Avainsana-arkisto: Stephen Fry

Stephen Fry aikakirjailee

Nuoruuteni mukaviin muistoihin kuuluu Woodhousen kirjoihin perustuva Kyllä Jeeves hoitaa -sarja. Hovimestari Jeevesin järkkymättömät tapataidot yhdistettynä hömelön isäntänsä Bertie Woosterin kommelluksiin synnyttivät hykerryttävää huumoria. Valloittavaksi koko touhun loihti tv-sarjan näyttelijöiden Stephen Fryn ja Hugh Laurien yhteispeli. Mutta nyt menen aivan ratkaisevasti asioiden edelle. Stephen Fryn omaelämäkerrallisten muistelmien toinen osa Fryn aikakirjat (suom. Titia Schuurman, Schieldts & Söderströms 2014) rajautuu vasta aikaan, jolloin komediatyöpari tutustui ja aloitteli menestysuraansa.

Muistelmien ensimmäinen osa Koppava kloppi (2013) on viihdyttävä lapsuus- ja nuoruuskatselmus. Koulupoika Stephen Fry on lahjakas kelmi, jota muistelija ruotii terävästi. Kaikki ovat olleet lapsia ja nuoria, jotenkin töppäilleet (jotkut vähemmän, jotkut enemmän, Stephen tosiaan enemmän), joten brittiläisestä yläluokkakulttuurista riippumatta kuvauksessa on tarttumapintaa. Samalla voi ihastella originellia persoonaa ja taitavaa sanailijaa. Vaan harva on ollut cambridgelainen muistihirviö ja esiintyjäkyky.

Hei, en minä koko ajan voi pyydellä anteeksi, mutta sanon nyt vielä kerran, että tiedän miten kamalaa luettavaa tämä varmaan on. Kissa joka putoaa jaloilleen kerran toisensa jälkeen ei ole kovin kiinnostava tai ihailtava sankari, vaikka sen pentuikä olisikin ollut varsin ongelmallinen. Minun täytyy esittää tosiasiat sellaisina kuin ne muistan, vaikka hyvin tiedänkin etteivät ne imartele minua paljonkaan, jos ollenkaan.

Anteeksipyyntöön ei ole tarvetta, mutta kakkososa on välillä puuduttavaa nimi- ja tapahtumaluetteloa englantilaisista viihdyttäjistä. Minua ällistyttää se, miten täällä Suomessakin tunnistaa kymmeniä kirjassa mainittuja tyyppejä. Lyhyessä ajassa muistelija lunastaa paikkansa kirjoittajana, esiintyjänä ja laajassa tuttavapiirissä, johon kuuluu nykypäivän keski-ikäisten brittitähtien kerma. Fry latelee: onnistumiset ja menestymiset seuraavat toisiaan, työtarjouksia ja rahaakin alkaa virrata.Stephen Fry

Onneksi ”ja sitten minulle soitti, ja sitten minuun otti yhteyttä” -virran välissä on suvatoja, joissa Fry pysähtyy nuoren miehen persoonaansa. Tällaiset erittelyt ovat muistelun merkityksellistä ainesta, sillä silloin ollaan ihmisille yhteisellä alueella. Taas: vaikka kertoja on englantilaisten kansallisaarre ja fiksuudessaan häkellyttävä, hän on samastuttava, ihminen, ihmisten kaltainen. Se on kiinnostavaa, julkkiksen ja taviksen yhdistäminen.

Siihen aikaan huomasin, että ulkopuoliset näkivät Stephen Fryssa päältä katsoen miehen, joka oli saanut elämältään lottovoiton. En näyttänyt pystyvän ilmaisemaan sitä haavoittuvuutta, pelkoa, turvattomuutta, epäilyä, riittämättömyyttä, hämmennystä ja selviytymyskyvyttömyyttä, jota niin usein tunsin.

Ihastelen sitä tapaa, jolla Fry antaa itsestään vilpittömän kuvan. Lisäksi ihastelen hänen taitoaan paneutua ja kiinnostua. Jeevesin lisäksi hän on minulle tv-dokumenttijuontaja, joka tutkii BBC-sarjoissa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vempaimia, kieltä, homoutta – ihan mitä vain inhimillistä ja hänelle läheistä. Hän on muikean QI-visailun charmantti vetäjä. Hän kirjoittaa, hän näyttelee, hän lukee äänikirjoiksi Potterit ja omat kirjansa ja… Fry on käsittämättömän ahkera.

Kakkososa muistelmista päättyy vasta 1980-luvun alkupuolelle, joten urasta ja elämänkulusta saan todennäköisesti lukea vielä useita niteitä – toivottavasti nimipudottelua ja pikkutapahtumia karsien. Englanninkielinen kolmas osa on juuri ilmestynyt, ja julkaisutilaisuus näytettiin suorana ympäri maailmaa. Aika kaveri, aikakirjansa ansainnut.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Miesmuistiin

Vuodenvaihteessa pääsin seuraamaan kolmen miehen elämäntapahtumia. Herrat tarkastelivat mennyttä ja halusivat jakaa kokemuksiaan ja ajatuksiaan siitä.

Paul Austerin Talvipäiväkirjassa (suom. 2012 Otava) kirjoittaja latelee fragmentteja elämänsä varrelta. Muistoihin sisältyy paljon ruumiillista, kuten kolhuja, kipuja, kosketuksia ja kohtauksia. Rakkaus vaimoon on selkeää, muu on paljolti harhailua. Kaiken takana vaanii kuolema, se käy lähellä säännöllisesti ja panikoittaa. Kirjailija tietää sen odottavan ja aloittaa 64-vuotiaana elämänsä talviajan.

Rasittavalla tavalla Auster sinuttelee itseään ja kirjoittaa hengästyttävän pitkiä, luettelomaisia kappaleita. Sen selittää ruumiillisuus ja liike: kirjoittamisessa on kävelyn rytmi ja sanojen tanssi. Auster on kirjoittanut muutamia minulle suuria kertomuksia, mutta tämän kanssa jään jonnekin kauas hapuilemaan. Yksityinen on usein yllättävän yleistä, mutta nyt Austerin itsehoidollinen avautuminen jumittui Brooklynin kulmille.

Stephen Fry julkaisi nelikymppisenä muistelonsa Koppava kloppi (1997) elämänsä parilta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, suomennos ilmestyi 2012 (Schieldts & Söderströms). Alkutekstistä on jo viitisentoista vuotta, joten elämää olisi sittemminkin ehtinyt kertyä kerrottavaksi. Fry on britti-ikoni, monessa mukana niin viihteessä kuin yhteiskunnallisesti, kansallisaarteeksikin nimetty.

Fry kirjoittaa liukkaasti ja elävästi. Hän suomii railakkaasti  nuorta, ylimielistä Stepheniä ja arvioi toimintaa vanhemman itsensä perspektiivistä. Ilmeisen nerokas jolppi on ollut myös poikkeuksellisen typerä valehtelija ja varas. Parasta kirjassa on kielellinen ketteryys, taustojen ja tulevan limittäminen poikavuosien toilailuun – ja kaiken tämän esittäminen silmänpilkkeen, älyn ja lämmön yhdistelmällä. Lisäksi brittiläisyyden ja seksuaalisuuden erittelyt ovat havainnollisia ja teräväviä. Fry on omaelämäkertureiden aatelia:

”Tiedän, että nuoruuteni oli samalla kertaa tavallisuudessaan arkipäiväinen ja outoudessaan kuin kaunokirjallisuutta. Sama pätee kaikkien  ihmisten elämään, sen toki tiedän, mutta vain harvoilla meistä on mahdollisuus nautiskella siinä itsepaljastusten, omaa itseä koskevan uteliaisuuden, puolustuspuheiden, koston, hämmennyksen, turhamaisuuden ja egoismin kylvyssä, jota omaelämäkerraksi kutsutaan.”

Fryn kirjan loru loppui 18-vuotiaaksi, ja tuota ikää kuvaa aivan eri tavoin itävaltalainen Thomas Bernhard kirjassaan Henkäys (suom. 2012). Tämä teos on omaelämäkerran kolms osa. Siinä missä nuoren Stephenin elämäntarinan pilvien takaa pilkistää huumorin valo, ovat nuoren Thomaksen kärsimykset synkän totisia. Eletään 1940-luvun loppua sodanjälkeisessä Keski-Euroopassa.

Tiivis Henkäys on vain 109-sivuinen yhden kapplaeen huohotus ajasta, jolloin kertoja makaa kuolemansairaana märkivän keuhkopussintulehduksen kourissa ja toipuu kivuliaasti vain sairastuakseen uudelleen. Kuolevien keskellä makuutetun nuoren kokemukset ovat äärimmäisiä, ja ne kerrotaan karusti. Tekstistä huokuu katkeruus ja kireys: lapsuus ja nuoruus ovat olleet taistelua minuudesta, eikä tulevaisuus vaikuta sen helpommalta. Tärkein ihminen, isoisä, on hänkin sairas, ja suhteen lämmittyä äitiin, äitikin sairastuu.

Nykyihminen saa tästä omaelämäkerrasta kokemuksen olosuhteiden painosta ja halusta selvitä. Kertojan  isoisä oli sitä mieltä, että jokaisen tulisi ajoittain joutua sairaalankaltaiseen tilanteeseen, ajatteluvyöhykkeelle, jolloin on pakko selvittää tärkeät asiat ja vain siten saavuttaa tietoisuuden syviä osia – avata hiukan, mitä ja mikä olemassa on.

Jospa joskus lukeminen ja muiden osaan eläytyminen pysäyttäisi oleellisen ääreen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja