Avainsana-arkisto: Terhi Rannela

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Terhi Rannela: Frau

Vähän aikaa sitten vannoin, että pidän taukoa sotakirjoissa. Kuolema keväällä pisti sen verran rajusti ilmat pihalle toisen maailmansodan saksalaistoiminnasta. Vannomatta paras – ja toisaalta Terhi Rannelan Frau (Karisto 2016) on osuva teos Ralf Rothmanin romaanin rinnalle.

Sota-aikaiset asenteet ja arvot ovat juuri niin kohtuuttomia kuin historiasta tiedämme. Se on Fraun yksi ulottuvuus. Kirjassa on niitä monia, mikä on voitto kaunokirjallisuudelle.

Romaani kerii Lina Heydrichin tarinaa: 1980-luvun alussa frau Lina myöntyy erään Erich Richterin haastatteluun. Syyt haastatteluun selviävät hiljalleen. Ne palautuvat sota-aikaiseen Prahaan, jossa SS-upseeri Reinhard Heydrich murhattiin. Muut romaanin tarinat liittyvät Heydrichin perheen kuolintapauksiin kytkeytyviin kostoihin ja niiden vaikutuksiin viattomiin.

Frau
Frau vältää yksioikoistamisen, vaikka kalsea ja muistoja torjuva päähenkilö kylmää. Vanhassa Linassa on oma totuus, jokaisen hellimä sisäinen pakko perustella toimensa parhain päin. Hänestä näkee kasvatuksen ja arvomaailman seuraukset. Lopputulema on: ”Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä.”

Hän hillitsi itsensä. Hän oli mestari siinä niin kuin saksalaisen naisen kuului. Hän pullotti tunteensa, kiersi korkin kiinni ja asetti sen hyllylle satojen purkkien viereen, joiden etiketissä luki: turhautuminen, raivo, pettymykset.

Lina on ristiriitainen kuin kuka tahansa. Romaanissa on oikealla tavalla aukkoja. Esimerkiksi niin herkullista kuin olisi pöyhiä Linan outoa avioitumista suomalaisen teatterimiehen kanssa, se jätetään vain heitoksi. Tämäntyyppiset ratkaisut ja korostamaton kieli lisäävät tekstin kiinnostavuutta. Myös rakenteen repaleisuus ajasta ja näkökulmasta toiseen siirtyen lisää minun lukuintoani. Selvittelen omassa rauhassani fiktioon upotettuja salaisuuksia ja irrallisia yhteyksiä.

Rannela on viimeisissä romaaneissa käsitellyt valtapoliittista väkivaltaa. Edellinen romaani Punaisten kyynelten talo on minusta osoitteleva, mikä etäännytti minut, vaikka arvostan kunnianhimoista kamputsealaista aihevalintaa – ja muistuttaminen on tärkeää, jotteivät kaukaisetkaan kauheudet unohdu.

Frau sen sijaan vakuuttaa: siinä käsitellään vallankäyttöä, raakuutta, rakkautta, totuuden etsintää ja ainoan elämän katoavuuden kipua. Historiallisen romaanin tavoin Frau turvaa tositapahtumiin ja autenttisiin paikkoihin sekä sirottelee niille fiktiolle varatun taikapölyn – herättää tilanteet ja tapahtumat eloon. Kerronta välittää sävyjä, tunnelmia ja tunteita siten, ettei niitä nimetä. Lukijana tunnen ne. Se jättää tulkinnanvaraa. Se jää jäytämään. Sellaista on hyvä kirjallisuus.

– – –
Terhi Rannela
Frau
Karisto 2016
romaani
232 sivua.
Ostin kirjan ja ruusun päivänä (enkä saanut kylkiäiskirjaa – olivat loppuneet!)
Fraun ovat lukeneet myös mm. Kirjapolkuni, Leena Lumi, Lumiomena, Mari A. ja Oksan hyllyltä.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Punakhmeerit keskuudessamme

Chan Kim Srun

Chan Kim Srun

Terhi Rannela on kirjoittanut ensimmäisen aikuisille suunnatun romaaninsa Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013). Se on saanut alkunsa kirjailijaa järisyttäneestä kokemuksesta kamputsealaisessa teloitusvankilassa ja sen seinällä olleista valokuvista, etenkin naisesta vauva sylissään. Se on saatu myös kirjan kanteen.

Kirjailijan tarkoitus on vilpitön, ja hänen taustatyönsä aiheen suhteen on ollut tarkkaa. Kirjailijan blogi ja Pinterest-profiili vakuuttavat paneutumisesta. Romaanin tekstikin on sujuvaa, ja näkökulmatekniikan keinoin tarjotaan eri kertojien katsantovinkkeleitä. Jollain tapaa kuitenkin kuvattu jää minulle etäiseksi. Kerrottu kamaluus on hirveää, tuntuu hirveältä, ja sitten se hyytyy lukukokemuksessani pintanaarmuksi, vaikka todellisuudessa murskataan bambukepeillä kalloja. Vai etäännytänkö, torjun kerrotut kauheudet?

Tapahtumat jaetaan kolmeen osaan: vuosiin 1978, 2005 ja 2009. Ensimmäisessä osassa puna-aatteen kääntyminen itseään ja kansalaisia vastaan kolutaan luita, ytimiä ja verta myöten yhden perheen kautta. Hirmutyöt ovat totta ja ahdistuttavat: miksi ajasta ja kulttuurista toiseen toistuvasti ihmiset rääkkäävät toisiaan aatteiden ja silkan pahuuden sumentamina? Muissa osissa tarinaa jatketaan yhä saman perheen avulla. Entiset kiduttajat ja kidutuksista selviytyneet elelevät sikin sokin. On aika jatkaa elämistä, vaan aika ei ole parantanut haavoja, on aika hakea oikeutta.

Minulle ei teos täysin avaudu ilmeisesti sen vuoksi, että eri äänin koitetaan kahmaista mahdollisemman paljon kaukaisen kansan lähivuosikymmenten kärsimyksiä. Näkökulmatekniikka sallii ohittaa monet henkilöt nopeasti. Pysähtyminen, pureutuminen saattaa jäädä ainesmäärän jalkoihin.

Arvostan kirjailijan pyrkimystä muistuttaa menneistä ja siten samalla koko ajan käynnissä olevista kansanmurhista sekä aatteiden sokeasta seuraamisesta johtuvista väkivaltaisuuksista. Jokainen voi miettiä, miten voi osaltaan toimia, jotta niitä estetään. Ymmärrän myös, miksi kirjailija päätyy toiveikkuuteen, ainakin yksilötasolla. Kunnia kuolleille, kunnia selviytyneille ja mahdollisuuksille elää eteenpäin. Oikeutta kärsineille, tuomio väkivallasta vastanneille. Ankara puna-aika ei onnistunut Kampotseassa hävittämään kaikkea ihmisyyttä eikä buddhalaista henkisyyttä. Sitäkin Punaisten kyynelten talo välittä:

”Kuolema ei merkitse lopullista katoamista, se merkitsee siirtymistä, olomuodon muutosta, vaelluksen jatkumista. Vaikka emme voi enää nähdä läheisiämme, ovat he edelleen olemassa, rakkautena, auringonsäteinä, varovaisina kuiskauksina.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus