”Käsine ja kaulanauha… Niin. Muistan miten päivänvalo siivilöityi lattialaatoille ja sängyn päälle. Alastoman vartalosi, oman hämmennykseni kauneutesi edessä.”
”Voi hyvä luoja sentään”, nainen mutisee kuin itsekseen. ”Sinä olit niin komea, Max. Elegantti ja komea. Täydellinen herrasmies.”
Arturo Pérez-Reverten Kohtalon tango (suom. Sari Selander, Like 2013) soi melankolisesti ja nostalgisesti. Välillä sen askellus on kiihkeää, välillä laahaavaa, ja tanssilajiin sopivasti rytmitetään dramaattisia käännöksiä ja pysähdyksiä.
Herrasmieshuijari Max on kuusikymppinen asemansa menettänyt hidalgo 1960-luvun Sorrentossa. Hän näkee siellä lähes ikäisensä Mechan, joka on paikalla poikansa shakkiottelun takia. Ensikohtaaminen on tapahtunut 1920-luvulla kiihkeissä tangotunnelmissa Buenos Airesissa ja seuraava 1930-luvulla Nizzassa. Kerronta ankkuroituu 60-luvun tilanteeseen, ja sen rinnalla kulkevat aiemmat kohtaamisajat. Juoni perustuu Maxin seikkailuihin ja Mecha-suhteeseen.
Etenkin 20-luvun jännittynyt ja dekadentti tunnelma välittyy tenhoavasti. Kiihkeän tanssin intensiivinen eroottinen lupaus imeytyy kuvaukseen. Aidosta argentiinalaisesta tangosta esitelmöiminen ei minua häiritse, vaikka se melko luentomaista onkin. Siirtymä 30-luvulle ei toimi yhtä hyvin, sillä vakoilukuviot ovat aika kevyesti kehiteltyjä, kuin kulissina romanssille. Sekavat poliittiset ajat kuvataan ohuesti, vaikka Espanjan sisällissota ja muun Euroopan fasistiliikkeet vaikuttavat asioiden etenemiseen. 1960-luku jää ajankuvana vaisuksi, painopiste onkin ikääntymisen ja menneiden mahdollisuuksien voivottelussa.
Kohtalon tangon naiskuva ja henkilöiden ulkonäkökeskeisyys nyppivät. Kylmänkiihkeä, arvoituksellinen, kohtalokas nainen ei todellakaan ole ainutlaatuinen ilmestys kirjallisuudessa, joten toistelu Mechan hunajaisen nestemäisistä silmistä ja vartalon kaarista kuluttaa tehoa. Ärsytykseni huipentuu, kun kuusikymppiseksi varttuneen naisen harmaista hiuksista, rypyistä ja maksaläikistä jankuttamisen välistä onnistutaan näkemään kaunotarjäänteitä, vähäistä vetovoimaakin havaitaan, mutta muuten ikääntyminen nähdään seuraavaksi vitsaukseksi spitaalin jälkeen.
En erittele sisältöä tämän kummemmin; kyllä Pérez-Reverte taitaa tarinoinnin, ja Maxista kehitellään kiinnostavaa renttusankaria. Lopputuloksena on pikemmin raskas kuin kepeä seikkailukertomus. Kerronta tiivistyy ja tehostuu, kun kahden ajan murtotilanteet etenevät vuorotahtiin. Olen lukenut kirjailijalta useita suomennoksia, joista etenkin Taistelumaalari (blogissani 17.6.2013) taidetulkintoineen teki vaikutuksen. Myös dekkari Flaamilainen taulu (blogissani 1.8.2013) on näppärä. Siinä shakki on keskeisessä osassa, ja tässäkin romaanissa sillä on tärkeä rooli. Shakin ja tangon symbolipuolia ei heruteta kunnolla, nyt ne jäävät pintakoristeluksi. Askellusta ja siirtoja riittää, hiottuja kuvioita, jokunen rytmi- ja pelinappulahapuilukin.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Jaahas, tätä multa varmaan sitten kysyttiin pari viikkoa sitten, mutta ei ollut meidän tietokannassa vielä ennakkotietoakaan…harmi.
Mutta varmaan luen itsekin, koitan olla ärsyyntymättä noista ryppykohdista joista ”varoitat”.
Taistelumaalari on hieno!
Todella, Taisetelumaalari on vaikuttava, ja lukuvaikutelmaani vahvisti sen lukeminen Madridissa.
Toivottavasti hieman hapan naiskuvauskommentointini ei haitta lukuorientaatiota!
Minulla on tämä juuri kesken, olen noin sivulla 160 ja tähän mennessä olen pitänyt siitä mitä olen lukenut. Hämyiset tangotunnelmat menneisyydestä ovat viehättäneet enemmän kuin nykyhetki, mutta ei tämä huono kirja ole. Mutta Yhdeksäs portti säilyy tämänkin jälkeen Perez-Reverte suosikkinani. 🙂 Taistelumaalari odottaa edelleen lukemistaan omassa hyllyssäni.
Kiva kuulla, mitä tykkäät luettuasi kirjan. Yhdeksäs portti miellytti myös, lukukokemusta on alkanut sekoittaa leffeversio ja Johnny Depp…