Huminaa voi kuulua sekä pään sisältä että ääniympäristöstä. Näin käy Alvarille, joka muuttaa vuoden viimeisiksi kuukausiksi autioon saareen selvittääkseen ajatuksiaan ja menneisyyttään. Jotain on tapahtunut, jotain jo aiemminkin. Tätä kuvaa Katja Kaukonen romaanissa Kohina (WSOY 2014).
Sosiaaliperimällä tarkoitetaan sitä, että vanhempien ongelmat siirtyvät lapseen. Alvar on sen suhteen saanut tuplajättipotin. Isä on jäykkä, tunne-estynyt työhönpakenija, äiti levoton, turhautunut ja tasapainoton. Äiti haaveilee Venetsiasta, isä Öölannista. Pojan osa rakkaudettomassa kuviossa on ollut kova.
”Nyt leikitään taas kiveä. Puhuuko kivi? Liikkuuko kivi. Ei. Se ei häiritse ketään vaan on ihan hiljaa paikallaan.”
Seuraavana päivänä hän haki minut kotiin ja ihmetteli, miksen muuttunut kivestä takaisin pojaksi. Nyt se oli sanottu. Se siitä. En halunnut ajatella. Käänsin selkäni muistoille, kivelle, kirjeelle ja talolle.
Alvar saa saareen kirjeitä, joita hän ei avaa. Salaperäiset kirjeet ovat romaanin alkuosan koukku, samoin vuorovaikutuksen kehittyminen kauppalaivurin Henrik-pojan kanssa. Tietysti alkujännitteen luo myös arvoitus: miksi päähenkilö on hajalla?
Psykologinen romaani kuorii vähitellen päähenkilöpersoonaa minäkerronnan keinoin, kertojan tahtiin säännöstellen. Hän havainnoi nykytilaa ja poikkeaa takaumin menneeseen. Päähenkilön ei tarvitse olla sympaattinen, eikä tämä tyyppi ole, on hän säälittävä (ymmärrän lapsuusvauriot), mutta minulle tapahtuu jotain kamalaa: en taivu hänen puoleensa, en kiinnity, en kiinnostu. Päähenkilö on arkkitehti, tyhjien tilojen piirtäjä. Se symboloi kokonaisuutta. Tapahtumaympäristökin on yhtä osoittelevan synkkä, kylmä ja eristyksissä kuin kertoja.
Romaanin kieli on taiteellisesti viritettyä kuvailua ulkoisesta ja sisäisestä todellisuudesta. Tuloksena on hallittu kuori, autio olo. Pitkään aikaan en ole lukenut näin apeaa kirjaa. En epäile, etteikö romaani saa puolelleen lukijoita, jotka arvostavat tyylittelevyyttä ja kielen taituruutta. Minulle Kohina on turhan sävytön murhemonologi.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Minä taas viihdyin Alvarin seurassa oikein mainiosti. Kaukosen luoma sisäkertomusrakenne saa aikaan myös sen, että teoksen lopussa kyseenalaistuu kaikki aiemmin kirjoitettu. Hieno loppu, joka jättää paljon avoimeksi ja avaa tulkintoja moniin suuntiin.
Tämä on kirjallisuuden suomaa suolaa: eri lukijoille tekstit avautuvat eri tavoin! Minä taisin jumittua vain apean vireen valtaan.