”Äitini oli sairas, mielisairas. Ja niin sairas, että minä olin oppinut jo ennen kansakoulusta pääsemistä kuinka skitsofrenia kirjoitetaan, ja sitä eivät osanneet kaikki aikuisetkaan. Minä osasin kirjoittaa sen latinaksikin: schizophrenia. Ja tiesin että sairaudelle annettiin myös numero, diagnoosi. Tiesin psykoterapian, tiesin lääkkeet nimeltä, tiesin millainen oli Diapamin 10 milligramman tabletti ja montako äiti kesti niitä vaipumatta liian syvään uneen ja kuinka kallita ne olivat.”
Tieto on asian yksi puoli, toinen on kokeminen ja tunteminen. Sitä on Annan lapsuus, nuoruus ja aikuisuus: äidin sairaalajaksoja, itsemurhayrityksistä toipumista ja tilan tarkkailua sekä tyttären ainaista varuillaannoloa ja valmiutta hoitohommiin. Huomenkellotyttö (Like 2013) on Sarianna Vaaran omaelämäkerrallinen esikoisromaani kasvusta kirjailijaäidin sairauden varjossa.
Kirjassa kuvataan sattuvasti lapsen vastuunottoa, lojaaliutta ja pärjäämisen pakkoa, samalla kun hänen pitää alistua elämiseen äidin sairauden ehdoilla. Se konkretisoi myös sitä, miten sairastunut on itsekäs, miten sairaus alistaa kaiken. Romaanissa on kertojan eri ikäkausien kerrostumat, ja jokaista niitä hallitsee heiluva suhde äitiin. Virtahepona tunnettu tila elää ja voi hyvin tämän pienperheen olohuoneessa, jopa niin, että tytär kouluttautuu mielisairaanhoitajaksi.
Yksi hienoimmista tekstikohdista on, kun tytär aikuisiällä lukee äitinsä romaanit. Perheen elämän ja äidin sairauden todellisen tilan paljastuminen romaaneista aiheuttaa Annassa voimakkaan tunnekuohun. Viha ja häpeä purskahtavat, sitten mieli heilahtaa ymmärryksen ja rakkauden puolelle. Kapinoinnista huolimatta Annan irtautuminen äidistä on mahdotonta.
Paljon on ollut kirjailijan ja kertojan elämässä raskasta, mutta Huomenkellotytöllä on aina ollut myös ystäviä, jokunen tuki-ihminen lähellä ja ilon hetkiä äidinkin kanssa: ”Se oli hyvä ilta, äidin hyvää oloa kesti nukkumaanmenoon saakka eikä hänen katseensa kääntynyt sisäänpäin koko iltana. Siltä se minusta aina näytti, sisään katsomiselta, kun äiti ei jaksanut jutella kanssani eikä voinut näyttää silmiään kunnolla. Sinä iltana ruskeat silmät olivat koko ajan näkyvissä ja me hupattelimme. Äiti laski leikkiä, kiusoitteli minua kun kopioin runoja tytöiltä lainatuista lehdistä, sanoi minua tusinaroskan lukijaksi. Minä kikattelin vastaan että täytyyhän minun jostain oppia mikä on huonoa kirjallisuutta.”
Kansi kuvaa oivaltavasti Huomenkellotytön kuoppia ja nousuja.
Kaunokirjallisuudessa tavallista on, että lähellä oleva siirtyy kirjailijan materiaaliksi. Hannu Väisänen on tehnyt elämäkerrastaan romaanitaidetta, Riikka Ala-Harja on käyttänyt perhetragedioitaan romaanielementteinä, Sirpa Kähkönen on saanut kipinän Kuopio-sarjaan suvustaan, ja Peter Franzen on ruotinut romaaneissaan varhaisvaiheitaan. Puhumattakaan Kjell Ove Knausgårgista, joka on viillellyt elämänsä romaanivereslihalle. Ja monet muutkin kirjailijat hyökkäävät tavallaan toteen, Sarianna Vaara jo toisessa polvessa.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Kiitos taas kerran oivaltavasta kirjaesittelystäsi!
Kun työskentelin Nikkilässä vuonna 1969, luin sairaalan hienosta kirjastosta paljon kirjoja. En muista, luinko silloin Maria Vaaraa, mutta olen lukenut häneltä paljon nuorena.
Nyt tilaankin samantien tyttären romaanin!
Suosittelen – ja sinulla on perspektiiviä tutkailla kerrottua työtaustaasikin vasten.
Kirjoitit hienosti upeasta kirjasta. Minulle tämä oli lukukokemuksena todella tunteikas. Kuten sanoit loppu on onneksi toiveikas eikä Anna ei alistu ympäristön odotuksille (viittaan kohtaan, jossa Annalle ja hänen sisarelleen ennustetaan kurjaa tulevaisuutta äidin mielenterveysongelmien vuoksi).
Kiitos kommentistasi. Kirjassa ilahduttaa se, että kertojatytöllä on hyväksyviä, aikuisia tukiystäviä eivätkä mielenterveysongelmaperheeseen kohdistuvat ennakkoluulot pääse pahasti murjomaan. Ja sitten myöhemmin on vielä viehko ja päähenkilön omana itsenään hyväksyvä rakastettukin!
Olen edelleen sairauden kourissa. Luin viime yönä Huomenkellotytön. Tyttären kertomus on tarina mielisairaasta äidistä huolehtivasta pikkutytöstä – mutta ei pelkästään sitä eikä pelkästään sairaskertomus. Kieli on hauskaa ja kuvaukset sanaleikeistä äidin kanssa hellyttäviä ja kauniita muistoja lapsuuden seesteisistä hetkistä. Olen samaa mieltä siitä, että paikoin olisi voinut mennä enemmän irti omakohtaisuudesta romaanin suuntaan, mutta kyllä tämä oli avartava ja puhutteleva tällaisenakin lukukokemuksena. Mistään en löytänyt kauniin kannen tekijän nimeä – graafikot jäävät melkein aina kirjaston ”tarran” alle, mutta tämähän ei ollut kirjaston kirja, joten se oli vain jäänyt laittamatta siihen!
Adichien Kotiinpalaajat on upeaa, sujuvaa kaunokirjallisuutta – suosittelen! Hanna Tarkan suomennos on erinomainen.