Selvisin. Se on tunne viimeisen luetun rivin jälkeen. Asko Sahlbergin Herodes (WSOY 2013) on lähes 700-sivuinen historiallinen romaani, tyrmäävänkokoinen järkäle. Sen tempoon mukautuminen alkoi kankeasti, lukeminen lähti luistamaan vasta kolmisensataa sivua takkuiltuani.
”Tänä yönä en saa unta. Levottomuus liikuttelee jäseniäni ja korvani väijyvät hiljaisuudesta vielä syntymättömiä ääniä. Kun olen kampeutunut pystyyn lavitsaltani ja raahautunut kurkistamaan ulos ikkuna-aukosta, näen kalpeassa kuunvalossa kylpevänä maiseman. Olen pitänyt sitä omana maisemanani, minulle ruhtinaan oikeudella kuuluvana, ja luullut tuntevani sen paremmin kuin kukaan toinen, mutta nyt se on kammottava ja vieras. Ei kai auta kiintyä maahan, kuvitella voivansa hallita sitä. Ennemmin tai myöhemmin koittaa yö, jona maa paljastaa oikeat kasvonsa ja huutaa.”
Romaanin kerrontatapa on kuin hidas pyörre tai heitetyn kiven synnyttämät laajenevat kehät veden pinnassa. Jotkut tapahtumat kertautuvat toistamiseen eri painotuksin, välillä edetään tapahtuma-ajassa. Herodes Antipas, Galilean ja Perean ruhtinas, kertoo vanhuusvuosinaan nykyisyydestään ja palailee elämänsä eri vaiheisiin. Pienen poikkeaman romaani tekee Herodeksen palvelijan Joosefatin muistiinpanoihin, jotka ovat rinnakkaistarina Herodeksen kertomalle. Valtavehkeilyosuus myrkytyksineen on turhan ilmeinen, mutta romaanin juju onkin muussa kuin juonen pinnassa.
Kieli on vivahteikasta. Se elää ja hengittää kertojansa rytmissä. Vanha mies välillä vertyy, on levoton tai rauhoittuu kohtalonsa vietäväksi. Kerronnassa kuultavat äly ja sarkasmi. Virkistävää on Herodeksen hapan huumori, etenkin se lemahtaa dialogeissa. Hyvässä hengessä tölväisevät keskustelut Herodias-vaimon kanssa ja homosteluheitot Joosefatin keskusteluissa verevöittävät tekstiä.
Alkuun en millään innostunut väsähtäneestä päähenkilöstä, mutta vähittäin ristiriitainen ja reflektoiva maailman havainnoija alkoi kiehtoa. Toisaalta jorina on ulkokohtaista henkilöiden ja tekemisien tiputtelua, eikä fokus tahdo löytyä. Romaanin monista virtauksista olisi voinut valita vain muutaman uoman. Romaanin lopussakaan en ole varma, miksi kaikki tämä.
Ovelaa on se, että kulttuurihistorian ydinainekset ilmestyvät kuin ohimennen osaksi tarinaa, kuten Johannes Kastajan pää vadilla tai Jeesuksen profetoiminen. Jeesuksen ristiinnaulitseminenkin on puolivahinko: Herodes ja Pontius Pilatus sähläävät yrittäessään pelastaa rähjäistä profeettaa. Ne ja muutkin ihmishenkiä vaatineet velvoiteteot alkavat painaa neljännesruhtinaan mieltä.
Orjat, huoratalot, valtavehkeilyt ja uskontovirtaukset ovat pakollista rekvisiittaa. Eläminen on veristä ja ihmishenki halpa. Herodes pohtii tekojaan, lähinnä jälkiviisaasti. Naiskuva on kohtalaisen kapoinen, vaikka Herodeksella on ymmärrystä itsellisille naisille. Voimakastahtoinen, huvitteluhaluinen vaimo on aika lähellä Waltarin naisia, miehet hullaannuttava hirmu. No, siinä se tuli: Waltarin Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset on pakko varmaan tämän romaanin yhteydessä mainita. Herodes on kristillisistä uusvirtauksista lähinnä ymmällään, koska valtiaan maailmankuvassa jumalatkin kuolevat. Silti hän taitaa lopussa toteuttaa esikristillistä rakkauden ja anteeksiannon oppia.
En ota kantaa muiden puolesta, kannattaako käyttää aikaa Herodeksen kanssa. Itse en kadu. Kirjailijan tiukan He-romaanin jälkeen tämä jättiläinen on kyllä järkytys. Miten paljon sanoja. Sanottavaakin on:
”Minä olen tuntenut kolme imperaattoria. Olen tuntenut pappeja, olen tuntenut orjia. Olen tuntenut jopa profeettoja. Jokainen heistä on himoinnut jotakin mitä hänellä ei ole ollut. Olen ollut tietenkin myös itse samanlainen. On siis yhdentekevää syntyykö ihminen valtaan vai orjuuteen, ahneus häntä kuitenkin piinaa.”
—
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 