Avainsana-arkisto: Tiina Lehikoinen

Tiina Lehikoinen: Multa

Poesia esittelee Tiina Lehikoisen runokokoelman Multa: ”Runot käsittelevät muistisairauteen liittyvää kielen kuolemaa sekä elämän kiertokulkua.” Muistisairauden aikana murenee mieli, kieli ja ruumis. Lehikoisen lyriikka tavoittaa sen todesti, rankantarkasti: Jotakin muutakin meissä katkeaa kuin tämä kieli

Lehteilen runoja, palaan niihin uudelleen. Ne avautuvat hankalasti – ja syystä. Multa hakee sanoja, jotka muistisairaalta hämärtyvät ja katoavat. Kun vielä puhetta on jäljellä, kieli on poukkoilevaa, fragmentaarista. Runot poimivat kaoottisuuden kaksisuuntaisesti: niissä on sekä dementoituneen rapautunutta kielimieltä että sitä todistavan läheisen kouraisevaa kokemusta. Kokoelma alkaa aivan kuin raunioitumista tunnustellen, pitkien taukojen hajalausein. Lopussa sen sijaan on vuodatuksia, tiheitä ja runsaita muisteloita.

Runoissa kuulen ennen kaikkea puhujan, joka koettaa saada käsitettäväksi sitä maailmaa, joka katoaa, kun rakkaan ihmisen muisti häviää. Yhtenä mylläkkänä vyöryvät omat muistot, kaipaus jaettuihin aikoihin, vakava välittäminen. Siksi runoissa on myös julmuutta, joka itää sairauden seuraamisen surusta. Teen nyt väkivaltaa runoille (ja toisaalta toimin samoin kuin runoissa, palan sieltä täältä tallentaen): poimin todisteeksi säekatkelmia eri runoista.

sinulta puuttuu muisti ja kieli, lihoiltasi nimittäjä

ja millä sinä kirjoittaisit, ei sieltä ole kieltä tänne

haaskio, se on tämän tuhoutuneen kielen hinta

toisto ei tee sinusta enemmän totta

Kuolema on runoissa läsnä, jo muistisairaus on katoamista ennen lopullista poistumista, josta seuraa maakuoppa vailla allegorista tasoa. Kokoelman nimi luonnollisesti viittaa kuolemaan, hautaan, mutta myös uusiutumiseen. Monessa runossa multaan istutetaan sipuleita. Elämän jatkuminen ei siis unohdu.

En tämän enempää Multaa möyhi. Kynnän hiljaa, hitaasti kokoelman tunnepaakkuja. Ja samalla omiani. Isäni muistisairauden vierellä kuljin yli kuusi vuotta, loppuun asti. Olen rämpinyt sen rämeissä, eikä kokemani minusta katoa: kieli takkuuntuu, kauheat karvat, haen olemiselle pohjaa

multa

– –
Tiina Lehikoinen
Multa
Poesia 2016
runoja
101 sivua.
Lainasin kirjastosta.
runohaaste

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot