Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

RAKKAUKSIA

Mutta minä rakastan sinua (Otava 2015) alkaa siitä, mihin moni rakkausromaani saattaisi loppua. Katseet kohtaavat ja vakka löytää kantensa. Kannen asettelu vakkaan vaatii kyllä aikaa ja useita yrityksiä. Eppu Nuotio on sepittänyt lemmentarinan, joka on eletyn elämän, varovaisten odotusten, pettymysten ja toiveikkuuden yhdistelmä.

Karin on nuhjaantunut, viisikymppinen historianopettaja. Hänellä on aikuinen tytär ulkomailla, kaksi hyvää ystävää ja muistisairas äiti. Ero on ollut kipeä, aviosuhde sitäkin kipeämpi. Lauri on samanikäinen eronnut insinööri, jota menneisyyden muistot hiertävät.

Nuotio varioi rakkausromaanigenreä viehättävästi henkilövalinnoillaan, sillä elämää kokeneet ovat odotusten vastaisesti tuoreita onnen hamuajia. Lopulta romaanissa on melkoinen ryöpsähdys rakkauksia. On äidinrakkaus, kahden polven tyttärien rakkaus edeltävään polveen, pettävä rakkaus, täyttymätön ja yksipuolinen rakkaus – ainakin nämä. Lisäksi romaanissa on muutamia versioita rakkauden ja seksuaalisuuden suhteesta toisiinsa. Yksi juonne on lapsuudenkodin antama malli rakastaa ja osoittaa sitä. Ja rakas Turku säteilee kevättä ja kesää.

Kerronnassa on jonkin verran toistoa ja kömpelyyksiä, mutta seuraan mielikseni juonenmutkia. Karinin suhde työhön, ystäviin, tyttäreen ja äitiin ryydittävät tarinaa. Lisäksi Karinin ja Laurin suhteen kehittymisen paratiisissa on monenlaisia matelijoita, monet mielensisäisiä, mutta vähäinen ei ole yksi pettynyt sihteerikkökäärme. Jossain vaiheessa juttu etenee jopa jännärihenkisesti.

Romanttinen romaani on ankkuroitu arkeen, ja henkilöitä syvennetään menneitä käsitellen ja eteneviä tapahtumia kehitellen. Henkilöt kasvavat lukijan silmissä itsekseen: kohdata pitää mahdollisuuksien lisäksi murheita ja pelkoja. Henkilöiden sisintä ja arkoja salaisuuksia arvostetaan, etenkin sellaisia ominaisuuksia, jotka valtavirtaromanssit ohittavat. Nyt vain vihjailen hämärästi suojellakseni salaisuuksia. Otsikon ensimmäinen sana ”mutta” ei ole siinä suotta.

Kerrontakikkana on kolmikulmaisuus. Karin kertoo minämuodossa, kahden muun keskiöhenkilön kannalta tilannetta seurataan kaikkitietävän kertojan katsein. Mutta minä rakastan sinua tavoittaa tunteiden hulmahtelut, ja huomaan viehättyväni tästä aikuisten tunnelmatarinasta. Se on kaurapuuroproosaa, kevyttä mutta ravitsevan sydämellisesti ihmisestä kiinnostunutta. Tekstiin ripotellaan opetuksia onnesta ja rakkaudesta. Vertaukset ja kielikuvat äityvät välillä kovin taiteilluiksi, vaan kirjan leutoa ihmisnäkemystä arvostaen päätän lukukokemukseni muutamaan totuuteen.

Ei pidä syyttää rakkautta kaikista niistä merkillisistä tempuista joita ihminen tekee, sillä ihminen on samaan aikaan sekä tunteiden metroverkosto että tallin katolla oleva tuuliviiri. Yhdistelmä, joka toimii vain ajoittain.

Vaikka Karin tietääkin jo, ettei onnellisuus ole pysyvä olotila vaan kerrosten välillä kulkeva hissi, niin kyky onnellisuuteen on pysyvää. Ihminen, joka osaa olla onnellinen, selviää vaikka olisikin välillä epätoivoinen ja onneton. Niin se vain on.

Onni pysyy harvoin naarmuttomana. Sitä on vaikea varjella maailmalta, elämän sotkuisuudelta ja ihmisessä piileskelevältä pimeydeltä. Ensimmäiset säröt ilmaantuvat kuin varkain, ja jossakin vaiheessa rakastavaiset saattavat huomata, että onni on pirstaleina heidän välissään, se kun on haurasta, kuin ihmisen mieli.

_ _ _
Eppu Nuotio
Mutta minä rakastan sinua
Otava 2015
283 sivua
rakkausromaani
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.