Avainsana-arkisto: Tapani Bagge

Tapani Bagge: Alligaattori

AlligaattoriMies lähtee kaverinsa Koskelan matkaan hakemaan moottorivenettä, mutta päätyy entisen iskelmälaulajan alligaattorifarmille, sitten mökkihökkeliin ja lopulta autiolle pikkusaarelle. Olen näin veijaritarinan matkassa. Sen lajin monien kirjojen mies Tapani Bagge osaa. Tällä kertaa genreen tuo uutta kulmaa se, että kyse on Baggen ensimmäisestä selkoromaanista Allgaattori (Avain 2017).

Selkoromaaniin mahtuu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Sen lisäksi tarinassa pysähdytään hetkiin, joissa omalaatuiset henkilöt tarinoivat. Tapahtumien tempovaihtelu sopii mainiosti veijarityyliin.

Osuva henkilöhahmo tällaiseen kirjaan on sählääjämestari Koskela. Hän epäonnistuu kaikessa, mihin ryhtyy. Niin tyyppiin on sisäänrakennettu surkuhupaisaa huumoria. Sivuhenkilöt lisäävät tarinaan särmää kuten alligaattoriporukka ja räppäävä hemmo. Kaiken kertoo hieman ulkopuoliselta vaikuttava minäkertoja.

Viime päivinä on ollut mediakeskustelua siitä, miten lukutaito ja -halukkuus ovat katoavaa kansanperinnettä. Baggen kirja voisi etenkin tavoittaa vähän lukevia miehiä ja nuorukaisia, jotka kaipaavat sutkia menoa mutteivät paksua kirjaa.

Helppolukuisuutta tukee se, että luvut ovat napakan pituisia. Myös tekstikappaleet ovat lyhyitä, kappalejako on selkeä ja palstat ovat kapeita perinteiseen selkotyyliin. Silti soisin, että selkotaitossa käytettäisiin kauttaaltaan selkokielen perusajatusta: yksi ajatus yhdelle riville. Kyllä se pääosin kirjassa toimii, mutta jonkin verran on kohtia, joissa ajatus katkeaa, kun rivitys poikkaistaan kesken lauseen tai lausekkeen.

Alligaattoria lukiessani ajattelen, että ehkä Suomessakin voisi Ruotsin tapaan olla kolmiportainen luokittelu selkokirjojen vaikeusasteesta. Baggen kirja sopisi vaikeimpaan luokkaan, sillä polveileva tarina, perusselkoa seikkaperäisempi kuvailu ja värikäs ilmaisu eivät ole kaikkein helpointa kieltä tarvitsevien saavutettavissa.

Mielenkiintoista on lukea harvinaista alun perin selkoksi kirjoitettua kirjaa selkeästi aikuiseen makuun, äijäsellaiseen. Komiikka, yllätykset ja dialogi ovat Alligaattorin ydintä. Joukossa on vilauksia viehättävistä tunnelmapaloista, yötaivaasta ja saunan jälkeen höyryävästä ihosta. Ja välillä raikaa räppi:

– Niin joo, sä olit jo maailmatähti,
mihin kummaan se maine lähti?
Ei enää pärjää popilla
tai muulla menneen maailman opilla.
Täytyy osata räpätä
tai sit on paras käpätä.

Alligaattorin on kuvittanut Jussi Kaakinen. Tyylitelty musta-harmaa-valkoinen kuvitus tukee oivasti tekstiä. Jokunen kuva ehkä on hankalasti hahmotettavissa, mutta ei se tahtia haittaa. Ja huomaan, että kirjan minäkertojan kuva muistuttaa erehdyttävästi kirjailija Baggea…

Alligaattori_Bagge

Muistutan vielä, että lauantaina 7.10.2017 Turun kirjamessuilla on selkokirjakeskustelu (klo 12 – 13 Jukola, 2. krs.), jossa myös Bagge on mukana. Ja muistutan vielä siitäkin, että selkokirja on varteenotettava vaihtoehto, kun haluamme vähän lukevan henkilön kokeilevan, josko kirjan lukeminen alusta loppuun voisi olla viihdyttävä, rentouttava ja avartava elämys. Kyllä se on.

– –

Tapani Bagge
Alligaattori
Avain 2017
selkoromaani
ulkoasu Jussi Kaakinen
138 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Tapani Bagge: Pikku enkeli

marrasjannitysta-2016

Tuntui lämmin ailahdus sydänalassa. Toivottavasti se ei ollut mikään infarktin esioire.

Tätä on tyyli: kotimaista puolikovaksi keitettyä. Tapani Bagge aloittaa mitä ilmeisemmin uutta sarjaa, Elviira noiria. Käynnistäjä on Pikku enkeli (Crime Time 2016).

Noin sadan kirjan miehen tuotannosta olen aiemmin lukenut muutaman hämeenlinnalaisdekkarin ja Mujusesta kertovan neliosaisen värisarjan. Ensin mainituissa vetosi veijarihenkisyys, jälkimmäisessä sota-ajan yhdistäminen marlowetyyppisen rikostutkijan yksityis- ja työelämään. Bagge hallitsee lajityypilliset koukerot ja hahmot.

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin, kun Bagge puhui uudesta kirjastaan. Tarkoituksena on nimenomaan seurata rikostutkintaa poliisinäkökulmasta. Tavoitteena on keveys, syvällisyyksiin ei tähdätä. Tämä on oiva osviitta tyyliin ja käsittelytapaan: saa reilusti odottaa rikosselvitysviihdettä.

pikku-enkeli

Elviiran kaupungin poliisilaitoksella siis tapahtuu nykyajassa, eli siellä ratkotaan kaksikielisen pikkukaupungin rikoksia. Lukiolaistyttö löytyy surmattuna, paikallislehden toimituksessa on pommiuhka, muutakin ilmenee. Pikku enkelissä ratkotaan tavallaan tavallisia, surkeita rikoksia, joita syntyy ihmisten inhottavuuksista. Se tarjoillaan lukijalle notkeasti, osin koomisin korostuksin. ”Noir”-tyylisesti kerronta etenee revittelemättömästi ja nopeasti leikaten tilanteesta toiseen.

Lukijan pällisteltäväksi marssitetaan monipäinen joukko poliiseja ja kaupunkilaisia. Pidän aika pulmallisena henkilöiden suurta määrää. Keskiössä olevista poliiseista muutamaan tarkennetaan privaattipuolta myöten. Siten näkyy hyvin henkilöiden työ- ja siviiliminän suhde. Ja mies-nais-akselilla väännetään työhteisön perinteisiä voimasuhteita, vaikka huomaan yritystä myös muuhun. Vielä eivät ihan persoonat erotu, sanoisin, että tyyppigallerian ripustus täyttyy vielä luonnoksista.

Jään ikään kuin odottavalle kannalle. Muutama henkilö jää kummasti kutkuttamaan. Sitä ihmettelen, miksi tarvitaan peitenimi Elviira, miksei reilusti Loviisa?

marraskirjat

Teemaviikon aloituspostaus ja osallistujat löytyvät  tästä.

– –

Tapani Bagge
Pikku enkeli
Crime Time 2016
poliisiromaani
213 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Myös Kirjan vuoksi ja Tuhansia sivuja ovat postanneet Pikku enkelistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Tapani Bagge: Musta pyörre

Lajityyppinä historiallinen dekkari on innostava. Entisajan tapakulttuuri, tunnelma ja miljöö tuottavat monesti houkuttelevan kehyksen jännitysjuonelle. Tapani Baggen neliosianen värisarja liikkuu 1930-40-lukujen taitteessa noir-henkisesti. Kaksi ensimmäistä osaa olen lukenut aikoja sitten, nyt osuu lukuvuoroon kolmas osa Musta pyörre (Crime Time 2012).
Musta pyörre

Musta pyörre on sijoitettu vuoteen 1942. Valpon ylietsivä Mujunen ratkoo rikoksia sota-aikana, jota leimaa polittisesti kireä ilmapiiri. Asemasota on jumissa, kommunisteja jahdataan kotirintamalla ja aseveljeys Natsi-Saksan kanssa velvoittaa veljeilyyn.

– Onko sinulla jotain Himmleriä vastaan? Karlsson tivasi. – Mitäpä minulla, Mujunen sanoi. – Mukava mies, aseveli ja kollega. Kaikkeen sitä ihminen työnsä vuoksi joutuu, hän ajatteli. Suojelemaan miestä, jonka mieluiten kuristaisi omin käsin. Isänmaan etu vaati yhteistyötä murhamiesten kanssa. Miten pitkälle siinä oltiin valmiita menemään?

Mujunen on viisikymppinen jermu, joka yksikätisenä tuurijuopponakin on kunnon mies, oikea Ihanneurho. Mujusen synkeyteen taipuva elämänasenne sopii ajankuvaan. Hän kuulustelee inhimillisesti, päättelee asioita nokkelasti ja toimii tehokkaasti. Mujunen puhuu useita kieliä ja klaaraa kiusalliset tilanteet jämäkästi. Hän vastustaa mielivaltaa, siksi hän toimii niin juutalaisten kuin sotavankienkin puolustajana. Tilanteen niin vaatiessa hän muuntautuu vaikka vakooja-upseeriksi. Taunopalomainen ulkokuori tehoaa naisiin. Leskimies-Mujunen hellii muistoja entisistä rakkaistaan, ja lankeaa lyhytaikaisesti lemmekkäisiin, kypsiin naisiin.

Aimo annos kliseisyyttä naurattaa, ja kyllä sydämeltään haavoittuvainen ja välillä sarkastisesti sanaileva Mujunen viekoittelee tykästymäänkin. Päätän nimittäin ottaa Mustan pyörteen genrensä edustajana, enkä odota rajoja rikkovia syvällisyyksiä. Oikeustajuisella machomeinigillä porskutetaan. 

Bagge pudottelee autenttisuutta tukevia historiafaktoja vilkkaasti juoksevaan juoneen. Aiemmassa Mujus-sarjan osassa oli kiehtovaa Petsamo-elämää, tässä käydään suomalaisessa keskitysleirissä ja Äänislinnan kaupungissa. Tällaiset ympäristöt eivät ole yleisiä suomalaisessa proosassa. Mitähän olisi syntynyt, jos koko juttu olisi keskittynyt Äänislinnan tienoille – olisivatko aiheenkäsittely, tarina ja henkilöt syventyneet? Nyt ei aihelmia säästellä.

Historiaseikkailu viihdyttää, joskin pahojen ja hyvien tyyppien väliin toivoisin välimuotoja. Pitääkö minun kuitenkin vetää toimintajännäristä korkealentoisia johtopäätöksiä tähän päivään? Pitää. Se, mitä Bagge kertoo natsimielisistä, erilaisia vainoavista suomalaisista, pistää miettimään päivittäisuutisia katupartioiden ja kodinturvajoukkojen kokoamisesta sekä kansallismielisestä uhosta. 1940-luvun alun asenneilmapiiri kuulostaa turhan tutulta juuri nyt. Silloin otettiin natseista mallia ja…

Ja Suomi oli samassa veneessä. Tukevasti karilla.

– – –
Tapani Bagge
Musta pyörre
CrimeTime 2012
jännäri
392 sivua.
Luin e-kirjana HS-kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus