään hopeista kelopuun oksaa. Kuolleen suopuun kättä.
Sara on selvinnyt elämässä jo lapsena oppimallaan periaatteella: ”Ihminen on turvassa vain omien käsivarsiensa sisällä.” Vaikean tilanteen tullen hän jakaa itsensä kahtia, katsoo ulkopuolelta. Hän ei ole voinut päästää ketään lähelleen, jottei suojaus pettäisi. Saran riippumattomuus on näennäistä, se on rakkaudettomuuden tuomaa.
Olen lukenut lähiaikoina monia kotimaisia romaaneita siitä, miten aikuisten tietoinen tai tiedostamaton taitamattomuus, piittaamattomuus, syyllistäminen tai vastuuttaminen tekee peruuttamatonta tuhoa. Lapsi rehottaa aikuisuudessa rikkaruohoja, jotka häneen lapsena on kylvetty. Hulluruohola kertoo yhden tarinan siitä – lopulta jopa kahden suvun kolmanteen polveen kasautuneen ryteikön avulla. Ratkaisuntynkää tarjotaan: vanhan, tukahduttavan pöheikön kulottaminen saattaa pohjustaa maaperän uudelle kasvulle, avautumiseen muille ja itselle.
_ _ _
Maritta Lintunen
Hulluruohola
WSOY 2014
306 sivua
romaani
Sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessutapahtumassa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Uskaltauduin nyt tämän lukemaan, vaikka Hulluruohola on vielä lukematta. Eli ensin ei oikein iskenyt, mutta sitten kyllä ainakin jossain määrin. Tulkitsinko oikein? Minusta henkilökavalkadi vaikuttaa mielenkiintoiselta ”friikkisirkuksineen”. Tuokin on kiinnostavaa, että teemat ovat vakavia, mutta kerronta ei. Em. ”sekasikiköisyys” on houkuttelevaa.
Oikein tulkitset, siis osin tykkäsin. Kerronnassa on kiinnostavia puolia, vaikka siinä on paljon asetelmallista tyylittelyä. Kannattaa lukea.