Revontultentiellä ja reissuilla

Jari Tervon viimesyksyinen Esikoinen riemastutti toden ja tarun yhdistelmänä. Revontultentie-romaani (WSOY2014) on suora jatko-osa, jossa originelli 14-vuotias Jari kirjaa tapahtumia vuoden 1973 helmikuusta syyskuun loppuun.

Tervon romaanissa juonenkuljetuksella on keskeinen merkitys, mutta yhtä oleellista on sanomisen tapa. Nuorukaisen maailman katsomisen taito tallentuu päiväkirjatekstiin laittamattomasti. Sutkisti etenevät virkkeet kuvaavat tilanteita ja ihmisiä ajattelevan tarkkailijan otteella. Liukkaasti kieli kalkkaa, murremerkkien ja kirjakielisyyden joukkoon sotkeutuu tilannesidonnaisia omasanoja. Tyyliin kuuluvat tokaisut, asiayhdistelmät ja äkkiväärät tilanteet, joihin ujuttuu kirjan komiikka. Suvun naiset sanovat Jaria vilpittömäksi ja vakavaksi – teksti vaikuttaa vilpittömältä, mutta vakavaa se ei ole.

Pinnan alla painaa ”suvussa kulkeva”, mielenterveyden kiikkuva tila. Kaikenlaisia uhkia Jari saa tarkkailla ja pelätä, mutta teinipojan kasvuun kuuluu hiljaisesti sisäistetyn perhevastuun lisäksi paljon muuta. On ihastusta, odottamattomia perheenlisäyksiä ja mullistava historianopettaja. Fantasia-aineksia on mausteena, niistä hellyttävimpänä Esme-isomummun kohtalo, oudoimpana Erkki-sedän sotasanelut ja hauskimpana maltankoiran todellinen olemus.

Ne reissut. Lehtori Orankivaaran vallankumousmessuilumatkojen lisäksi Jari pääsee perheen kanssa Moskovaan. Moskova-episodi on valmis komediakäsikirjoitus,  jatkumo herkullisia otoksia, jotka valottavat ajan YYA-mentaliteettia ja rajantakaista todellisuutta. Harmillisesti Neukku-seikkailun jälkeen veto vetelöityy. Berliini-osuus tuntuu pitkitetyltä ja lopullista suuntaa vailla olevalta vaiheelta. Lieneekö syynä se, että sisältöä ryydittävä sukuyhteys on satojen kilometrien päässä, sillä matkavastaavan, lisensiaatti Orankivaaran rooli on kiusallisen osoitteleva. Orankivaaralla on kuitenkin erityismerkitys Jarin kehityksessä, menköön yhdeksi elämänohjeeksi seuraava:

Viimeisellä välitunnilla eriön oveen koputettiin arastelematta. Vedin varmuuden vuoksi tyhjän pöntön ennen kuin avasin oven. Historianopettaja nuuhkaisi ja kertoi arvanneensa oikein. En potenut ruikulia vaan haavoitettua ylpeyttä. Yritin maailmasta katoamalla saada muut unohtamaan munaukseni. Niin se ei toimi. Jokaisen on kestettävä hetkensä sontasateessa, riippumatta siitä oliko ansainnut sen. Vasta sateen siedettyään voi yletä jalkainsa juureen kasautuneesta lannasta voimaa ja vimmaa imien kuin tulppaani. Ohitin puhumatta lisensiaatin ja huuhtaisin käteni.

Revontultentiessä minua eniten viehättää ajankuvan lisäksi perhesuhteiden ja perheenjäsenten kuvaus. Lämpö välittyy vaikka jäyhiä ja puhumattomia koitetaan olla. Suvussa on ja olisi aineksia kymmenille kutkuttaville sivupoluille. Päälle liimattu sivupolku sen sijaan on Orankivaara, vaikka hänen kauttaan ajan politiikkaparodia nakutetaan tarkkaamattomankin lukijan kalloon.

Valittaen totean, että lupaavan ja hauskan alkupuoliskon jälkeen juttu latistuu, vaikka loppupuolelle on ajastettu joitain osuvan kirpeitä kohtia. Voi, kun kustantaja olisi pakottanut kirjailijan hiomaan rönsyt, kyllä tarinan kirkastusta olisi malttanut odottaa vielä tulevaan kevääseen tai syksyyn. Epäreilusti asetan Olli Jalosen vuoden 1972 kasvukertomuksen Miehiä ja ihmisiä Tervon 1973-kuvauksen vertailupariksi: monia yhtymäkohtia niistä löytyy, vaikka tyylit eroavat – pelin vie Jalonen maalein 3-2 huolellisen viimeistelyn vuoksi.