Työläisromaanin paluu

Olli Jalonen ilahdutti Poikakirjalla ( Otava 2010) ja jatkaa nyt saman pojan kuvausta romaanissa Miehiä ja ihmisiä (Otava 2014). Kirjan ensimmäinen luku hykerryttää ja käynnistää kovat odotukset jatkolle. Tunnelmat vaihtelevat lukuprosessin mittaan, mutta komeasti Jalonen kunnioittaa työläisromaaniperinnettä ja käynnistää yhden luokkaretken.

Päähenkilö on 17-vuotias kesällä 1972. Lahjakkaan pojan lukiossa jatkaminen on katkolla, koska metallimies-isä jää työttömäksi sydänvaivojen vuoksi eikä siivooja-äidin tienesteillä tulla toimeen. Poika ei kesätöissä raksalla loista, mutta hän pätee varasto-, siivous- ja toimistotöissä ja sosiaalisesti taitavana luovii tilanteesta toiseen. Jalosen romaanissa on ansiokasta työn kuvausta, sellaista kadonnutta hikistä ammattimiesten hommaa, jota ei juuri nykyromaaneista lueta. Äijäilyä Parolan työmaaparakkien piirissä ja lähitaloissa piisaa.

Ajankuva on erityisen nautittavasti napattu. Työläisten ero herrasväkeen on selvä, suhtautuminen ja mahdollisuudet rajattuja. Miesten ja naisten roolit ovat nekin melkoisen junttaantuneet. Puheet ja puhumattomuudet ovat sanomattakin selvästi asetettu. Sota-aika on vielä lähellä, veteraanit ovat perheiden päitä. Politiikkaa puhutaan, ja Kekkonen, Vennamo ja Virolainen aiheuttavat jatkuvaa väittelyä. Näillä taajuuksilla Jalonen herkuttelee ja liittää piuhat nousevan sukupolven ääneen: näppärät radioamatöörit hämmentävä poliittisista elämää editoiden Kekkosen puhetta omiin merirosvoradiolähetyksiinsä.

Retrovalossa -  ja eikö joka omakotitalon  pihassa loppukesästä loistaneet keisarinkruunut.

Retrovalossa – ja eikö joka omakotitalon pihassa 70-luvun alussa  loistaneet keisarinkruunut.

Roolit perheessä ovat radikaalisti muuttuneet, sillä pojasta tulee vastuunkantaja ja ratkaisija. Kotiväestäkin välähtää sellaista, mitä ei ennen – menneisyys.

”Kuka sen laittoi?”
”Minä tietysti”, äiti sanoo.
Kun en kysy muuta, se aloittaa, että jokaisella meillä on toilailunsa ja miehillä kotkotuksensa, mutta mitä niistä yhtään enempää.
”Kun muistot on muistoja ja sisällänsä vie.”

Kesän aikana poika saa ajokortittomana erilaisia ajokokemuksia niin autoista, moottoripyöristä kuin naisistakin. Pinnalta Miehiä ja ihmisiä on keskiverto kehityskertomus. Sellaisenakin se on kiinnostava, sillä henkilöt, tapahtumat, paikat ja aika kuvataan tarkasti. Tavisteoksesta se eroaa omaäänisen kerronnan ja henkilökuvauksen vuoksi.

Mielestäni romaanissa on reilusti tiivistämisen varaa, en kuitenkaan pysty sanomaan, mistä katkaisisin. Jalosen kieli kiinnittää kerrottuun, siinä on iskevä klangi, rytmi on kuin jälkiteinin hengitys: välillä rauhallista, välillä hermostunutta, kiihtyvää. Lukea saa laveita kuvauksia, asiantilan selityksiä, aikomuksia ja johtopäätöksiä. Joukossa on aforistisia, kertojan kokemuksia tiivistäviä elämänoppeja.

Pystyn ajattelemaan siinä niiden puhuessa molemmilta puolilta ylitse ja radiokin on edessä auki, sillä lailla pystyy menemään ajatuksiinsa vaikka istuu tässä näin. Tuli mitä tahansa vastaan, ei itsestään täydy luopua. Minä vain olen minä, mieleen tulee niiden keskellä, aivan tarkasti kuin saksilla katki leikattu lause. Minkä takia sellaisia lyhyitä lauseita on alkanut päähän tulla, olen jo talvella ihmetellyt että mistä yhtäkkiä ja niin lyhyitä ja kaikenkattavia, yhtä aikaa keskeneräisiä ja valmiita. Enemmän niissä on sellaisia joitten jälkeen tulee voimakas olo, mutta loput ovat ikäviä, melkein kuin enteitä ja mustia aavistuksia niin että olen välillä alkaanut uimahallissa pelätä syvää päätä missä ei ylety pohjaan.

Jos en aivan hutiloiden ole lukenut, väitän, ettei minäkertojan nimi paljastu. Se selviää, että nimi alkaa O:lla, näin on isä pojan ikkunakarmiin kaivertanut. Olkoon fiktiokertoja itse Olli J tai kuka vain, eläydyn hänen tapaansa katsoa maailmaa. Välillä hieman nyppii se, että O on aika pärjääväinen kaveri kaikessa. Tarkkasilmäisenä seurailijana hän tekee osuvia päätelmiä miehuudesta ja ihmisyydestä. Hän on välitilassa, aikuisuuden ja loppuelämän ratkaisuiden rajalla, silti hän monesti ottaa tilanteen haltuun täysi-ikäisiä taitavammin.

Mies vai hiiri, mies vai ihminen – siinä pulma. Voiko olla sekä että? O oppii vastuunottoa ja katsomaan suoraan silmiin, O sovittelee, O asettee sanansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. O oppii kääntämään naisen selälleen. O harjoittelee pyytämään tytöltä anteeksi.

Miehiä ja ihmisiä -romaanin sisäteksti on Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Se kietoutuu romaaniin, ei vähiten siten, että Jalosen teoksessa on iso ja riuska lievästi kehitysvammainen Rekku, jonka välityksellä O oppii roimasti ihmisistä ja itsestään, jopa osoittelevastikin. Rekku se Steinbeckiä lukee, sitten vasta tämä lukiopoika.

Minä opin ajasta, työstä ja ihmisistä. Ihmiset ovat miehiä ja naisia, toisilleen tarpeellisia, toisiaan kaipaavia, usein kovin erillään, monesti toimissaan kovin taitamattomia. Yhteiskunnasta suoritin lisäksi tanakan oppimäärän. Kirjan avulla kannattaa ennen 1960-lukua syntyneiden peilata elettyä elämää ja sitä myöhemmin syntyneiden pohtia, mitä hyvinvointiyhteiskunta on tarjonnut. 1970-luvun alussa peseydyttiin pari kertaa viikossa ja herkuteltiin paistetuilla silakoilla. Lounaalla popsittiin reikäleipää, lauantaimakkaraa ja maitoa. Silloin saattoi sosiaalinen asema duunariluokassa katkaista mahdollisuuden kouluttautua ja sairastunut perheineen jäädä tyhjän päälle. Ei kehdattu käydä sossussa, ei ollut kaikille ilmaista peruskoulua eikä jatkokoulutusväyliä. Nykytaantuman työttömyys- ja yhteiskuntatakuu-uutisten lomaan tämä oli tarpeellinen lähihistoria-avaus. Hyvä kirja: sai eläytymään, ärsyyntymään, innostumaan ja miettimään.

– –
Sain kirjan kustantajalta koulutustilaisuuskylkiäiseksi muiden osallistujien tavoin.

Advertisements

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

2 responses to “Työläisromaanin paluu

  1. Ritva Suhonen

    Olen poiminut kirjasuosituksiasi ja vihdoinkin on lukuvuorossa Jalosen Miehiä ja ihmisiä.
    Sata sivua on nyt luettuna ja voi, miten paljon siinä on tuttua ajankuvaa! Jalonen on kahdeksan vuotta nuorempi kuin minä, mutta suomalainen työläisyhteiskunta on kuin oman elämäni historiasta.
    Mieleeni tulee Tuula-Liina Variksen romaani Maan päällä paikka yksi on, jota luin aikoinaan ajatellen, että siinä on hirveän paljon samanlaisia tuntoja kuin itselläni oli lapsena ja nuorena, vaikka oman perheeni tarina oli aivan erilainen.
    On ihanaa, että on kirjoja ja että osaa lukea!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s