Avainsana-arkisto: Tua Forsström

Vettä, tuulta

Tua ForsströmKirja on ulkoisesti synkähkö, pieni ja kapoinen, kuin hartauskirja. Ensivaikutelmasta osoittautuu todeksi se, että kokoelman runoissa on jotain harrasta. Käsissäni on Tua Forsströmin Lokakuun iltana soudin järvelle (suom. Caj Westerberg, Siltala 2013).

Runon kuvissa toistuu vesi. Se vaihtaa muotoaan sumuksi, sateeksi, pisaroiksi, rakeiksi ja lumeksi. Vettä on soutuveneen alla, kalat kätkeytyvät veteen. Vettä on myös kyynelissä. Veden muunnokset erilaisin tarkoituksin puhuttelevat. Vesi on elementti, johon voi upota, tai se kantaa, se voi myös pestä puhtaaksi. Se on myös elämän alkulähde. Veden lisäksi kuvastossa toistuu tuuli, joka vihmoo vettä tai muuten vaikuttaa tuntemuksiin. Yhdessä ne ovat enemmän.

ja ajattelin että meidät on tehty vedestä, kaipauksesta
ja tomuhiukkasista illan tuulessa

Luen kokoelmaa yhtenä joulukuun pimeimmistä päivistä, kun ensilumi on vaihtunut vetiseksi synkkyydeksi. Lukuajankohdan vuoksi tunnen runojen tumman syksyn ja alkutalven, elän siinä. Tummuus kytkeytyy lukukokemuksessani myös kuolemaan tai muistin pimenemiseen. Runojen puhuja viittaa silloin tällöin sairauteen, ja monet säkeet käsittelevät myös vanhenemista ja edesmenneiden vanhempien muistelua. En koe runotunnelmia kuitenkaan ahdistavina, vaikkakin kokoelmassa on alakuloa, luopumista. Runoissa on myös lempeyttä.

Väkisin runot vievät ajatukset ikääntymiseen tai ajan rajallisuuteen. Vastapainona runoissa poikkeaa siellä täällä lapsi – ettei elämän jatkuminen unohtuisi. Eikä unohdu kauneus, ei ilokaan, mahdollisuudet.

Keltasaappainen tyttö juoksi pitkin tienreunaa,
Peruutti sitten vetisiin jälkiinsä varovasti astuen.
Ehkä meissä on paikkoja, joissa emme ole käyneet?

Viehkoa kokoelman runoissa on se, että niissä ajaton ja paikaton yhdistyy konkreettiseen. Paikkakuntia ja katuja nimetään; kerrottu asettuu tiettyyn tilaan, jonka runon ajatusyhdistelmät vievät johonkin yleiseen. Runoissa viitataan välillä muihin taideteoksiin, kuten musiikkiin, installaatioon (tanskalaisen Louisianan näyttelyn tilateos Gleaming Lights of the Souls) tai maalaukseen. Risto Suomen jänistaulusta on kokoelmassa hieno tulkinta, ja jänis saa roolin muissakin runoissa. Forsström osaa luonnehtia kuvataidekokemuksien merkityksen yksinkertaisen todesti:

On kuvia joiden avulla näemme sen mitä ei voi nähdä

Edellinen sitaatti sopii myös näihin runoihin. Kokoelman runojen rytmi vaihtelee: syntyy vivahteikasta sanataidetta. Monesti säkeet ylittyvät niin, että yksi sana sitoo ne ja ikään kuin ilmastoi ajatusta. Saan tilaa tulkita. Ehkä harhaan, mutta mieleni mukaan. Annan tuumailujeni virrata. Vedessä ja tuulessa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus