Avainsana-arkisto: Veera Nieminen

Avioliittosimulaattori Pyynikillä

Ensireaktioni oli ällistys: miten ihmeessä itä-länsi-murre- ja heimoeroilla irrotteleva chick lit istuu hämäläiseen kesäteatteriin? Ja sitten: saattaahan keveänhumoristinen tarina taipua juuri kesäteatteriaineksiksi. Viihdekirjan lemmensuhdekehittely, ihmistyyppikärjistäminen ja väärinymmärryskommellukset ovat perinteistä suvidraamaa.

Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin luin pari vuotta sitten (Tammi 2013). Sujuvaa tekstiä kirja on, kepeää kerrontaa. Genrensä tavoin se ei kehittele moniulotteisuuksia tai syvällisyyksiä, ja sen tyylilajille sallii. Romaani ei kuitenkaan itsestään muutu näytelmäksi. Dramatisoinnin ovat tehneet ohjaaja Tommi Auvinen ja Seija Holma. Käsiohjelmasta saksin tekijöiden lausuman:

Mainio kirja! Ja silti heti oli selvää, että siitä on napattava rakastava mutta ravakka niskalenkki ja pamautettava se aivan omin maustein Pyynikin pyörivän ympärille.

”Niskalenkki” ja ”omat mausteet” erottuvat. Henkilöt ovat merkittävästi vanhentuneet, joitain tyyppejä on joutanut pois ja toiset saaneet lisää tilaa. Draaman ehdoilla on muutokset tehty.avioliittosimulaattori

Darmatisointi onnistuu etenkin ensimmäisessä näytöksessä. Alku on rivakka: itä-Ainon ja lounais-Jussin yhteen muutossa Jussin mynämäkiseen kotitaloon ei aikailla. Ainon savolais-karjalaisten vanhempien roolit ovat paisuneet romaaniin verrattuna komediaa korostaen. Eija Vilpas ja Tommi Lindholm äidin ja isän rooleissa ottavat villinverbaaleista itähenkilöistä kaiken irti. Jussin kotimiesväki (Ola Tuominen, Tommi Auvinen ja Samuli Muje) on vastakohtaisen jäyhää ja jöröä. Äijäily sujuu asiaankuuluvan töksähtelevästi.

Huumori perustuu vastakohtaisuuksiin. Kieli-ilottelu osuu ja uppoaa, mutta välillä stereotyyppiseen heimoerotteluun väsähtää. Koko touhu kiteytyy Ainon sanoihin, jotka ovat lähes yhtenevät romaanissa ja näytelmässä:

Sitten se tarttuu toisella kädellä hattunsa lippaan ja mörisee jotain. Uggologoi? Voi hevetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulaatio-ongelma, meillä on katsekontaktiongelma ja meillä on yleinen käytöstapa- ja kulttuuriongelma.

Kuukauden koeliitto, tämä avioliittosimulaattori, on juoniponne koko touhulle. Tunnebalanssin hakeminen on keskeinen dilemma laajemminkin, mutta ajoittain nuorenparin ja muiden perheenjäsenten suhdepurut tuntuvat väkinäisiltä. Mutta nyt pääpariin. Aino (Mari Turunen) on mehukkaan rempseä, Jussi (Ville Majamaa) ilmaisultaan vaisu, osin turkulaistyypitellyn perustellusti. Valitettavasti pariskunnalta puuttuu keskinäinen kemia. Tiedä häntä, jos se on vain kokemani esityksen puute, sillä Jussin ääni oli kovin painuksissa ja ilmaisu sen vuoksi kapeaa.

Sivuhenkilöt ovat kaikki rooleissaan kotonaan (Janne Kallioniemi, Miia Selin ja Tommi Rahkamäki). Haitaristin (Jenna Vehka-aho, aivan taitava osassaan) osuus on kuin kiintiöpakolaisen: otetaan tänne, kun täytyy, muttei olla sen kanssa. Ei kai ole kesäesitystä ilman musisointia.

Lavastus näyttää kaistaleen Pyhäjärveä, muuten yhtenäinen kulissimassa täyttää näkymän mutta toimivasti. Talojulkisivuilla ja seinäluukuilla saadaan aikaan mukavia tilanteita ja siirtymiä. Ja se katsomon pyöriminen: hyvin liikkuu tapahtumien tahtiin.

Täysi katsomollinen naurahtelee, nyökkäilee ja elää Avioliittosimulaattorin mukana. Ilmiselvästi esitys vastaa kesänäytelmäodotuksiin. En minäkään osattomaksi jää. Kyllä murteilla huvittelu minulle sopii, kesänäytelmän kielipuoli ilahduttaa. Huoletonta lomahuvia!

– – –
Pyynikin kesäteatterin Avioliittosimulaattori jatkaa 8.8.2015 asti.
Roolivaihdoksia: Esko Roineen (Jussin setä Erkki) tilalle on siirtynyt Tommi Auvinen, ja Eija Vilpaksen (Mirja, Ainon äiti) tilalle siirtyy Teija Auvinen (24.7. jälkeen).
Kiitos Pyynikin kesäteatterille ja Tammelle näytöslipusta!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Murremöröt ja tunnehäröt

avioliittosimulaattoriAino on karjalanmurteinen, Jussi ja Jussin mörkömäinen kotimiesväki varsinaissuomen puhujia. Maajussin morsian on kotimaisella kulttuurien kohtaamisen kesäleirillä, tositarkoituksella. Sitä saamme seurata Veera Niemisen romaanissa Avioliittosimulaattori (Tammi 2013).

”Sitten se tarttuu toisella kädellä hattunsa lippaan ja mörisee jotain. Uggologoi? Voi hevetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulaatio-ongelma, meillä on katsekontaktiongelma ja meillä on yleinen käytöstapa- ja kulttuuriongelma.”

Jos haluaa lajileimoja lätkiä, kyllä Niemisen esikoisteos likkalitteratuurin puolelle menee. Minäkertoja raportoi suorasanaisesti pikarakastumisesta ja äkkilähdöstä miniäkokelaaksi tois puol valtakuntaa. Kerronta on reipasta, päiväkirjamaisesti jutustelevaa. Asiat ilmaistaan ilman erikoisia kommervenkkejä. Nyt ei tavoitella metaforisia pinnanalaisuuksia.

Kepeä ote vie juonta eteenpäin. Suurimpia kriisejä ovat anoppivainaan mainitseminen ja murreymmärtämisvaikeudet. Vaikka päähenkilö vaikuttaa rempseältä ja suulaalta tapaukselta, meinaavat puhumattomat mörököllit hermostuttaa hänet.

”Haluaisin kietoutua Jussiin kokonaan niin kuin torkkupeittoon. Tämä kuulostaa muuten kornilta. Tämä tila, johon Jussi minut ajaa, on imelän korni. Haluasin olla Jussin taskussa kuin kengurunpoikanen emonsa taskussa.”

Perusrakkausromaanista Avioliittosimulaattori poikkeaa siinä, että lukijaa ei pistetä jännittämään, miten lemmenparin käy. Tuore tunne heilahtelee, vaan ei horju. Suhteen kelailu on liikuttavan naiivia, kuten lemmenhuumassa tuppaa olemaan.

Sujuvaa, kyllä. Viihdyttävää, kyllä. Miellyttävästi ja kiltisti kuvattua, kyllä. Kekseliästä kerrontaa, ei. Ajatuksen ja tunteen kosketusta, ei. Koska heimoerotkaan eivät riitä minua riittävästi riemastuttamaan, kokonaisuudesta kehkeytyy yllätyksetön. Olen ilmeisen väärää kohderyhmää (varsinaissuomalainen vaikeneminenkin on jokapäiväisestä arjesta tuttua). HS:n esikoispalkintoehdokasjoukkoon olisin minä valinnut jonkun toisen teoksen. Olkoon, olen tosikko.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus