Avainsana-arkisto: Ulla-Lena Lundberg

Jää jättää jäljen

Ihminen on sellainen että hän liikkuu pinnalla ja voi unohtaa pitkiksin ajoiksi sen mitä pinnan alla on. Se vaipuu näkyvistä ja tilalle tulee muuta.”

Ulla-Lena Lundberg on kirjoittanut hienon romaanin ihmisen rajallisesta ja arvaamattomasta vaelluksesta maan päällä. On myös hyväksyttävä se, että jotakin siitä voi jäädä, voi olla jäämättäkin. Romaanin suomennosnimi on monimerkityksinen substantiivi-verbi: Jää (2012, suom. Leena Vallisaari).

Romaani on monelta osin liukasta jäänpintaa. Juonipainotteisesti seurataan luotoseurakunnan pappisparin kolmea onnen vuotta, mutta onni ei ole tarkoitettu muuttumattomaksi. Nuori pastori on iloinen, avoin, lempeä ja saaristolaiskansan sulattava ilmestys sekä lapsiaan ehdoitta rakastava. Pastorska rakastaa selvästi miestään, ja on hieman haihattelevan puolisonsa järjen ääni, kurin ja järjestyksen ihminen.

Huikeita ovat juhlakuvaukset: kestitään, pidetään puheita, nautitaan ja arvostetaan. Kuvataan myös työtä ja kiirettå, myös puolisoiden ymmärrystä toistensa luonteesta ja olemisen tavasta. Säiden armo tunnustetaan. Hieno kohtaus on ensimmäinen kevätjäiden lähtö, luonnon voiman ja ihmisen voimattomuuden yhdistelmä.

Siloista pintaa rikkovat välillä rätisevät säröt, vaan eivät vielä halkovat railot. Petter-pappiin heijastuvat ristiriitaisten vanhempien vaikutus, murrosikäisenä sairastettu tubi, sotakokemukset ja hetkellinen hurmosherätys. Monan pinnanalaisella kireydellä on taustansa, koska oma vapaus on hankittu taistellen ja kiukku on selviytymiskeino.

Petter on melkein liian hyvä ollakseen totta, lisäksi hänen uskonnäkemyksensä on modernin suvaitsevainen. Jumaluus näyttäytyy kirjassa eritoten luotoluonnossa. Merkittävä rooli on saariston muinaishengillä, joita herkkävaistoisimmat kuuntelevat. Ne voivat johdattaa reiteille, joilta ei jää petä. Pappismies ei niitä osaa kuunnella, vaikka saaristoluontoa rakastaakin.

Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, joita väläytetään hetkittäin valokeilaan. Tohtori Gyllen on jäykkyydessään kiehtova neuvostopakolainen, joka selviää syyllisyyden kalvamasta arjesta puolikkailla unohduspillereillä. Lukkarin ja kauppiaan välit ovat hienovaraisen väreilevät, ja etäisen opettajattaren ja miehensä menneisyys ja nykyisyys kaihertavat.Kerronta on rakennettu kuin käynnissä olisi bergmanilaisen tv-sarjan kuvaukset: valo suunnataan tavallisesti juonta edistävään yleiskuvaan tai päähenkilöihin, mutta välillä lamput kohdistetaan taustan yksityiskohtiin ja sivuhenkilöihin, voimistetaan odottavaa tunnelmaa.

Kerronta-asetelmat ovat taitavia. Kertoja voisi olla vaikka kultareunaisen pilven reunalla istuva kerubi: näkee kaiken, tuntee paljon ja osaa selittää. Voihan hän selittää jotain myös parhain päin. Petter Kummelin pyhimysmäisyys syntyy etäisyydestä, jota nuorena nukkuminen edistää – toisin on jäljelle jäävän Monan osa, josta sopii muistaa lasten käsivarresta retuuttaminen ja äkäinen puolikin. ”Niin pitää olla, sillä kaikki virtaa ja muuttuu ja muuntuu. Sellainen on maailman meno, ja Luodolla papista on tullut tarina, jota on mukava koristella.”

Romaanin loppuosa on yhtä levenevää railoa. Jäihin vajonneen jälkeen jää läheisiin kohme, jota ei sana sulata. Elävien tulee selvitä sillä, mitä jäljelle jää. Muistoja on, jos uskaltaa muistella. Jossain etäällä on tarina, joka on sitä helpompi kertoa, mitä etäämpänä on. Silti se koskee ja koskettaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus