Avainsana-arkisto: Tuula Karjalainen

Toven 100 vuotta

Ateneumissa avautui juuri Tove Janssonin (1914 – 2001) 100-vuotisjuhlanäyttely. Monilahjakkuus halusi ennen kaikkea olla maalari – vaan kuinkas sitten kävikään?

Monumentaaliteos Juhlat kaupungissa koristaa ateneumin julkisivua. Tove Jansson vetää röökiä kuvan etuosassa.

Tove Janssonin monumentaaliteos Juhlat kaupungissa koristaa osuvasti Ateneumin julkisivua. Taiteilija itse vetää röökiä kuvan etuosassa.

Näyttely etenee kronologisesti ja kokoaa monipuolisesti kuvallista tuotantoa, jossa on maalauksia, piirustuksia, pilalehtikuvituksia, sarjakuvia, kirjankuvituksia ja Muumimaailma-rakennelmia. Kaikkiaan näyttelyssä on noin 600 työtä. Jansson on ollut käsittämättömän tuottelias –  ja valovoimainen. Jo vilkaisu Ateneumin alaportaikosta ylätasanteelle tekee iloiseksi ja haikeaksi: näyttelysalin ovipieleen heijastettu Tove tanssii välkkyvässä kaitafilmikuvassa lempisaarensa kalliolla riemukkaasti, ajasta vapaana.

Maalarina hän on epätasainen, mutta joukossa on paljon kiinnostavia töitä. Värimaailma, muotokieli, sivellintekniikka ja ilmaisutapa vaihtelevat vuosikymmenestä toiseen. Satumaiset fantasiamaisemat ovat silkkaa mielikuvitusfiestaa, monumentaaliteokset näyttäviä, kaupunkikuvat ilman ja tunnelman vangitsevia ja useat muotokuvat kohteen salaisuuden säilyttäviä. Lopputuotannon abstraktisuus ei tainnut olla taiteilijatavoitteissa ykkösenä. Aikanaan Janssonin maalauksia moitittiin liian tarinallisiksi, vaan onkohan niin, että juuri se viehättää nykykatsojaa eniten. Ainakin minua. Jo kuusikymppisenä hän lopetti maalaamisen, taisi Muumi-buumi kahmaista ajan ja energian.

Näyttelyinfo Ateneumisalissa on upeasti koottu: sekä opasselostus että kuvamateriaali on ajatuksella ja tunteella toteutettu (kuva: tiedotusmateriaali).

Näyttelyinfo Ateneumisalissa on upeasti koottu: sekä opasselostus että kuvamateriaali on ajatuksella ja tunteella toteutettu (kuva on otettu infotilaisuuden tiedotusmatriaalista).

Tuula Karjalaisen elämäkertakirja Tove Janssonista Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013) avaa uusia näkymiä hänen taiteeseensa ja teksteihinsä. Karjalainen on koonnut näyttelyä kirjatyönsä yhteydessä, ja hänen kirjansa on siten myös mahtava itseopiskeluopas näyttelyyn.

Elämäkertakirja innosti palaamaan vanhoihin lukukokemuksiin ja luin uudelleen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen kaksi Janssonin kokoelmaa. Niin kuvataiteessa kuin proosassakin Jansson poimi aiheita ja henkilöitä läheltä. Reilua peliä (blogissani 13.1.2014) luin kovin biografisesti. Seuraleikki (käsikirjoituksesta suomentanut Eila Pennanen, WSOY 1991) saa sekin lukuvinkkeleitä elämäkerrasta.

Seuraleikki

Seuraleikki (1991), kansikuva taitelijan

Loppupuolen novellit ”Karin, ystäväni” ja ”Matka Rivieralle” ovat teräviä perhe-erittelyjä. Jälkimmäisen tytär-äiti-suhde on ilmavasti esitetty: siinä on sekä pidätetyn kiukun turhautumia että lempeyttä. Yhdessä novellissa Reilua peliä -novelliromaanin Jonna ja Mari palaavat seuraamme, ja kauniisti taas kuvataan asioiden hyväksyminen toisen onneksi.

Kokoelma on hajanainen, mutta kyllä Jansson taitaa lyhytproosan. Jotkut novellit ovat ohikiitäviä verbaalikuvia, toiset henkilökuvia, joissa keveys ja kipeys kulkevat ripirinnan. Janssonin virke on selkeä. Hän kuvaa tapahtumien pintaa ja henkilöiden ajatuskulkuja. Selittelyyn ei ole tarvetta.

Avausnovelli ”Kirjeiltä Klaralta” on yksi suosikeistani. Se on ilkikurinen ja häijykin näkymä terävään tanttaan. Päähenkilön luonne, asenne ja tyyli puskevat ulos eri vastaanottajille lähetetyistä kirjeistä. ”Lummesuo” on miehen, naisen ja miehen äidin hirtehinen kolmiodraama, mikä tarjoaa herkullisen hirveitä hetkiä.

Jansson liikauttelee tunteita usein hienovireisesti. Jos pinnalla onkin tyyntä, alla möyryää. Haluan lopettaa juttuni Janssonia kiehtoneeseen luonnonilmiöön, jossa on sekä tuhon että uudistumisen mahdollisuus. Näin isä kirjoittaa novellissa ”Kuvat” Pariisiin matkanneelle Victor-taiteilijapojalleen (Toven isä oli myös nimeltään Viktor, taiteilija ja rajuilmojen ihailija tyttärensä tapaan):

Eräänä yönä oli raju ukonilma tasangolla, ajattele keskellä talvea, sinun olisi pitänyt olla täällä. Tulin ylimieliseksi, en sulkenut ovia, näin kuinka se vyöryi päälle ja repeili salamoissa ja jyrinässä ja kaatosateessa, ajattele vain järjiltään säikähtäneitä kukkoja ja kanoja, se oli kaunista, se huuhteli puhtaaksi!

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Reilun pelin taiteilijaelämää

Tove Janssonin syntymästä tulee vierähtäneeksi 100 vuotta. Siihen sopien ilmestyi loppuvuonna Tuula Karjalaisen kirja Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013). Alaotsikko on Janssonin ex libriksestä, ja se on ollut taiteilijan johtotähti, jota kirjakin uskollisesti seuraa.

Janssonin ex libris -motto  ja kansikuvitus yhteen viimeisimmistä julkaisuista.

Janssonin ex libris -motto ja kansikuvitus yhteen viimeisimmistä julkaisuista.

Karjalaisen kerronta etenee sutjakkaasti, selkeästi ja asialliseen tyyliin. Alkusanoissa on kuvaus henkilökohtaisesta tapaamisesta, muuten materiaali koostuu haastatteluista, kirjeistä, tutkimuksista ja muista julkaistuista materiaaleista. Kirjeiden ja kirjojen sitaatit elävöittävät tekstiä. Taitto kuvineen on harkittu ja lukijaystävällinen. Hienoisesti asioiden toisteisuus häiritsee, mutta ymmärrän sen tarkoituksen, sillä vaikka kirja etenee pääsääntöisesti kronologisesti, on siinä myös teemallista jaksotusta, johon asioihin palaaminen liittyy.

Tove halusi päteä etenkin kuvataiteilijana, ja siihen liittyvä pettymys kuvataan kirjassa hyvin. Sarjakuvien ja kirjojen menestys oli balsamia haavoille, mutta myös taakka. Karjalainen tulkitsee maalauksia mielenkiintoisesti liittäen työt hyvin kontekstiin. Kirjojen esittely jää aika pintapuoliseksi ja biografiset tulkinnat painottuvat. Tietynlainen asioiden nopsaan ohittaminen on paikallaan, sillä kirjassa tavoitellaan populaaria yleisesittelyä valtavan monipuolisesta kulttuurihenkilöstä.Tee työtä ja rakasta

Nuorena tyttönä Tove oli piirtänyt Pellingin kesäpaikan ulkokäymälän seinälle ensimmäisen muumipeikkoa muistuttavan hahmon, joka esitti Immanuel Kantia. Hän oli kirjoittanut sen yhteyteen lauseen: ”Vapaus on paras asia”. Vapaus eri olomuotoineen askarrutti häntä ja sen tutkiminen oli vahva ja koko hänen tuotantonsa läpi kulkeva asia.

Vapaus työntekoon oli Tovelle tärkeää, vapaus rakastaa oli sekin merkittävää, mutta sitä varjosti ajatus siitä, että rakastaminen rajoittaa vapautta. Karjalaisen kirja näyttää Janssonin ihmisenä, jolla oli ailahtelevia tunteita ja vaihtuvia suhteita, suuria rakkauksia ja järkkymätön lojaalisuus lapsuudenperheeseensä. Hän on ollut kertakaikkisen suurisydäminen, ristiriitainen, kiehtova, rohkea ja omaperäinen ajattelija. Onnekasta meille lukijoille, että nämä piirteet yhdistettynä leikkisään, humaaniin ja särmikkääseen ilmaisuun siirtyivät Janssonin kirjoihin.

Viime vuosisadan renessanssinainen saa kirjassa oikeutta. Ja mielenkiinnolla jään odottamaan maaliskuun puolivälissä avautuvaa Tuula Karjalaisen kuratoimaa Ateneumin Jansson-näyttelyä.

Reilua peliä,  taustalla taiteilijan omakuva.

Reilua peliä, taustalla taiteilijan omakuva.

Karjalaisen kirjan innoittamana tartuin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen Tove Janssonin kirjaan Reilua peliä (suom. Kyllikki Härkäpää, WSOY 1990). Se on rakenteeltaan novellistinen romaani. Romaaninomaista on tarinasta toiseen säilyvät päähenkilöt, joiden suhde sitoo kokonaisuutta. Novellistista on se, että jokainen luku on oma kokonaisuutensa.

Seitsemänkymppinen naispari tekee töitä, aterioi, katsoo videoelokuvia, matkailee ja viettää kesäpäiviä saarella. Tilannekuvaukset ovat keskeisiä, referoiva dialogisuus vuorottelee sen kanssa. Välillä näkökulmapainotus kallistuu toisen naisen puoleen, välillä toisen. Muu kuin yhteinen maailma on melko etäällä; muita henkilöitä on mukana vain satunnaisesti ja heidänkin roolinsa on paljastaa jotain olennaista pariskunnan suhteesta.

On helppo uskoa, että Mari on Tove ja Jonna Tuulikki. Teksti kiertää ilmeisen: lukiessa ei tule tirkistelevä olo. Yksityinen osoittautuu yleiseksi, kas, tällaista on (pitkässä) suhteessa, pyritään harmoniaan mutta silti tarkkaillaan toista tunnustelutilassa. Kuvauksesta huokuu yksilöllisyyttä ymmärtävä lämpö. Kahden taiteilijan pitkä liitto yhdistää ja antaa tilaa olla niin kuin on.

He eivät koskaan kysyneet toisiltaan: saitko tänään tehdyksi mitään? Kaksikymmentä vuotta sitten ehkä vielä kysyivätkin, mutta olivat vähitellen oppineet jättämään koko tavan. On tyhjiöitä joita tulee kunnioittaa: ne usein varsin pitkät kaudet, jolloin kuvaa ei näe, sanoja ei löydä ja on saatava olla rauhassa.

Henkilöiden reagointi- ja ajattelutapa tallentuu varmasti, lyhyesti ja ytimekkäästi. Toisen erillisyyttä kunnioitetaan, mutta ymmärrys toisen ytimestä kantaa. Välillä nokitellaan, ollaan kateellisia ja vaietaan, mutta lopulta toisen onni on oleellisinta. Kaikki tämä kerrotaan selvin sanoin, mutta niin huokoisesti, että teksti hengittää ja jättää oivalluksen kolosia. Sielua hivelevän kirkasta kerrontaa!

PS. Moni blogi on tarttunut Karjalaisen kirjaan, ainakin Lumiomena, Kuplii, Luettua elämää, Kirahvila, Sininen linna.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja