Avainsana-arkisto: Tove Jansson

Tove Jansson: Kesäkirja

Pitkät automatkat sujuvat yleensä radiokanavilla puikkelehtien. Vähitellen sisäänajan itseäni äänikirjallisuuteen. Kuuloaistin varassa kirjaan uppoaminen ei ihan luonnikkaasti minulta suju, silti yhden suvisen reissun vietin soljuvan kuulonvaraisen tekstin turvin: Tove Janssonin Kesäkirja (WSOY Äänikirjat 2014).Kesäkirja

Janssonilla on kyky taluttaa turvallisesti tarinaan, jonka kulkua ei voi ennakoida. Hän tallentaa tunnelmia, väläyksiä ja tilanteita. Selityksiä ei hän tarjoa, enkä minä niitä kaipaa. Kuljen mukana luottaen mutta valppaana, silla myös jotain vaarallista voi tapahtua.

Kesäkirja on rakenteeltaan novellimainen: jokainen luku on oma ehjä kertomuksensa, joka toimii sellaisenaan. Kokonaisuus sen sijaan tarjoaa kesän kiertokulun keväästä syksyn alkuun. Mukana on sakeaa elämäntuntua mutta myös katoavuuden haikeutta.

Pieni tyttö ja isoäiti viettävät kesän saaressa vanhassa suvun huvilassa. On mukana isäkin, vaan hänellä on vain taustarooli, ei yhden yhtä repliikkiä. Keskustelut ja toiminta kilpistyvät Sofiaan ja isoäitiin. Mitään erityistä ei tapahdu, kesää eletään luonnon helmassa, ja silti tapahtuu paljon merkityksellistä kävely- ja meriretkillä, leikeissä, sadepäivien tylsyydessä ja kuumottavien kallioiden lämmössä.

Taustalla on tytön äidin kuolema. Se vain ohimennen mainitaan, mutta se säteilee tunnelmaan ja tytön olemiseen. Jansson tavoittaa ihailtavasti elämän hahmottamista harjoittelevan lapsen ja jo siitä luopumista lähenevän vanhan naisen maailmat sekä heidän keskinäisen suhteensa. Siinä on leikkiin antautumista, lempeyttä, kiukuttelua ja ärsyttämistä. Lapsen kirje kiteyttää paljon: ”Vihaan sinua. Rakkaudella Sofia”

Kesäkirjan päähenkilöihin kiintyy, mutta heitä ei voi koskaan tuntea läpikotaisin. Heissä on ikuinen kasvunvara, iästä riippumatta. Kuvaus lumoaa, ja sitä lisää saariluonnon ja vaihtelevien säätilojen tallennus. Kesäkirjan äänenä on Tytti Paavolainen, jonka luenta vahvistaa tekstin tunnelmaa: siinä on väkevää läsnäoloa ja ajattomuutta.

Toivottavasti kaikilla on aikaa kompaktille Kesäkirjalle joko kuultuna tai omin silmin luettuna. Teoksen tunnelmista intouduin luomaan oman kirjatrailerin. Jos alla oleva kuvake ei käynnistä traileria, tämä Drive-linkki sen teke (pahoittelen kuvan laatua).

  
– – –
Tove Jansson
Kesäkirja
WSOY Äänikirja 2014
Lukijana Tytti Paavolainen, äänitys vuodelta 1998
Kesto n. 2 t 35 min
Lainasin kirjastosta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Kirjojen maailmat ja Kuvanveistäjän tytär

Astun ulos kirjakaapista. Kerron, millainen lukija olen. Olen feministilukija, joka kurkkii kaikenlaisiin kirjamaailmoihin, sukupuolia rajoittamatta. Onko sillä väliä?

Pohdintaan minut ponnistuttaa Suvi Ahola aamun HS:n kolumnissaan ”Kirjojen maailmat” (HS 11.1.2015). Siinä hän argumentoi, että kirjallisuuden eli elämän tulkinnoista olisi syytä tutustua kummankin puoliskon näkemyksiin. Suomalaiset tilastot kertovat, että miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja, naiset lukevat sekä miesten ja naisten kirjoittamia. Maailma ei ole kaikille sama, joten kannattaa havahtua, jos vaikkapa kirjoista valitaan vain toisen sukupuolen esittämiä näkemyksiä.

Aholan tarkoittama ”toinen” on tässä yhteydessä ”mies”. Ahola siteeraa hänelle aiheesta kirjoittanutta lukijaa, joka nimeää tunnustettuja kirjailijoita, joiden näkemys maailmasta on miehen, ja siksi erilainen kuin naisen tai lapsen. Heidän joukossaan mainitaan esimerkiksi turkkilainen Orhan Pamuk.

Olen lukenut ja ihastunut Pamukin kirjoihin (viimeisintä suomennosta en ole lukenut). Hän on tarinankertoja, joka kuvaa turkkilaista elämänmenoa henkilövetoisesti. Sen ohella olen lukenut turkkilaisen Elif Shafakin kirjoja, joiden kuvaustapa on joka suomennoksessa vaikuttanut minuun väkevästi. Hänkin kuvaa henkilöiden kautta maailmaa. Mies- ja naiskirjailija siis kuvaa turkkilaisia ja heidän kulttuuriaan eri tavalla. Tietysti niin. He ovat nähneet, kokeneet, ajatelleet ja tunteneet eri tavalla, eri persoonat.

Näiden esimerkkikirjailijoiden myötä tiivistän: jokainen edustaa sukupuoltaan ja sen lisäksi kaikkea näkemäänsä, tuntemaansa ja tärkeäksi kokemaansa. Uskon, että kirjailijan näkemykseen vaikuttaa hänen sukupuolensa. Uskon, että siihen vaikuttaa myös kaikki muu, mistä koostuu hänen elämännäkemyksensä, arvonsa ja kirjallisuustavoitteensa.

Pidän tärkeänä, että kaikilla sukupuolilla ja sukupuolista riippumatta on mahdollisuus toteuttaa itseään, esimerkiksi näkemyksensä ja taitojensa mukaan kirjoittaa kullekin tärkeistä asioista. Samaan hengenvetoon totean: onneksi naisten mahdollisuudet kirjoittaa ja julkaista ovat lisääntyneet. Onneksi voin valita naisten ja miesten kirjoja. Siksi minua ovat onnistuneet heilauttamaan joka sukupuolen edustajien tekstit.

Olen kasvatukseni, kokemani ja arvojeni summa, enkä sulje siitä pois naiseuttani, lukijanakaan. En punnitse tekstiä pääsääntöisesti sukupuolivaa’alla vaan puhuttelevuus- ja innostusteholla – tietoisesti ja tiedostamatta tähän vaikuttavat persoonani kaikki sekavat kerrokset, sukupuolikin. Aholan tapaan toivon, että maailmojen kirjavuus saa kukoistaa ja että kirjailijoita ja lukijoita riittää sekä-että-periaatteella.

Kuvanveistäjän tytärViimeisin lukemani kirja on Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär (WSOY 2014). Jo otsikko sukupuolittaa. Se kertoo myös aseman, roolin jonkun lapsena, tässä tapauksessa miehen jälkeläisenä, sillä Kuvanveistäjä on mies.

Kuvattu perhe on alisteinen isän työlle, menoille ja mielialoille. Muullakin perheellä on merkityksensä mentaliteettiin, mutta isä on pomo, idolikin. Piirtäjä-äiti on tytölle turva ja leikittäjä, jonka kanssa tehdään työtä ja hupsutellaan.

Jansson tavoittaa valloittavasti lapsen tavan tehdä havaintoja. Lisäksi kirjassa on upeita kohtia, joissa lapsen mielikuvitus kuljettaa arkinäkyjä fantasian puolelle. Mielikuvitus lentää ja kertoja lentää mielikuvituksessaan. Kapoisen kirjan luvut ovat kuin novelleja, hallittuja kokonaisuuksia, joissa on jokin näkemys. Taiteilijuus on johtoajatuksena, se on elämäntapa, johon ailahteleva ja heittäytyvä tyttö kasvaa. Janssonin virke on kirkas, kerronta raikasta kuin saaristohuvilaa pyyhkivä merituuli.

Tove Jansson on ollut nainen, kyllä. Hän on kirjoittanut muistelmatyyppisen ja kaunokirjallisuuteen loksahtavan teoksensa menneenä tyttönä ja aikuisena naisena. Ja mitä kaikkea muuta hän on ollut! Hänen veljensä olisi kertonut lapsuudestaan samassa taiteilijaperheestä toisin, eikä vain siksi, että on mies. Hän olisi kokenut asiat tavallaan. Lukisin ja nauttisin ehkä siitäkin. Ei siksi, että se olisi miehen kirjoittamaa, vaan siksi, jos se olisi henkilökuvaukseltaan kerronnaltaan, teemoiltaan ja ajatuksiltaan kiinnostavaa. Haluan lukea jatkossakin hienoja kirjoja sekä naisten että miesten kirjoittamina.

_ _ _
Tove Jansson
Kuvanveistäjän tytär
Suomentanut Kristiina Kivivuori
WSOY 2014, ruotsinkielinen ensipainos ilmestyi 1968
117 sivua
Kirja on hyllyssäni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Muumikirjat ja minä -haaste

Kotimaiset kirjabloggarit kierrättävät lukuhaastetta Tove Janssonin juhlavuoden merkeissä. Kiitos Erjalle haasteesta! Tehtävä ei ole helppo, sillä hämäläisen maalaislapsen kirjahyllyyn Muumit eivät eksyneet, vaikka valveutunut setäni pitikin minut hyvin kärkikirjoissa.

Lähimarketissa on Muumi-versioita joka lähtöön.

Lähimarketissa on Muumi-versioita joka lähtöön.

Luin Muumeja vasta parikymppisenä, osin kotimaisen kirjallisuuden opiskeluun liittyen. Turun ylioppilastalon kolmannen kerroksen asuinkopperossani kaikui alakerran discon pauhu, jonka kovan kompin tahdissa luin klassikoita sieltä ja täältä, jokusen Muuminkin. Suhtauduin niiden maailmaan ristiriitaisesti, en saanut kunnon otetta, sillä oman lapsuuden läheisyys teki minut epävarmaksi: ovatko Muumit lapsille, aikuisille vai siihen väliin, ja mihin minä kuulun?

Esikoisen odotuksen tienoilla ostin isälleni kirjan Muumipappa ja meri. Leikkisäksi isänpäivälahjaksi tarkoitetun kirjan luin ensin itse, ja taas ristiriita, uudenlainen, heräsi: miten sopii omalle isälleni kirja, jossa turhautuneen seikkailijaisän itsekäs touhukkuus ajaa vaimon psykoosiin ja lapset vaeltelemaan saarelle lähes huolenpitoa vailla. Sisältö ei ollutkaan sellainen idylli tai isäylistys kuin päältä näytti.

Siinäpä Muumien vetovoima onkin. Pinnalla eletään satua, jossa mielikuvitukselliset hahmot törmäilevät tilanteesta toiseen. He eivät kuitenkaan elä vain ”kaikki hyvin” -fantasiamaailmassa, vaan päätyvät konflikteihin ja epäloogisuuksiin, joita selvitellään epätäydellisesti. Kuitenkin luottamus ”kukin elää tavallaan” -henkisesti kantaa. Jokaisen outouden hyväksyminen lohduttaa.

Arjessa pyyhitään liat ja pölyt sekä hörppäistään vahvistavat kahvit muumeittain.

Arjessa pyyhitään liat ja pölyt sekä hörppäistään vahvistavat kahvit muumeilla.

Lapsieni käsissä kuvakirjat Kuinkas sitten kävikään? ja Kuka lohduttaisi nyytiä? sekä Muumi-sarjakuvat ja -tarinat rispaantuivat repaleisiksi. Merkittävin muumikokemukseni on kuitenkin syntynyt 1990-luvun loppupuolella piirrossarjan ansiosta. Sitä seurasin pienten poikieni kanssa tiiviisti. Dubattu toteutus toimi kaikenikäisille ja ihailin tarinoita, joiden juonenkäänteet ja hahmot eivät toteuttaneet totuttuja kaavoja.

Järisyttäviä hetkiä koimme jaksossa, jossa Muumipeikko taiottiin kummituseläimeksi. Sohvallinen meitä kauhistui ja itki, kun muumipoika muuttui tunnistamattomaksi ja vasta pienellä viiveellä Muumimamma tunnisti hänet tiukasti silmiin katsoen. Kohtaus riipii vieläkin. Poikani siitä selvisivät sylillä ja selittelyllä, minä vuosien jälkeen yhä kipuilen sen kanssa, miten välittömästi tunnistan (= hyväksyn ehdoitta rakkaudella) muotoaan muuttavat lapseni. Muumimamman katse, kaikkien vanhempien haaste.

Myhäilevä mamma tavarataivaassa. Kun piirrossarjaa moitittiin kömpelöksi, Tove Jansson pahastui, sillä hänestä se onnistui, koska se tuotti iloa miljoonille lapsille.

Myhäilevä mamma tavarataivaassa. Kun piirrossarjaa moitittiin kömpelöksi, Tove Jansson pahastui, sillä hänestä se onnistui, koska se tuotti iloa miljoonille lapsille.

Omakohtaista muumailukokemusta haettiin, sen jaoin ja pääsin aikamatkalle. Seuraavat Muumi-muistelijat olkoon Arja (Kulttuuri kukoistaa), Susa (Järjellä ja tunteella) ja Krista (Lukutoukan kulttuuriblogi).

Haasteen säännöt ovat:
– Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
– Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
– Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Sekalaista

Toven 100 vuotta

Ateneumissa avautui juuri Tove Janssonin (1914 – 2001) 100-vuotisjuhlanäyttely. Monilahjakkuus halusi ennen kaikkea olla maalari – vaan kuinkas sitten kävikään?

Monumentaaliteos Juhlat kaupungissa koristaa ateneumin julkisivua. Tove Jansson vetää röökiä kuvan etuosassa.

Tove Janssonin monumentaaliteos Juhlat kaupungissa koristaa osuvasti Ateneumin julkisivua. Taiteilija itse vetää röökiä kuvan etuosassa.

Näyttely etenee kronologisesti ja kokoaa monipuolisesti kuvallista tuotantoa, jossa on maalauksia, piirustuksia, pilalehtikuvituksia, sarjakuvia, kirjankuvituksia ja Muumimaailma-rakennelmia. Kaikkiaan näyttelyssä on noin 600 työtä. Jansson on ollut käsittämättömän tuottelias –  ja valovoimainen. Jo vilkaisu Ateneumin alaportaikosta ylätasanteelle tekee iloiseksi ja haikeaksi: näyttelysalin ovipieleen heijastettu Tove tanssii välkkyvässä kaitafilmikuvassa lempisaarensa kalliolla riemukkaasti, ajasta vapaana.

Maalarina hän on epätasainen, mutta joukossa on paljon kiinnostavia töitä. Värimaailma, muotokieli, sivellintekniikka ja ilmaisutapa vaihtelevat vuosikymmenestä toiseen. Satumaiset fantasiamaisemat ovat silkkaa mielikuvitusfiestaa, monumentaaliteokset näyttäviä, kaupunkikuvat ilman ja tunnelman vangitsevia ja useat muotokuvat kohteen salaisuuden säilyttäviä. Lopputuotannon abstraktisuus ei tainnut olla taiteilijatavoitteissa ykkösenä. Aikanaan Janssonin maalauksia moitittiin liian tarinallisiksi, vaan onkohan niin, että juuri se viehättää nykykatsojaa eniten. Ainakin minua. Jo kuusikymppisenä hän lopetti maalaamisen, taisi Muumi-buumi kahmaista ajan ja energian.

Näyttelyinfo Ateneumisalissa on upeasti koottu: sekä opasselostus että kuvamateriaali on ajatuksella ja tunteella toteutettu (kuva: tiedotusmateriaali).

Näyttelyinfo Ateneumisalissa on upeasti koottu: sekä opasselostus että kuvamateriaali on ajatuksella ja tunteella toteutettu (kuva on otettu infotilaisuuden tiedotusmatriaalista).

Tuula Karjalaisen elämäkertakirja Tove Janssonista Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013) avaa uusia näkymiä hänen taiteeseensa ja teksteihinsä. Karjalainen on koonnut näyttelyä kirjatyönsä yhteydessä, ja hänen kirjansa on siten myös mahtava itseopiskeluopas näyttelyyn.

Elämäkertakirja innosti palaamaan vanhoihin lukukokemuksiin ja luin uudelleen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen kaksi Janssonin kokoelmaa. Niin kuvataiteessa kuin proosassakin Jansson poimi aiheita ja henkilöitä läheltä. Reilua peliä (blogissani 13.1.2014) luin kovin biografisesti. Seuraleikki (käsikirjoituksesta suomentanut Eila Pennanen, WSOY 1991) saa sekin lukuvinkkeleitä elämäkerrasta.

Seuraleikki

Seuraleikki (1991), kansikuva taitelijan

Loppupuolen novellit ”Karin, ystäväni” ja ”Matka Rivieralle” ovat teräviä perhe-erittelyjä. Jälkimmäisen tytär-äiti-suhde on ilmavasti esitetty: siinä on sekä pidätetyn kiukun turhautumia että lempeyttä. Yhdessä novellissa Reilua peliä -novelliromaanin Jonna ja Mari palaavat seuraamme, ja kauniisti taas kuvataan asioiden hyväksyminen toisen onneksi.

Kokoelma on hajanainen, mutta kyllä Jansson taitaa lyhytproosan. Jotkut novellit ovat ohikiitäviä verbaalikuvia, toiset henkilökuvia, joissa keveys ja kipeys kulkevat ripirinnan. Janssonin virke on selkeä. Hän kuvaa tapahtumien pintaa ja henkilöiden ajatuskulkuja. Selittelyyn ei ole tarvetta.

Avausnovelli ”Kirjeiltä Klaralta” on yksi suosikeistani. Se on ilkikurinen ja häijykin näkymä terävään tanttaan. Päähenkilön luonne, asenne ja tyyli puskevat ulos eri vastaanottajille lähetetyistä kirjeistä. ”Lummesuo” on miehen, naisen ja miehen äidin hirtehinen kolmiodraama, mikä tarjoaa herkullisen hirveitä hetkiä.

Jansson liikauttelee tunteita usein hienovireisesti. Jos pinnalla onkin tyyntä, alla möyryää. Haluan lopettaa juttuni Janssonia kiehtoneeseen luonnonilmiöön, jossa on sekä tuhon että uudistumisen mahdollisuus. Näin isä kirjoittaa novellissa ”Kuvat” Pariisiin matkanneelle Victor-taiteilijapojalleen (Toven isä oli myös nimeltään Viktor, taiteilija ja rajuilmojen ihailija tyttärensä tapaan):

Eräänä yönä oli raju ukonilma tasangolla, ajattele keskellä talvea, sinun olisi pitänyt olla täällä. Tulin ylimieliseksi, en sulkenut ovia, näin kuinka se vyöryi päälle ja repeili salamoissa ja jyrinässä ja kaatosateessa, ajattele vain järjiltään säikähtäneitä kukkoja ja kanoja, se oli kaunista, se huuhteli puhtaaksi!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Reilun pelin taiteilijaelämää

Tove Janssonin syntymästä tulee vierähtäneeksi 100 vuotta. Siihen sopien ilmestyi loppuvuonna Tuula Karjalaisen kirja Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013). Alaotsikko on Janssonin ex libriksestä, ja se on ollut taiteilijan johtotähti, jota kirjakin uskollisesti seuraa.

Janssonin ex libris -motto  ja kansikuvitus yhteen viimeisimmistä julkaisuista.

Janssonin ex libris -motto ja kansikuvitus yhteen viimeisimmistä julkaisuista.

Karjalaisen kerronta etenee sutjakkaasti, selkeästi ja asialliseen tyyliin. Alkusanoissa on kuvaus henkilökohtaisesta tapaamisesta, muuten materiaali koostuu haastatteluista, kirjeistä, tutkimuksista ja muista julkaistuista materiaaleista. Kirjeiden ja kirjojen sitaatit elävöittävät tekstiä. Taitto kuvineen on harkittu ja lukijaystävällinen. Hienoisesti asioiden toisteisuus häiritsee, mutta ymmärrän sen tarkoituksen, sillä vaikka kirja etenee pääsääntöisesti kronologisesti, on siinä myös teemallista jaksotusta, johon asioihin palaaminen liittyy.

Tove halusi päteä etenkin kuvataiteilijana, ja siihen liittyvä pettymys kuvataan kirjassa hyvin. Sarjakuvien ja kirjojen menestys oli balsamia haavoille, mutta myös taakka. Karjalainen tulkitsee maalauksia mielenkiintoisesti liittäen työt hyvin kontekstiin. Kirjojen esittely jää aika pintapuoliseksi ja biografiset tulkinnat painottuvat. Tietynlainen asioiden nopsaan ohittaminen on paikallaan, sillä kirjassa tavoitellaan populaaria yleisesittelyä valtavan monipuolisesta kulttuurihenkilöstä.Tee työtä ja rakasta

Nuorena tyttönä Tove oli piirtänyt Pellingin kesäpaikan ulkokäymälän seinälle ensimmäisen muumipeikkoa muistuttavan hahmon, joka esitti Immanuel Kantia. Hän oli kirjoittanut sen yhteyteen lauseen: ”Vapaus on paras asia”. Vapaus eri olomuotoineen askarrutti häntä ja sen tutkiminen oli vahva ja koko hänen tuotantonsa läpi kulkeva asia.

Vapaus työntekoon oli Tovelle tärkeää, vapaus rakastaa oli sekin merkittävää, mutta sitä varjosti ajatus siitä, että rakastaminen rajoittaa vapautta. Karjalaisen kirja näyttää Janssonin ihmisenä, jolla oli ailahtelevia tunteita ja vaihtuvia suhteita, suuria rakkauksia ja järkkymätön lojaalisuus lapsuudenperheeseensä. Hän on ollut kertakaikkisen suurisydäminen, ristiriitainen, kiehtova, rohkea ja omaperäinen ajattelija. Onnekasta meille lukijoille, että nämä piirteet yhdistettynä leikkisään, humaaniin ja särmikkääseen ilmaisuun siirtyivät Janssonin kirjoihin.

Viime vuosisadan renessanssinainen saa kirjassa oikeutta. Ja mielenkiinnolla jään odottamaan maaliskuun puolivälissä avautuvaa Tuula Karjalaisen kuratoimaa Ateneumin Jansson-näyttelyä.

Reilua peliä,  taustalla taiteilijan omakuva.

Reilua peliä, taustalla taiteilijan omakuva.

Karjalaisen kirjan innoittamana tartuin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen Tove Janssonin kirjaan Reilua peliä (suom. Kyllikki Härkäpää, WSOY 1990). Se on rakenteeltaan novellistinen romaani. Romaaninomaista on tarinasta toiseen säilyvät päähenkilöt, joiden suhde sitoo kokonaisuutta. Novellistista on se, että jokainen luku on oma kokonaisuutensa.

Seitsemänkymppinen naispari tekee töitä, aterioi, katsoo videoelokuvia, matkailee ja viettää kesäpäiviä saarella. Tilannekuvaukset ovat keskeisiä, referoiva dialogisuus vuorottelee sen kanssa. Välillä näkökulmapainotus kallistuu toisen naisen puoleen, välillä toisen. Muu kuin yhteinen maailma on melko etäällä; muita henkilöitä on mukana vain satunnaisesti ja heidänkin roolinsa on paljastaa jotain olennaista pariskunnan suhteesta.

On helppo uskoa, että Mari on Tove ja Jonna Tuulikki. Teksti kiertää ilmeisen: lukiessa ei tule tirkistelevä olo. Yksityinen osoittautuu yleiseksi, kas, tällaista on (pitkässä) suhteessa, pyritään harmoniaan mutta silti tarkkaillaan toista tunnustelutilassa. Kuvauksesta huokuu yksilöllisyyttä ymmärtävä lämpö. Kahden taiteilijan pitkä liitto yhdistää ja antaa tilaa olla niin kuin on.

He eivät koskaan kysyneet toisiltaan: saitko tänään tehdyksi mitään? Kaksikymmentä vuotta sitten ehkä vielä kysyivätkin, mutta olivat vähitellen oppineet jättämään koko tavan. On tyhjiöitä joita tulee kunnioittaa: ne usein varsin pitkät kaudet, jolloin kuvaa ei näe, sanoja ei löydä ja on saatava olla rauhassa.

Henkilöiden reagointi- ja ajattelutapa tallentuu varmasti, lyhyesti ja ytimekkäästi. Toisen erillisyyttä kunnioitetaan, mutta ymmärrys toisen ytimestä kantaa. Välillä nokitellaan, ollaan kateellisia ja vaietaan, mutta lopulta toisen onni on oleellisinta. Kaikki tämä kerrotaan selvin sanoin, mutta niin huokoisesti, että teksti hengittää ja jättää oivalluksen kolosia. Sielua hivelevän kirkasta kerrontaa!

PS. Moni blogi on tarttunut Karjalaisen kirjaan, ainakin Lumiomena, Kuplii, Luettua elämää, Kirahvila, Sininen linna.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja