Muutosvaiheissa juostaan alasti veteen tai vaatetettuna kallionreunalle. Valittavana on mahdollisuus jatkaa, kääntyä takaisin tai vaihtaa suuntaa. Ratkaisu on vain pinnallisesti yksilöllinen, sillä vaikutukset tuntuvat aina lähipiirissä ja sukupolvien yli. Näin tapahtuu Jarmo Ihalaisen esikoisromaanissa Perheestä ja alastomana juoksemista.
– Voiko olla samanlaista ja erilaista samaan aikaan, Sofia kysyi.
– Mitä tarkoitat?
– Täällä on niin kuin aina on ollut ja silti tuntuu, että kaikki on muuttumassa.
Romaanin teemoja ovat muutoksen lisäksi aika, katoavaisuus ja vastuunotto. Kyse on kolmen sukupolven elämän käännekohdista. Henkilöitä on paljon. Nykyhetken sisaruspari joutuu aikuiselämän valintojen eteen. Edeltävän polven etäinen isä, häälyvä äiti ja naapurihuvilan naispari vaikuttavat toisiinsa ja sisarusten valintoihin välittömästi ja välillisesti. Isovanhempien polven kokemukset ja teot heijastuvat kaikkiin: tehtailija Wilhelm koki kaikki itsenäisyyden ajan sodat ja omaksui sotamoraalin.
Romaanin rakenne on episodielokuvamainen. Takaumat ja nykyhetki sekä eri henkilöiden näkökulmat vuorottelevat. Tämä toimii tarinan eduksi: juonesta ja henkilöistä haluaa tietää enemmän, lukea lisää. Kieli on napakan päälausevoittoista, se vetää, ja välillä napsahtaa osuva metafora tai vertaus. Dialogi on luontevaa, etenkin Fredrikssonin puheryöpyt viihdyttävät.
Henkilöt ovat kiinnostavia, aukkoisia ja särmäisiä. Koska henkilöitä on useita, syväluotauksia ei luoda, mutta hetkissä ja tilanteissa avautuu lukijalle mahdollisuus kurkistaa henkilöiden ajatus- ja tunnemaailmaan. Sisarukset ja heidän kasvunsa naisiksi on toteutettu elävinä välähdyksinä, etenkin murrosikäisen haavoittuvuus. Monesti sain lukijana yhdistellä syitä ja seurauksia, mikä tuotti oivaltamisen iloa. Välillä on jaksoja, jotka ovat turhan osoittelevia; Sofian wilhelmmäisyyttä ei olisi tarvinnut toistuvasti mainita tai joissain kohdin tähdentää jo kerrottuja tunnelmia tai tapahtumia. Fredrikssonin ja Gudrunin parisuhdekriisin kuvaukset ovat välillä junnaavia, toisaalta turruttavan tuttuuden paljastavia. Toisto sitoo pariskuntaa – kuten muutakin romaanissa.
Romaanin rakenteen ja kerronnan toistoisuus toimii. Pulahdukset, vesi ja juoksut käyvät metaforista. Leudot elokuun illat ovat merkittäviä eri henkilöille eri aikoina, ja aina taustalla väijyy valintojen kylmyys kuin tulevan syksyn ja talven koleus. Pettäminen ja pettymykset uusiutuvat polvesta toiseen. Pettämiseen liittyy aina todistaja tai todiste. Usein todistajan katse on kuin elokuvakameralla kuvattu: joku romaanihenkilöistä näkee ja näky sysää asioita eteenpäin. Todisteena ovat myös kirjeet, jotka vaikuttavat vuosikymmenten jälkeen olevaan ja tulevaan. Henkilöitä kalvavat ja taustoittavat lisäksi isättömyys, äidittömyys tai suvuttomuus.
Romaanin ensimmäisen osan jälkeen olin innostunut: onpa rytmikäs tarina ja arvoitukselliset henkilöt, joiden väliset asetelmat aukaisevat salaisuuksia. Jatkossa tarina sai alun virittelyyn verrattuna nopeita käänteitä, sitten loppua kohti ilmestyi turhan paljon aineksia ja yhtymäkohtia. Yhtäkaikki: kirja tempaisi tarinaan – Wilhelm, Gudrun, Fredriksson, onnettomat vanhemmat ja mahdollisuuksien siskokset elävät mielessäni kirjan päätyttyäkin.
Ylitulkinnan vaaroja uhmatenkin paljastan joitain mieleeni putkahtaneita kysymyksiä. Juontuuko romaanin käänteentekevien elokuun vuorokausien merkitys Sillanpään Elokuusta? Onko taitelijaparin taustalla Tove Janssonin vaikutus ja Muumien höpöttävä Fredrikson? Entä miten hyvin Happoradion sanoitus Ihmisenpyörä lähestyy kirjan teemoja?
Ihmiset syntyvät, kasvavat ja kuolevat, ja jokainen näkee maiseman ja veden omana aikanaan omalla tavallaan. Toisen kokemusta pystyy vain vaivoin ja harvoin jakamaan. Kokemukset häviävät, maisemat muuttuvat, mutta jotain säilyy, säilynee. ”Päivien kulku oli loputon. Paitsi että nimenomaan ei ollut, oli vain tunne kaiken jatkuvuudesta ja toistuvuudesta. Joka päivä kuoltiin vähän, joka päivä jokin muuttui.”
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 