Avainsana-arkisto: Susan Sellers

Siskoni mun – todesta tarinaan

Romaanien lumouksen yksi lähtökohta on se, että ne voisivat olla totta. Totisesti eläneistä ihmisistä puolestaan on monta tarinaa, jotka vaikuttavat keksityiltä. Lähtökohtaisesti todesta kertominen jo muuntaa faktasta kertomuksenkaltaista. Kovin kieputtavaa on siten kaunokirjallisuuden tosiolevaisuus. Viimeisin lukukokemukseni tältä laidalta on Susan Sellersin Vanessa ja Virginia (suom. Soili Takkala, Into 2013).

Vanessa on taidemaalari Vanessa Bell, kirjailijaguru Virginia Woolfin sisko. Romaanin kertoja on isosisko Vanessa, joka kuvailee elämäänsä kirjeenomaisesti Virginia-siskoaan puhutellen. Romaanin Sinä on päähenkilö minäkertojan rinnalla.

Onneksi sisarusten lahjakkuus suuntautuu eri taidealoille, muuten he raatelisivat toisensa tyystin. Tarpeeksi rankasti kateus, kilpailu, kyttäily ja syyllistäminen ovat suhteessa voimissaan näinkin. Kalvavien tunteiden takaa löytyvät myös riippuvuus, läheisyys ja rakkaus. Perin polarisoitunutta tunnekireyttä romaanissa kuvataan eläytyen.

Vanessan pätkimät kuvaukset ovat kuin taiteilijan piirros- tai akvarelliluonnoksia elämänkaaren elämyskohdista. Kuvataiteilijan silmin valot ja värit loistavat, tunnetilat väreilevät. Luvattoman paljon kerronnassa on kömpelyyksiä. Voiko se johtua juuri siitä, että kertoja on alemmuudentuntoinen kuvataiteilija menestyskirjailijasiskon varjossa? Vaikka väillä kielellisesti tökkii, romaanin aihe ja tunteet pitävät tarinassa mukana.

Virginia Woolfin taival on minulle kirjallisuushistoriasta kutakuinkin tuttu, isosiskon elämänvaiheet sen sijaan täysin tuntemattomia. Joitain fiktioväläyksiä näin heistä Tunnit-elokuvassa. Mihin siis uskoa? Fiktioon. Lukiessani luotan, että juuri noin Vanessa koki ja eli, juuri kuvatunlainen arrogantti anastaja ja luja sielu Virginia oli siskolleen. Fiktio kokemuksellistaa.

Kaunokirjallisuutta ei ole toden jäljentäminen, vaan se edellyttää ilmaa ilmaisuun, kulmaa kuvattuun ja kiehtovuutta kieleen. Kun Vanessa lukee siskonsa esikoisteosta, hän pettyy sen journalistiseen totuuteen: suoraa kopiota lapsuusperheeen elämästä. Majakka sen sijaan on jotain muuta samasta aiheesta:
Sommitelman ja näkemyksen hienovaraisessa tasapainossa, jokaisen lauseen hienostuneesta toteutuksesta tiesin, että olit täydellinen taiteilija ja että mikään, mihin minä pystyisin, ei voisi koskaan kilpailla sen kanssa. Jälleen kerran olit kertonut meidän tarinamme, mutta tällä kertaa tavalla, joka silotti kuilun elämäkerran ja taiteen välillä.- -. Olit tehnyt enemmänin. Kehyksesi rohkeudella, venyttämällä ja siten tihentämällä aikaa näyttääksesi sen vaikutuksen pikemmin kuin sen kulun, olit avannut uusia mahdollisuuksia taiteellesi.”

Täytyy toivoa, että BBC filmaisi siskosten elämästä epookkisarjan. Katsojat saisivat nauttia 1900-luvun alun tyyli- ja pukuloistosta sekä Venessan sisustusinnovaatioista alati vaihtuvissa taloissa ja huviloissa. Ulkoisten seikkojen lisäksi sisältöä piisaa: päähenkilöillä on tukuttain dramatisointiin sopivia traumoja etäisen äidin varhaisen kuoleman ja tyranni-isän jäljiltä. Sovinnaisen perheen lapsista kehittyy erityisen epäsovinnaisia. Kummallakin siskolla on monimutkaisia suhteita, ja perhetragediat seuraavat toisiaan. Visualisointi-haaveeni toteutumista odotellen totean, että jo romaani saa ymmälleen siskosten lahjoista ja kimuranteista elämänkäänteistä.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus