Muistokirjoitus Wallanderille

”Minusta on tulossa liian vanha itselleni, hän ajatteli. Liian vanha itselleni ja liian vanha ammattiini.”

Kurt Wallander puuhailee arkisia Ystadin poliisilaitoksella ja etsii itselleen taloa. Luinen käsivarsi nousee marraskuisesta maasta yhdistämään näitä kahta puuhaa. Pienoisromaani on tiivis, silti tunnistettavasti päähenkilön ytimeen poraavaa Wallander-sarjaa, joskin vihonviimeinen osa. Poliisitutkinnassa ja päähenkilön tilannetuumailuissa on resignaation henkeä.

Pyhäinpäivän hengessä muistelen vuosien varrella Wallanderin kanssa vietettyjä lukuhetkiä.

Pyhäinpäivän hengessä muistelen vuosien varrella Wallanderin kanssa vietettyjä lukuhetkiä.

Henning Mankell on kirjoittanut Haudattu-romaanin (suom. Kari Koski, Otava 2013) hollantilaisen kirjakauppakampanjan kylkiäiskirjaksi. Tapahtuma-ajaltaan se edeltää Wallander-ajan viimeiseksi jäävää romaania Rauhaton mies (2009), jossa päähenkilö alkaa ajoittain upota muistamattomuuden sakkaan. Se kosketta – se on kauhea kohtalo henkilölle, joka on tukeutunut toimissaan päättelykyyn ja tunneälyyn. Muistisairaus on ahdistava musta otus, joka puree sairastunutta ja iskee kipeästi myös läheisiin. Läheinen, sellainen Wallender on romaanisarjan ystävälle.

Olen alusta asti uponnut Wallander-romaanien maailmaan: elävänkaltaiseksi luotu päähenkilö lähipiireineen, ajankohtaiset yhteiskunnallisesti aiheet, tehokas juonenkuljetus ja kulkeva kerronta. Hyvästijättö on haikea, ja sellainen se taitaa olla Mankellillekin. Haudattu-kertomuksen sijasta kirjassa painottuvat pienoisromaanin lopun jälkisanat, kirjailijan muistokirjoitus päähenkilölleen ja sarjalleen.

”On tietysti muitakin syitä siihen, että Kurt Wallander on tavoittanut niin monia lukijoita. Mutta uskon, että ratkaiseva tekijä on juuri se, että hän muuttuu. Siihen on hyvin yksinkertainen syy: voin kirjoittaa vain sellaisia kirjoja, jotka haluan itse lukea.” Kirjailija kuvaa lyhyesti sarjan romaanien syntyä sekä Wallanderin löytämistä ja jättämistä. Hän perustelee ja vakuuttaa lopettamisratkaisun oikeellisuutta. Kaikesta päätellen Wallanderista kehittyi vähän liiankin tosi. Luopuminen tuo tuskaa mutta on osa elämää.

Mankell myös ottaa kantaa yleensä lukemiseen ja kirjoihin. Hän on vakuuttunut siitä, että vain jakelukanavat muuttuvat, itse kirja ei. Ihmiset tarvitsevat tarinoita, joissa (Sandemosea mukaellen) rakastetaan ja kuollaan. Vain niistä kannattaa kertoa – ja vähän myös rahasta, lisää Mankell.

Walladerista ei kirjoja enää ilmesty. Silti Wallander on. Hän jatkaa elämäänsä kohti vääjäämätöntä muistin ja unohduksen pimeyttä ja kuolemaa. RIP. Wallander-kirjat jatkavat elämäänsä.

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s