Avainsana-arkisto: Virpi Hämeen-Anttila

Markus Falk: Profeetan soturit

Markus Falkin esikoisromaani Profeetan soturit (Otava 2018) tuntuu kevyttrilleriltä. Kyllä siinä on jännittävyyttä ja terrorismiuhkaa, mutta tunnelma ja toiminta tuntuvat hienoisen kotikutoiselta, vaikka siinä vain piipahdetaan Suomessa.

Aihepiiri on omintakeinen, ja se tuo kirjaan spesialiteettia. Arabialaisen kulttuurin tutkija Tuomas Pyy matkaa työasioissa Beirutiin ja yhyttää siellä tutkijatutun Carla Contin. Conti on saanut käsiinsä varsinaisen käsikirjoituspommin, piilossa pidetyn suuran. Suuran perässä on islamistiterroristeilta vaikuttavaa väkeä mutta myös muuta porukkaa. Tämä valkenee tutkijaparivaljakolle vähitellen. Suuran sisältö iskee kiilaa nykykäsityksiin väkivaltaisesta islamista – mikä mainio, ajantasainen lähtökohta.

– Mutta tällaista suuraa ei löydy Koraanista. Panen pääni siitä pantiksi. Sisältökin on kummallinen. Ei saa lietsoa vihaa, tässä sanotaan. Jos uskoisimme esipuhetta, teksti on profeetan viimeisiltä vuosilta. Profeetan myöhäisen kauden suurat eivät ole näin lauhkeita. Niissä kehotetaan taistelemaan vääräuskoisia vastaan, ja sellaisia tuntuu olevan vähän joka puolella.

No, onhan ennenkin tutkija toiminut menestyksellisesti suurten kulttuurisalaisuuksien selvittäjänä. Tietysti viittaan Dan Brownin kirjoihin. En muista aiemmin lukeneeni trillerissä vakuuttavaa islamilaista taustatarinaa. Se on kirjassa parasta. Pidän myös pienistä poikkeamista historiaan vuodesta 656 alkaen. Itse asiassa suurasta ja sen historiallisista seikkailuista olisin halunnut tietään paljon, paljon enemmän.

Profeetan soturit

Tuomasta ja Carlaa seuraavat väkivaltaa kaihtamattomat suuran havittelijat tuovat kirjaan lajityyppiin kuuluvaa räiskintää. Väkivaltatilanteisiin tottumattomista tutkijoista sukeutuu selviytyjiä, mutta huojennuksekseni kirjassa kuvataan, ettei se ihan tuosta vain tapahdu. Järkytys saa näkyä ja tuntua. Valitettavasti monet taisteluihin ja poliisioperaatioihin liittyvät juonenkäänteet tuntuvat jollain lailla kevyiltä, vaikkei uhreilta vältytä.

Henkilökuvaus jää aika pinnalliseksi. Tutkijoiden välinen suhde pidetään avoimena, mutta kyllä se kehittyy. Tuomaksen vähittäinen ujo ihastuminen on hellyttävää, sen sijaan Carlasta ei oikein ota naishahmona selvyyttä. Hän on ikään kuin tutkijakammioiden jääkuningattaren ja femme fatalen sekoitus. Ei ole ehkä kirjalle eduksi, että minua monissa kohdissa naurattaa ääneen, kun ne muistuttavat aikuisten Viisikoita. Niin tunnollisesti tallennetaan Carlan ja Tuomaksen aterioinnit. Vaan eikös tämä olekin tarkoitettu viihdyttämään? Ja viihdynhän minä. Kevyt välipala, sopiva annos, ei-niin-tosissaan-otettava suupala.

Voisin kuvitella, että Tuomas ja Carla jatkavat seikkailujaan. Voisiko henkilöitä saada hitusen moniulotteisimmiksi, rosoisemmiksi, vaikkei se trilleri-genressä ole yleistä? Ja jos saa toivoa vielä lisää, haaveilen syventymistä tarinan historiatasoon (vähän niin kuin Elif Shafakin Rakkauden aikakirjassa ai niin, se ei ole trilleri). Kirjailijan tietopohja ei ainakaan tule esteeksi, sillä Markus Falkin takaa löytyy tutkija-kirjalijapari Jaakko ja Virpi Hämeen-Anttila.

– –

Markus Falk
Profeetan soturit
Otava 2018
trilleri
345 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Yön sydän on jäätä aloitti sarjan, jota Käärmeitten kesä (Otava 2015) jatkaa.Virpi Hämeen-Anttila on perehtynyt 1921-vuoden Helsinkiin ja ajanjakson poliisityötapoihin, politiikkaan, tyyliin ja kieleen. Aikamatka on vakuuttava.

Oliko Käärme Merthen vai joku herroista Rimala, Laakkonen ja Boman-Roselius, joita he olivat pitäneet apureinaan? Jos Merthen ei ollut Käärme, oliko Käärme kuitenkin saanut vallan Merthenin yli ja käyttänyt tätä hyväkseen? Puhuiko Malmsten totta? Minne Rimala, Laakkonen ja Boman-Rosenius olivat kadonneet? Kenellä oli hallussaan Alina Jegoroffin kaulakoru ja Eliassonin aarre?

Siinä se: Hämeen-Anttilan dekkarissa on runsaasti henkilöitä ja juoniaineksia. Olen tippua tämän tarina-automobiilin kyydistä, vaikka henkilöistä on monisivuinen luettelo sekä tiivistelmät vakoilu- ja rodunjalostustaustoista. Lisäksi romaanissa on tarjolla teosofisia oppiriitoja ja valkoiset-punaiset-problematiikkaa sekä kaksoisagentti. Ja jos joku kirjan lukija haluaisi raivata väkeä luonnonkasvimyrkyin, siihenkin dekkari antaa näppäriä vinkkejä.

Yksityisetsivä Björk selvittää epäilyttävää kuolemaa ja jalokivivarkautta, mikä ryöpsähtää monihaaraiseksi – vertauskuvaksi ei riitä käärmeen kaksihaarainen kieli. Minua dekkari ei jännityttänyt, vaikka monenlaista uhkaa tuppaa. Jännäriainekset ovat raami, jossa porukka pysyy ajassa ja paikassa. Runsaus vie terän, silti tunnelmassa ja kerronnassa on viehkoa perinteiden kunnioitusta tyyliin Agatha Christie.

Ensimmäisessä osassa kaipasin päähenkilön, virkamies-yksityisetsivä Björkin hahmon syventämistä. Siinä sarjan toinen osa astuu askeleen eteenpäin. Yhä miekkonen keikaroi ja ihailee huoliteltuja naisia, myös mielenmyllerrykset tihkuvat hiotusta ulkokuoresta. Björk ehtii: hän jakaa aikaansa virkatyön, väitöskirjan ja rikoslaboratorioharrasteen kesken sekä sukkuloi monenmoisten sukulaisten ja tuttavien parissa. Nelisen neitoa luo häneen silmäyksiä, kohtalokkaimmin Mata Hari -tyyppinen lumoaja. Romanssiosuus jää lupaavasti auki. Koska sukuperintö, salainen addiktio ja yleneminen virassa ovat taitekohdassa, jatkoa seurannee.Käärmeitten kesä

Björkin rinnalla on kiinnostavia henkilöitä, jotka jäävät haljuiksi. Esimerkiksi Martti-poliisissa kollegoineen voisi olla potentiaalia. Björkin uusi apuri on oiva lisä. Poika on kyllä hämmentävä: 13-vuotias kengänkiillottaja, joka kirjoittaa hienoja yleiskielisiä raportteja mutta puhuu värikästä stadin slangia. Naiskuvat jäävät aika pinnallisiksi, muutaman ominaisuuden tyypeiksi.

Ymmärrän hyvin 1920-luvun ihailijana, että ajan tarjoomukset ovat niin kiehtovia, että on vaikea rajata. Silti kannattaisi. Hämeen-Anttila on osoittanut, että hän todella hallitsee taustatyön ja päähenkilöhahmotuksen. Miten olisi fokusointi päähenkilön sieluntuskan kehityskaareen ja johonkin kiinnittävään, ajanhengen ytimeen natsaavaan juonenkulkuun?

_ _ _

Virpi Hämeen-Anttila
Käärmeitten kesä
Otava 2015
351 sivua
dekkari
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Jännitys-Helsinki 1920-luvulla

Itsenäistymisen ja traumaattisen sisällissodan jäljiltä ilmapiiri ja kulttuuri olivat 1920-luvulla jännitteisiä. Uudenlaista kaupunki- ja seuraelämäilmapiiriä haettiin, kieltolaki poiki lieveilmiöitä, poltiiset asetelmat olivat sodan jäljiltä kärjistyneitä, herras- ja työväki kyräilivät, ruotsin- ja suomenkielisten välillä oli kulttuurihankausta sekä kaupunki- ja maaseututavat elivät kaukana toisistaan. Tästä taustasta ponnistavat Virpi Hämeen-Anttilan ja Nina Hurman uutuusdekkarit.


Virpi Hämeen-Anttila esikoisdekkari Yön sydän on jäätä (Otava 2014) on sijoitettu vuoteen 1921. Hämeen-Anttila kuljettaa lukijaa ydin-Helsingin kaasuvaloisilla kaduilla. Kirjailijan miljöötaustatyö on ollut ilmeisen tarkkaa. Myös sanasto ja tapakulttuurikuvaukset henkivät ajan patinaa. Vapautuvaa kaupunkikulttuuria värittävät muoti, jatsi ja elokuvat. Niistä luen mielikseni.

Romaanilla on todella hieno nimi, mutta en kunnolla löytänyt sen yhteyttä kerrottuun.

Romaanilla on todella hieno nimi, mutta en kunnolla löytänyt sen yhteyttä kerrottuun.

 

Murha ja toinenkin tapahtuu, on salaliiton tapaista, mahdollisia vakoiluvehkeilyjäkin. Hitailla kierroksilla rikostapahtumia selvitellään, ja vaikka ajan tutkintatavat kerrotaan tarkasti, itse poliisitoiminta jää puuhasteluksi. Päähuomio on sisäministeriön nuoressa virkamiehessä Karl Axel Björkissä, joka ajankulukseen auttelee poliisi- ja journalistikavereitaan Marttia ja Anttoa rikosselvitystöissä.

Martti uskoi, että jos saadaan vain järjestys ja ennen muuta laillisuus juurrutetuksi kansalaisten sydämeen sekasorron ja laittomuuden ajan jälkeen, palaisi myös kapinaa edeltänyt luottamus ja ihmisen arvoinen elämä. Lapsen uskoa, ajatteli Björk, ikävuosiltaan nuorempi, sielultaan vanha ja rispaantunut. Mutta parempi oli silti uskoa ihmissuvun perimmäiseen kunnollisuuteen kuin antaa vihan ja veren hurmion sokaista, tai hellittää otteensa ja vaipua lamaannukseen epätoivon takia.

Ensimmäisessä Karl Axel Björk -romaanissa on vielä hakemisen makua. Kallen salaperäisyyttä raotetaan hieman paheita paljastaen. Moraalisessa tyypissä olisi ainesta naistenmieheksi, mutta vielä on jarru päällä. Persoonallisin piirre Kallessa on keikarimainen kauneudenjano ja tyyliseikkoihin takertuminen, on sitten kyse ulkonäöstä, pukeutumisesta tai sisustuksesta. Tällaiset estetiikkataipumukset yhdistettynä salapoliisiominaisuuksiin voisivat synnyttää jännittävän hahmon, vaikkei juoni niin säväyttäisikään. Ehkä seuraavasssa osassa sivistyspinta rakoilee eläväksi, kun ajankuva on jo tarkasti tallessa ja mahdollisuudet syventää henkilöitä vahvistuvat.


 

Nina Hurman toinen dekkari Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014) jatkaa Rougen ja Korpelan suhten virittelyä ja Kobra-ravintolaympäristön kuvausta, jatkoa siis viimevuotiseseen romaaniin Yönpunainen höyhden. Rougen ystävä Sirkka kuolee, vankilakundi Frisk vaanii tullitöihin siirtynyttä poliisimies-Korpelaa, Rouge-Saimia ja Saimin ravintoloitsijaveljeä Toivoa – eikä siinä vielä kaikki. Romaanissa viritellään hiljakseen kaikkiin henkilöihin lonkeroitaan ulottavia juoniulokkeita. Juoniviritykset kuroutuvat yhteen ymmärrettävästi, eivätkä yhteensattumat häiritse. Sekä poliittinen taustakireys vakoiluineen että henkilökohtaiset kosto- ja painetekijät ovat osallisina tapahtumiin. Isoa juopaa ei ole virkavallan ja pikkurikollisten välillä, ja muut sotketaan sattumuksiin.Hatuntekijän kuolema

Tapahtumatahti on hidasteleva, mutta Hurman jännärin ydin onkin tunnelman luonnissa. 20-lukulaisen Helsingin kesän hämärtyvät yöt, kapakoiden savuinen humu, puistonurmien kaste, merenrantojen yöutu ja kallioiden neulaset näkyvät ja tuntuvat. Ihmiset liikkuvat kaduilla varjoihin sulautuen, ja jokaista varjostaa joku joko konkreettisesti tai varjostajana on menneisyys tai pelko tulevasta. Tummanpuhuvan ilmapiirin Hurma luo taitavasti, siinä on kahmalokaupalla kohtalokkuutta. Myös sisarussuhde on poikkeuksellisen tiivisti viritetty. Ihmissuhteissa on pakahduttavia latauksia, joita pidätellään ja hetkittäin pursakutetaan valloilleen. Eroottistakin virettä herutellaan. Keskeishenkilöt ovat kiinnostavia, etenkin Korpela kunniallisen avioimiehen ruostuvassa haarniskassaan ja Saimi-Rouge aikakauden modernina, mondeenina kapakkaruusuna.

Uida pitkin kuunsiltaa, Rouge ajatteli ja keräsi vettä kämmeniinsä, antoi sen valua sormiensa välistä kuin rahakirstun aarteen. Hän lähti uimaan pitkin vedoin, sukelsi välillä ja ravisti päätä. Ajatuksia irtoili, painoja, koukkuja, kuorta, ja hän ui eteenpäin, keuhkot ja lihakset ja veri ja kaikki yhteistyössä. Hän kääntyi selälleen kellumaan, antoi polvien ja rintojen nousta veden pinnalle, korvien painua sen alle. Simpukat kohisivat. Mitkä kaikki olennot vaelsivat samassa meressä kuin hän, mitättömät ja kirkkaanväriset, kuinka monista keuhkoista se vesi oli puristanut viimeisen henkäyksen, kuinka monelta iholta valunut uudelleen mereen.

Hurma hurmaa etenkin kielellään. Dialogi ja tunnelmakuvaukset ovat luistavaa tekstiä, joka koristelee kerrottua synkänromanttisesti. Loppua kohti tämä tyylikeino välillä lipsuu patetian puolelle, mutta sallin sen. Näin syntyy nautittavaa menneen maailman rikosviihdettä nykykertojan keinoin. ”Noirina” kirjaa markkinoidaan – mikä ettei. Odotan sarjalle jatkoa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus