Messu liittyy kirkolliseen toimintaan: rahvas kokoontuu sanan ääreen. Samaa sarjaa on kirjamessuilu, joskin painetun sanan pariin kokoontuminen on moniäänisempää kuin kirkkolaulu. Tungos on kova, äänessä on kirjava haastattelija- ja kirjailijajoukko, ja monituhatpäinen lukija-kuuntelija-kuluttaja-messuvierailijakunta säntäilee tiskiltä ja tilaisuudesta toiseen.
Hienoja hetkiä: Katja Kallio Juha Roihan haastateltavana, Joel Haahtelan kertomukset lempikirjoistaan, Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen selkojulkistus, laaja lastenkirjallisuustarjonta, YLE:n lavalla kirjailijajoukon paljastukset kirjoittamisen ääniraidoista.
On todella kiinnostavaa törmätä messujen aikaan Suomen Kuvalehden (43/2013) julkaisemaan Riitta Kylänpään kirjoitukseen Romaani sairastaa. Siinä etenkin totiset miehet Pekka Tarkka, Tommi Melender ja Putte Wilhelmsson marisevat taideproosan vähäisyyttä ja joutavanpäisen jaarittelukirjallisuuden monilukuisuutta. Tämä hyvän kirjallisuuden standardityöryhmä löytää monia epäkohtia nykyisin julkaistavasta kirjallisuudesta. Valittelen Otavan nössöilyä poistaa lehti osastolta: messuväkimäärähän on osoitus nimenomaan erittäin terveestä ja houkuttelevasta kirjakirjosta, ja siksi häpeilemättä saavat soraäänetkin kuulua.
Olen löytänyt paljon kiinnostavaa luettavaa uudesta Suomi-proosasta. Taso on vaihtelevaa, ja moni teos on sellainen, että jokin osa siinä viehättää ja jokin toinen lässäyttää kokonaisuuden. En silti näe perustelluksi nuijia yleispätevästi tuomiotani, sillä minun makuni, odotukseni ja kriteerini ovat varmasti toiset kuin jonkun toisen lukijan. Kiteytän yhdeksän syytä lukea kotimaista proosaa yhteen virkkeeseen: monipuolisesta tarjonnasta on mahdollista valita kekseliäästi ja koskettavasti kieltä, kerrontaa, tematiikkaa ja henkilöitä poraavia teoksia, jotka antavat aineksia elämän ymmärtämiseen.
Jos tuomioherratkin julistivat nimin hyvät ja huonot, mikä on jo outoa sinänsä, provosoidun listailemaan minäkin, joskin paljastan tämänvuotisesta lukemastani tarjonnasta vain TOP7. Korostan, että olen listan lisäksi lukenut ja blogannut liudan erittäin kiinnostavia romaaneita. En silti häpeä, että joukossa yllätyksettömästi on vanhan liiton sanailijoita ja uudehkon polven korukieliä. Sinänsä listaus on älytöntä, sillä on todella rajallista, mitä kirjoja arjen keskellä ehtii lukea. Helposti sitä nappaa tunnettujen tekijöiden teoksia ja kritiikkien nostamia ja kirjabloggareiden vahvistamia uutuuksia. Kaikista rajoitteista huolimatta siis nämä kirjat ovat tällä kertaa, tähän mennessä luetuista kotimaisista säväyttäneet, kaikki eri syistä, erilaisin painotuksin:
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8. )
Kari Hotakainen: Luonnon laki (blogissani 22.10. )
Katja Kallio: Säkenöivät hetket (blogissani 10.4.)
Jenni Linturi: Malmi, 1917 (blogissani tulevalla viikolla)
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (blogissani 14.7. )
Jari Tervo: Esikoinen (blogissani 13.9.)
Kjell Westö: Kangastus 38 (blogissani 1.9. ).
Hyvä kirjallisuus on sellaista, jonka tunnelma, ajatus, henkilökuvaus, tarina, kieli, kerronta ja tematiikka puhuttelevat minua. Jokin noista ainesosasta voi olla vinksallaan, jos jokin toinen piirre toimii todesti. Peilaan luettua ennen kokemaani, makumieltymyksiini ja kiinnostuksen kohteisiini. Kirja tarjoaa elämyksen, siitä sikiää ajatus ja tunne – jokin on horjunut, lämmennyt, muuttunut, huvittunut, vahvistunut tai myllertynyt. Siksi luen.
Älkää syyllistävät sedät tulko kertomaan, mitä on hyvä kirjallisuus. Snobistinen ja elitistinen paremmintietäminen ei oikein löydä paikkaansa siellä, missä keskustellaan kokemuksesta. Eri lukijat kiinnittävät huomion eri asioihin, ja lukemisen tavoite, tarkoitus ja tapa vaihtelevat lukijakohtaisesti. Analysointi ja perustelu on tietysti aina paikallaan, kun lukukokemusta sanallistetaan toisille. Lukukokemus sinänsä ei ole huonompi tai parempi kuin muiden. Sen voi jakaa, siitä voi keskustella ja sitä voi vertailla. Siitä saa nauttia.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Mitä on hyvä kirjallisuus? Mitä on hyvä talonrakentaminen? Mitä on hyvä musiikki? Mitä on hyvä parisuhde? Mitä on hyvä ruoka? Mitä on hyvä elämä?
Helppo olisi vastata kaikkeen relativismilla, mutta on silti mainiota, että joku jossain uskaltaa vaatia enemmän kuin ihan kivaa. Ainakin jos lopputuloksena on parempia taloja, parisuhteita, ruokaa ja kirjallisuutta.
Suomalainen kirjallisuus – tai ainakin kaunokirjallisuus – voi hyvin. Mutta voisiko se voida vielä paremmin, on olennainen kysymys.
Ilman muuta voisi.
Kirjailijatkin voivat kehittyä kuten urheilijat tai muusikot kovalla työllä ja oikein suunnatulla tuella. Parhaassa proosamahdollisessa Suomessa kirjallisuuteen JA kirjoittamiseen suhtauduttaisiin yhtä systemaattisesti ja vakavasti kuin musiikkiin tässä maassa. Suomalaisen klassisen musiikin ja erityisesti viime vuosina myös jazzin taso on huikea. Mutta kyllä siihen on satsattukin vuosikymmeniä laajan ja laadukkaan koulutuksen kautta. Miksei kirjallisuudessa voitaisi tehdä samaa? Joku tätä ehdottikin jokin aika sitten, mutta en muista siitä heränneen mitään keskustelua.
Toinen ja nopeampi (ja yhtä epärealistinen) keino saada parempaa suomalaista kirjallisuutta on suunnata rahallista tukea sinne, missä tekstejä tehdään. En tarkoita pelkästään kirjalijoiden riittävän hitaan työskentelyn mahdollistavia apurahoja vaan myös kustantamoja ja siellä erityisesti kustannustoimittajia. Viimeksimainitut ovat eräänlaisia valmentajia, jotka piiskaavat ja kannustavat suojattinsa hyviin ja jopa erinomaisiin tuloksiin.
Huippuvalmentajat jääkiekossa vetävät isoja palkkoja siitä, että saavat polvihousuiset miehet toimittamaan kiekkoa reppuun. Miksi ei kirjallisuuden valmentajille makseta saman verran (tai esimerkiksi edes kolmasosan verran) siitä, kun he coachaavat lököttävähousuiset miehet ja paremmin pukeutuneet naiset toimittamaan tarinat kansiin?
Kysyn vaan.
Kysy vaan! Mahtava ajatus tuo kirjallisuuskoutsi. Uskon minäkin, että tekstintekijä hyötyy siitä, että jaksaa hioa sanottavaansa, saa siihen tuen ja kustantajan avun.
Perjantain Kirjamessujen antia minulle olivat Jane Austen-keskustelu, Aino-salin ”Tätä et tiennyt kirjasta”-paneeli, Edith Södergranin aforismit Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan lukemina, valloittava Hannu Väisänen (oopperalibretto tulossa!) ja terävä ja ikinuori Märta Tikkanen.
Aino-salin paneelissa päiviteltiin kirjan lyhyttä elinkaarta: jo kaksi-kolme kuukautta sitten ilmestynyt kirja on kuulemma ”vanha”. Hienosta Austen-keskustelusta tulleena teki mieleni rääkäistä, että hyvin kirjoitetut teokset kestävät aikaa ja ne haluaa lukea yhä uudelleen.
Joidenkin nykykirjailijoiden romaaneja lukiessani olen ihmetellyt, eikö kustannustoimittajia enää ole tai miksi kirjailijalle ei ole kerrottu, ettei kirja ole vielä valmis julkaistavaksi.
Samaa mieltä olen siitä, että toimittamistarpeita on. Jonkin aikaa sitten yksi kustannustoimittaja eräässä tilaisuudessa tosin sanoi, että usein tulee houkutus todeta, että mitä minä sanoin. Eli kirjailija ei ole suostunut toimittajan rukkausehdotuksiin, ja siitten kritiikit tai lukijapalautteet puuttuvat juuri niihin.