Avainsana-arkisto: Sofi Oksanen

Sofi Oksanen: Norma

Sofi Oksanen yllättää. Pingottuneen Kun kyyyhkset katosivat -romaanin jälkeen Norma (Like 2015) on lähes rento. No, hieman liioittelen, sillä Oksanen ei ole tälläkään kertaa hilpeä tai helppo, vaan vakava ja vaikeakin, mutta ilahtuneena otan vastaan irrotteluyritykset.

Koska Oksanen ei nyt pöyhi Viron nykyisyyttä tai menneitä, katse kohdistuu muuhun riistoon, kosmetiikka- ja lisääntymisproblematiikkaan: ” – – ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.” Häikäilemätön ihmisriisto ja kauppasota liittyvät tähän, ja sitä käsitellään Lambertin perheen keskinäisen valtataistelun kautta. Se muodostaa juonijuoksutuksesta yhden osan, pääkokonaisuus on Norma Rossin, hiuksien ja Norman edesmenneen äidin.

Norman hiusten huikea päiväkasvu on salaisuus, jota Anita-äiti on jo kolmisenkymmentä vuotta varjellut tyttärensä puolesta ja kanssa. Tähän salaisuuteen kytkeytyy vielä kuoleman takaa kummitteleva pitkätukkaesiäiti Eva. Yhtäkkiä pitääkin hyväksyä Oksasen tekstin epätodellinen aines. Ensin olen epäuskoisen tyrmistytynyt, ja sitten alankin viehättyä tästä realismista irtautumisesta. Se on minusta liikahdus entistä rennompaan otteeseen.

Norma hapuili tukkaansa. Hän oli leikannut hiuksensa pari tuntia sitten eikä kasvua vielä huomannut. Latvojen väri näytti vieraalta hyttyslampun sinisessä valossa. Hän ei ollut paljastunut, vaan takertunut kiharoistaan rottinkiin eikä siitä ollut vielä syytä hätääntyä.

Romaanissa on kyllä tietoisen kyhäelmän tuntua, taustatietoisuus paistaa paikoittain aika räikeästi, ja kahden suvun traagisissa vaiheissa ja ihmiskauppaverkostoissa on kampaa karttavia takkuja. Silti Norman selviytyminen salaisuutensa ja häneen kohdistuvan uhan kanssa pitää kiinnostavasti jännitettä yllä. Ja voiko kuitenkin olla niin, että hiuspössyttelyssä olisi jopa huumorintynkää, ainakin reippaasti överiksi menoa? Henkilökuvaus ei pääsääntöisesti ytimiä näverrä, mutta toisaalta tyyliteltyjen ja toisaalta mieltäkiihottavan epätarkkarajasten henkilöiden luonti sujuu jännärihenkisessä Tähkäpää-satumodernisaatiossa.Norma

Oksaselle ja nykykirjallisuudelle muutenkin tyypillinen näkökulmavaihtelu ja jännitysaines ovat Norman kerronnan ja rakenteen tehokeinoja. Vaivihkaa Oksanen antaa lukijan tietää vähän enemmän kuin henkilöt, ja sitten kuitenkaan ei. Siten juonipalmikko aukeaa hiljakseen, ja jokunen sykerö jää selvittämättä. Teksti luontuisi mainiosti kansainväliseksi tv-sarjaksi, sillä seikkaperäisesti dramatisoidut tapahtumat etenevät ajassa edestakaisin ja mukana on monia kiinnostavia ja järkyttäviä hahmoja, aikoja ja kulttuureja.

Tyyli ja tunnelma ovat aika koleita, vaan ei haitaksi asti. Kielellinen tarkkuus viehättää, erityisten aistimusten verbalisointi sujuu, ja etenkin Norman yliherkkyys tuoksuille välittyy tehokkaasti. Välillä kuvailu vyöryy valtoimenaan kuin Norman hiusten lonkerot, omaehtoisesti kihartuen, kasvaen, edeten ja tunteita ennakoiden.

Kaikkea Norma ei kuitenkaan ollut kertonut äidille. Hän ei ollut paljastanut kykenevänsä lukemaan hiuksista myös kuolemaa, kasvaimia ja tauteja.

Luen romaania siten, että se käsittelee meissä kaikissa olevia piiloja ja tavallisen ylityksiä. Romaanissa jokaisella on salaisuuksia. Harhautuksilla suojellaan, pääasiassa haetaan omaa etua ja käytetään muita hyväksi. Se on myös valtaa, kärjistyneimmin väkivaltaa, mistä ihmiskauppa on inha esimerkki, ja se on olemassa, vaikka kuvittelemme, ettei sitä meidän kotoisessa arjessamme ole. Otetaanpa nyt esille nämä kampaamojen ripsi- tai hiuslisäkkeet: niiden alkuperästä kukaan asiakas ei ole kiinnostunut, ja jos olisikin, todenmukaista vastausta ei kysymykselleen saisi.

Norma-nimi viittaa oopperan ohella normaaliin – ehei, sellainen ei ole luonnonoikkuinen Norma, eivät muutkaan. Eikä puhdas toisista välittäminenkään ole tavallista, siinä on vähintään jotain hämmentävää ja epämääräistä, usein syyllisyyttä, kilpailua tai eduntavoittelua. Alvar sen sanoo: ”Minä välitän valikoidusti.” Romaanin lopussa on hetkestä nauttimisen toivoa. Sille voi vähän raivata tilaa, vaikka ympäröivä pahuus ei ole muuttunut miksikään.

Ja niin käy, että Sofi Oksasen Norman hiussotkut kietoivat minut odottamattoman tehokkaasti – jopa viihdyttävästi – juonikiemuroihin, erilaisena elämisen eristäytymistunnelmaan ja kavahtamaan väärinkäyttöbisneksen lonkeroita.

Sofi Oksasen habituksen vuoksi hiusaiheen helposti kytkee kirjailijalle läheiseksi. Niin tai näin, romaanin sisäkannessa kirjailija poseeraa romaanin Eva-hahmohenkisesti. Norman upean ulkoaun ovat luoneet Anne Kursu ja Toni Härkönen.

Sofi Oksasen habituksen vuoksi hiusaiheen helposti kytkee kirjailijalle läheiseksi. Niin tai näin, romaanin sisäkannessa kirjailija poseeraa romaanin Eva-hahmohenkisesti. Norman upean ulkoasun ovat luoneet Anne Kursu ja Toni Härkönen.

– – –
Sofi Oksanen
Norma
Like 2015
romaani
Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen
304 sivua
http://normaross.fi/
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kadonneet kujertajat

Kyyhkyset katosivat kai natsikauden Virossa saksalaisten suihin. Kansallisteatteriin päätyi aika kaluttu luuranko. Sofi Oksasen romaanistaan dramatisoima näytelmä Kun kyyhkyset katosivat valtasi päänäyttämön, ja minut valtasi ensi-illassa (27.11.2013) hämmennyksen tila.

Romaanin aikatasovaihtelu oli purettu kronologiseksi etenemiseksi, mikä draaman kannalta oli todennäköisesti viisas ratkaisu. Viron historiaväläykset aloitettiin 1930-luvun lopusta, viivyttiin ensimmäinen näytös natsivallan alla ja toinen neukkukaudella 1960-luvulla. Muuten draaman elementeillä ei paljon juhlittu. Joko käytössä oli lyhyitä johdattelevia dialogipätkiä tai pitkiä poliittisia monologityyppisiä taustoitusvuorosanoja. Romaanin vihjailevuuteen verrattuna näytelmässä vääntyi usein rautalanka, mikä alensi jännitettä.

Näytelmä kuvasi järkyttäviä tapahtumia sekä yksilö- että yhteiskuntatasolla. Edgar oli varsinainen niljake, joka mateli aina keinoja kaihtamatta valtaapitävien vasalliksi. Judit joutui moninkertaisesti pettymään ja murtumaan olosuhteiden paineissa. Muiden kohtalo oli alisteinen Edgarin pyrkimyksille. Vahvoja aineksia, silti katsomiskokemukseni ongelmaksi koitui se, etten heittäytynyt kenenkään puolelle, enkä kammotuksista huolimatta vastaankaan, eli esitys ei yltänyt koskettamaan tunne- eikä ajatustasolla.

Näyttelijätyöskentely oli epätasaista. Matleena Kuusniemen Juditilla oli hetkensä, ja Edgaria esittävä Timo Tuominen tavoitti vaikean hahmonsa laskelmoivuuden, mutta heidän sävykkyydelleen ei annettu tarpeeksi mahdollisuuksia. En tiedä, oliko ongelma ohjauksessa vai missä, mutta kaikkien roolien ilmaisuvalikkoon mahtuivat vain joko painokas puhunta tai huutaminen. Kiinnostavia kemiapilkahduksia oli Antti Luusuaniemen natsiupseerin ja Juditin kohtaamisissa.

Tummasävyiseen näyttämökuvaan heijastetut piirrokset ja valokuvat sopivat ajan ja Edgarin ilmentäjiksi. Natsiaikana näyttämöä halkomassa olevissa sermeissä oli täytteitä, kommunistiaikana ei enää ollenkaan – kansalaiset paljaana vallan alla. Välillä lavastuksessa käytettiin kaikkia mahdollisuuksia tukkeeksi asti, ja lavalla oli tulta, vettä, rinnakkaisia tapahtumia. Lavan pyörintämahdollisuuksia hyödynnettiin tehokkaasti, jopa niin, että etenkin ensimmäinen näytös oli levotonta viuhtomista ja vaeltelua. Merkillistä oli bändin sijoittaminen keskelle lavastuksia pauhaamaan taustalle. Valitettavasti musiikki ei voimistanut tunnelmia, vaan useasti peitti ne.

Draaman avautuminen ilman romaaniin lukemista voi olla vaikeaa – siitä olisi mielenkiintoista kuulla joltain, joka ei ole romaaniin tutustunut. Suhtauduin viime syksynä kirjaan varauksella (blogissani 17.10.2012), mutta halusin antaa dramatisoinnille mahdollisuuden. Ai, ei siltä hapan kokemukseni vaikuta. Jospa teatteri ei vain ole taidelajini. Aivan mahdollista on, että jonkun toisen mielestä tämäkin esitys pysyi siivillään, vaikka minulle se oli räpiköivä, sulkasatoinen mahalasku.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Sodankäyntejä

Toisen maailmansodan loppuvuodet vaikuttavat juuri lukemieni kahden romaanin päähenkilöihin. Toisessa sota on symboli, toisessa se isolta osin määrittää elämänkulkuja.

Riikka Alaharjan Maihinnousu-romaanissa normandialainen sotatutkija opastaa turisteja ja kipuilee eronsa kanssa. Hän käy sotaa rikkoutunutta liittoa, petetyksi tulemisen tunteita ja lapsen sairastumisen aiheuttamaa kauhua vastaan. Kytkös Normandian maihinnousuun jää vain siteeksi, siitä olisi ollut enempään.

Kokonaisuus ei täysin vakuuttanut – aivan kuin tarina olisi turhan lähellä ja seurauksena on kerronnan jäykistyminen raportinomaiseksi. Päällekkäisten perhekriisien vaikutus tosin on sellainen, että kirjassa tavoitettu putkinäkövaikutelma on uskottava. Hieno veto on päähenkilön kiinnittyminen Idols-kisaan; tunteensiirto saa aikaan kertojassa ja kerrotussa elonmerkkejä.

Yhteistä Maihinnousu– ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaaneille on miehen ja naisen kykenemättömyys vuorovaikutukseen. Etenkin romaanien miehet kieltäytyvät puhumasta, puhumaton ja läheisyyttä vailla oleva yhteiselämä kyllä voisi heidän mielestään jatkua. Muuta yhteistä on turha romaaneista kaivella.

Harmillisesti Oksanen hukkaa hyvät ainekset. Henkilöasetelmat ja tapahtumat antaisivat monia mahdollisuuksia unohtumattomaan kuvaukseen ihmisistä tunteiden, ääriolosuhteiden ja historiantapahtumien valintatilanteissa. Nyt tuloksena on jäsentymätön klöntti, johon en saanut otetta.

Suutelevat opiskelijat Tartossa – voisivat olla Oksasen romaanin henkilöitä.

Keskeiset henkilöt jäävät etäisiksi, pintapuolisiksi ja siksi käsittämättömiksi. Jotain oleellista jäi minulta selvästi tajuamatta, sillä ilmiantajan käärmemäisyyden perustelu laskelmoinnilla, rintamaosaamattomuudella tai kaappihomoudella on riittämätöntä. 1960-luvun osuudet olivat puuduttavia, kiinnostavista osasista syntyi tylsyyttä. Naispäähenkilön kohtalo oli sekin oikopolutettu: se oli perustellusti pettymyksistä koostuva, mutta jää hailakasti kuvatuksi, eikä kaikesta yrityksestä huolimatta koskettanut.

Aikatasovuorottelu voisi toimia, mutta tarinaa ei ole nyt tarpeeksi kirkastettu. Pysyminen vain 40-luvulla olisi voinut tällä kertaa auttaa. Romaania olisi pitänyt vielä vuoden verran työstää, terävöittää ja tiivistää. Hyi kustantajan hoppuilulle! Kaikki sympatiat kyllä Oksaselle, koska Puhdistuksen jälkeen odotukset ovat olleet kohtuuttomat.

Luin romaanin hotellissa nimeltä Dorpat, mutta virolainen paikallisvärikään ei siis auttanut. Hyvä puoli melko tympeässä lukukokemuksessa oli se, että hotellin nimi sai selityksen: se tarkoittaa Tartoa, saksan kielessäkin käytettyä vanhaa nimitystä. Muuten Tarto oli viehättävä, pittoreski pikkukaupunki.

Dorpatin keskustan nykyilme – samanlainen kuin sota-aikana. Paitsi liikennevalot. Eikä lähistöllä sodanaikaisia keskitysleirejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus