Sellainen tyttö

Lena Dunham on häkellyttävä tekijä. Hän on HBO:n kerrassaan jäljittelemättömän Girls-sarjan tuottaja, käsikirjoittaja, ohjaaja ja pääosanäyttelijä. Multitalentti on kaiken filmaus- ja julkisuushässäkän ohella kirjoittanut kirjan Sellainen tyttö (suom. Lotta Sonninen, Otava 2014). Sen alaotsikko on Nuoren naisen ”opetuksia”.

Sellainen tyttö on jonkinsorttinen elämäkerrallinen kasvukertomus ja tunnustusteos. Se on peittelemätön ja siekailematon. Lisäksi se avoimesti herättää hetkittäin epäilyksiä todenperäisyydestä: kertojalle on tavallista, että eri kerroilla sama tapaus voi purskahtaa ulos eri tavoin. Totuus ei ole oleellista vaan sen rento ilmaisu- ja tulkintatapa.

Lena Dunham on jenkkiläisen liberaalin, räiskyvän ja rakastavan taiteilijaperheen ilmaisuvimmainen tytär, jonka alku-ura on jättimenestykseksi havaittu. Hän on sekoitus räyhähenkeä ja perhetyttöä. Kyllä, hän on tähti; ja kyllä, hän on ironinen, fiksu, sinnikäs, avoin, epätoivoinen, rohkea, rikkonainen ja sekoileva.

Pääosin kirjassa on hilpeä vire ja teksti liitää. Silti kerrotut omituisuudet kipuilevat. Dunham on myöhempien aikojen tyttö-woody-allen, joka kiepauttaa neuroosit taiteeksi – tai ainakin julkisiksi. Vetäviä kohtia löytyy perheestä, romansseista, pelkoahdingosta ja terapiakierteestä – muutaman mainitakseni. Se ei ole minun eikä Kirjava kammari -blogin Karoliinankaan mielestä kiusaannuttavan paljastelevaa.

Aika eri ilmapiirissä liikutaan kuin muinoin nuoruuteni Uma Aaltosen murkkuopaskirjoissa. Kirjan lupaamia ”opetuksia” on omakohtaisissa anekdooteissa, suorina (hupi)listoina ja tokaisuina. Koko Dunham-hahmo on opetus: usko omaan tekemiseen riittää – olet mitä olet.

Minä en ole seksuaalineuvoja, psykologi enkä ravitsemusterapeutti. En ole kolmen lapsen äiti enkä menestyneen alusvaateketjun omistaja. Mutta minä olen tyttö joka taistelee saadakseen kaiken, ja tässä tulee ketju karuja kertomuksia tuon taistelun eturintamalta.

Huvitun ja huokailen. Tiedän, tiedän: tyttöyteni on ollut tiensä päässä jo aikoja sitten, en ole kohderyhmää. Omanapaisuus ja kyvyttömyys salaisuuksiin Girls-hahmon tapaan on toki rasittavuuksiin asti apposen auki, vaan paljasteluun sujahtaa raikastavaa perspektiiviä, välillä sarkasmia. Ihastelen Dunhamin kepeyttä, terävyyttä ja vilpittömyystuntua. Myönnän harppovani väsyttäviä selostuksia ruokapäiväkirjoista tai sähköposteista. Täyden tunnustuksen annan kokonaistaideteos Lena Dunhamille, ja toivon jatkuvuutta omaperäiselle medialuonnille.