Avainsana-arkisto: Sirpa Kähkönen

Finlandia-ehdokkaani 2016

Juuri on kirjamessuista ja esikoiskirjapalkintoehdokasasettelusta toivuttu. Parin syvän palleahengityksen jälkeen olen valmis seuraavaan hype-hetkeen, Finlandia-ehdokkaiden julkistukseen.

Sanomatta selvää on, että kirjakisailu on kummallista, sillä kirja voi olla hieno niin monin tavoin. Onnistuneiden kirjojen keskinäinen vertailu tuntuu väkivallalta, puhumattakaan, että pitäisi valita vain yksi. Silti teen oman ehdokaslistan, josta jokainen teos on tuottanut minulle proosallista mielihyvää. Kaikki eri syistä. Vakuuttavaa kirjallisuutta on vuoden mittaan ilmestynyt, joten vapaana ja riippumattomana laadin 10-kohtaisen valikon. Tässä ehdokkaani aakkostettuna:

Riitta Jalonen: Kirkkaus

kirkkausNyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Processed with Snapseed.

Harva kirja notkauttaa polvia niin kuin tämän romaanin alku. Aloitussatu kerrotaan
siten, ettei ole vaihtoehtoja: tämä on katsottava loppuun. Siis katsottava. Kieli kulkee simmottis: se on visuaalisesti väkevää, näyttää henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöä, synnyttää mielikuvia. Juonenkuljetuksen suhteen jännite loppua kohti löpsähtänee muttei kielen tempo. Rytmi rullaa, rulettaa.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäRomaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.

Emmi Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unetEurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.

Minna Rytisalo: Lempi

LempiNostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.

 

Peter Sandström: Laudatur

LaudaturKaksi vuotta sitten listallani oli Valkea kuulas (Finlandia-raadin ei), nyt olkoon Laudaturin vuoro, ihan omin ansioin vaikka tunnistettavaakin on. Hämmentävyyden ja hämmästyttävyyden sekoitus hienontaa kahta aikaa ja ihmissuhteita maukkaaksi muhennokseksi. Vanhemmuuden ja parisuhteiden niksahduksista syntyy jännittävää tekstiä, jossa ei oteta varman päälle, ja siksi se on omaehtoisen varmaa.

 

Jari Tervo: Matriarkka

matriarkkaKuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.

Hanna Weselius: Alma!

Alma!Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja 2Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.

musta-hevonenÖö.

Varaan paikan mustille hevosille. Etenkin niille vuoden kirjoille, joita en ole vielä lukenut. Tälle paikalle voi asettua esimerkiksi uusin Pirkko Saision tai Asko Shalbergin romaani. Tai jokin muu. Näyttää siltä, etteivät hienot kirjat lopu.

Mainokset

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäTankkien kesä (Otava 2016) jyrää tunteella. Annan mennä, niin on antanut Sirpa Kähkönenkin: häpeämättömän emotionaalinen ja harkitun rakennelmallinen on Kuopio-sarjan uusin osa. Tehoaa minuun, totta tosiaan.

Edellinen Hietakehto (Otava 2012) ihastutti kamarinäytelmätyylisenä teoksena, joka kokoaa sarjan keskeiset henkilöt samaan saareen elokuussa 1943. Tankkien kesä yllättää: henkilöt kertovat itse, vaikka taas rajataan kerronta-aika muutamaan päivään Kuopiossa elokuussa 1968. Minäkerrontaan Kähkönen kääntyi jo hienossa Kuopio-sarjaa sivuavassa romaanissa Graniittimies (Otava 2014), mutta nyt kertojien sisäinen puhe viedään lähes äärirajoille.

”Hän on niin äkkiä elävänä edessäni – -.”

Romaanissa on toistakymmentä kertojaa, iältään noin 4-80 -vuotiaita. Jokaisella on menneisyytensä, tapansa katsoa muita ja itseään. Subjektiivisuus korostuu, ja kertojien yksilölliset tulkinnat rajaavat kokemuksia:

– –  että olen oma ihmiskokeeni ja havainnut miten psykologinen tila voi vaikuttaa aistimuksiimme. Ja päätellyt siitä, että maailma saattaa jopa olla pelkästään oma mielteemme.

Kirjan rakenne myötäilee kahden henkilön unelmaa: Juho Tiihosen arkkitehtuurinäkemyksessä rakennuskannan aikakerrokset käyvät vuoropuhelua eikä vanhaa saisi hävittää; Stella Mertanen haaveilee museosta, jossa magnetofonille tallennetut haastattelut soivat limittäin ja näytillä on kuvia eri aikojen ihmisistä ja eletyn elämän esineistä. Näistä – päällekkäisistä kerroksista ja äänistä – on Tankkien kesä tehty.

Tankkien kesä 2

Tällainen saattoi olla Tuomien puutalopihapiiri. (Kuvan otin Tampereen työläismuseon sisäpihalta.)

Äänikirjo vaikuttaa ainoalta oikealta rakenneratkaisulta. Se inventoi itsenäisyyden ajan virtauksia ja siitä, miten historia, asema ja kohtelu ovat vaikuttaneet yksilöihin. Näin ei kerrota tapahtumia vaan kokemuksia, ja juuri se vie tarinoita ihon alle. Lisäksi kerronnassa viehättävät ristiriidat: asiat ja ihmiset näyttäytyvät erilaisina kertojasta riippuen.

”Ei ole ollut lupaa puhua vaikeasta.”

Kielen ja kerronnan tyyli on muuttunut Kuopio-sarjassa, nyt tunnepuhe jopa runollisesti punkee pintaan. Kertojina on myös puro, puita, taloja ja tankkeja. Ne olisin jättänyt pois, mutta kertojien reflektoinnin haluan säilyttää, vaikka niissä voi olla koristellen ilmaistuja tuntoja.

Keskeiset henkilöt sijoitetaan kynnykselle, jossa katsotaan sisälle – arvioidaan omia toimia ja muiden. Se tuntuu kirjallisen asetelmalliselta, mutta se repii rakoja ajattelutapoihin ja avaa ymmärrystä kunkin kohtaloon. Esimerkiksi Lassi Tuomen pohdinnat osastaan puolisona, isänä ja isoisänä riipivät. Samoin se, ettei mikään horjuta hänen puna-aatettaan, ei edes tankkien vyöry Prahaan.

Kirjailijan alter ego Hilla – Anna ja Lassi Tuomen tyttärentytär – ilmestyy yhdeksi kertojaksi. Tämä isovanhempiensa ilo tarjoaa pikkulapsen katsantokannan maailmaan ja kuvastaa jatkuvuutta, eteenpäinmenoa. Se on myös vastaus Hilda Tuomen kysymykseen: Kuka menneitä meijän jälkeen oottelee? Ja se vahvistaa teemaa:

– – mutta lapsena tarttuu parhaiten aatteet ja kielet ja asenteet ja murheet.

Kähkönen on etenkin edellisessä sarjan osassa näyttänyt lasten kokemuksen ja osan aikuisten maailmassa. Nyt potkii pintaan vaiettuja asioita, lähinnä se, miten aikuisten valta lapsiin vaikuttaa. Esimerkiksi häädetty Charlotta muistuttaa vastuusta, jota lapsista tulisi kantaa, ja fataaleista virheistä, joita aikuiset tekevät.

Tankkien kesä 3

Tällaisia saattoivat Tuomet olla Hillan isovanhempina. (Kuvan nappasin muutama vuotta sitten kirjailijan aikakauslehtihaastattelusta.)

”Minkä sille mahtaa. Elämä menee niin.”

En tiedä, minkälaista olisi lukea Tankkien kesä, jollei ole lukenut kuutta aiempaa osaa. Ehkä kirjan voi lukea aateromaanina vuodesta 1968, jolloin polarisoituminen ja sodan läheisyys – jopa uhka – vaikuttaa joka sukupolveen. 1968 on taite, hullu vuosi. Romaanin äänisekamelskan voima piilee siinä, että teoksessa kuuluvat arvottamatta rinnakkain punavankien, työläisten, luokkanousijan, sivistyneistön, yrittäjien, journalistin, kapinanuorten, sotatraumakärsijöiden ja pasifistien äänet –  ja tytön, jolle hyvinvointivaltioksi ponnistava Suomi tekee mahdolliseksi kasvaa vaikka sepäksi tai astronautiksi. Tai kirjailijaksi.

Minä luen Tankkien kesää myös perhetarinajatkumona. Olen tuntenut suuren osan henkilöistä 1920-luvulta lähtien. Toivoisin voivani kertoa lempihenkilöistäni, vaan en raaski tehdä valintaa, ei aika eikä tila riitä. Jotain kirjasta kertoo se, että henkilöluetteloon menee neljä sivua. Hyvän kirjallisuuden merkki on se, että henkilöistä tulee rakkaita kirjasukulaisia; näistä kuopiolaisista on tälle hämäläislukijalle tullut. Ja vaikkei hyvää kirjallisuutta mitata kyyneleiden määrällä, liikutuin, eli nenäliinoitta eivät nämä kirjakohtaamiset sujuneet.

Koen lukiessani pakahduttavaa luopumista, sillä moni läheinen kirjan henkilö on elinkaarensa päässä, ja useita jo muistellaan edesmenneinä. Vaikka uusia polvia on syntynyt ja odotetaan, luen tätä seitsemättä osaa sarjan finaalina. En tiedä, että niin olisi, mutta siten Tankkien kesä minuun vaikuttaa. Ja jos niin on, sarja loppuu komeasti, jopa patetian sallien. Se on fanfaari moniääniselle ihmisyydelle, kumarrus selviytymiselle ja ravistus rakkauden moninaisuudesta. Ja kuten koskettavassa kirjassa kuuluu olla, mikään tuosta ei tapahdu kivutta tai menetyksittä.

Tilinteon tunnelma, surumielisyys hiipii päälle. Menneet virheet painavat suurta osaa kertojista, eikä maailmantila herätä toiveita. Mutta eteenpäin pyritään vaikka syän märkenis. Kuopion torin laidalla ei silloin ennen eikä nytkään voi tehdä hetkessä maailmaa nytkäyttävää, mutta jotain pientä voi aina tehdä, välittämistä. Ja sillä on merkitystä.

Koska niin tämä aika opettaa: suuret määräävät pienten kohtaloista. Mutta pienet elävät muurin koloissa, vesi virtaa maan alla, betoni halkeilee, lähteet pulppuavat syvyyksissä. Ja jonakin päivänä, kaukaisena ehkä, tuuli käy kolossin yli ja se vavahtaa ja se vaipuu polvilleen. Ja pienet, ne huojuvat tuulessa ja kylvävät siemenensä yli maan.

– – –

Sirpa Kähkönen
Tankkien kesä
Otava 2016
Kuopio-sarjan 7. osa
romaani
412 sivua.
Suuri kiitos kustantajan PDF-ennakosta; kirja on julkaisuvapaa 17.8.2016.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Blogistania-ehdokkaani 2014

Blog 2014Kirjabloggaajat äänestävät vuosittain kauden parhaat kirjat (Blogistania 2014). Osallistun tänä vuonna kahteen kategoriaan, sillä vähäisen tieto- ja lastenkirjallisuuskulutukseni vuoksi en tohdi niistä äänestää.

Omassa vuosikatsauksessani jo pohdin hyvän kirjan kimuranttia tunnistamista ja lukutilanteen merkitystä. Tällaiseen äänestykseen tempaudun häpeämättömällä omakohtaisuudella ja koitan kestää valintojen vaikeudet. Monet hienot lukuvuoden 2014 kokemukset jäävät vaikuttamaan minuun, vaikkeivät ne mahdu tässä nimettyjen kirjojen joukkoon.

KOTIMAINEN KIRJALLISUUS: Blogistania Finlandia 2014

3 pistettä: Neljäntieristeys

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys sai huikeat kritiikit ja useat palkintoehdokkuudet. En nosta tätä romaania ykköseksi säälistä (ei saanut Finlandiaa, ei esikoiskirjapalkintoa). En myöskään nosta sitä siksi, että jotkut boikotoivat kirjaa liian hyvien arvioiden vuoksi. Mikään kirja ei voi saada liikaa ylistyksiä, sillä juuri kulloinenkin ylistäjä on kirjasta vaikuttunut – lue itse ja muodosta oma arviosi. Asiaan!

Neljäntienristeys palastelee lähes sata vuotta näennäisen sattumanvaraisiin välähdyksiin. Neljän keskeishenkilön elämänkaaresta näkyvät sellaiset otokset, että lukijana kokoan perhealbumin, käytän siihen hyväksytyt ja hylätyt kuvat. Kiinnostun kohtaloista, eläydyn niihin ja suren. Selkeästi siis hyvä kirja.

2 pistettä: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanista on maristu, ei kuulemma ole taitavaa kielenkäyttöä. Makuja on monia, saa olla. Minä voisin nurista liiallisista aineksista, kärjistyksistä, karikatyyrisistä hahmoista ja sen sellaisesta. Ajatella, kaikesta tuosta huolimatta romaani todella nappaa otteeseensa. Juonenkuljetus rakentuu koukuttavaksi, joten keskeishenkilöiden vaiheita ja reaktioita seuraan melkoisella intensiteetillä. Sanottavaa on, sitä ei peitellä. Valtonen valloittaa ihmettelemään ihmisiä, joilla on kaikki tieto ja sitten ei kuitenkaan ole.

1 piste: Graniittimies

Miten vaikea valinta – mikä niistä kolmesta, neljästä muusta vuoden huipusta! Kunnes yhtäkkinen varmuus valtaa minut. Graniittimies yllättää ja liikuttaa. Ilahdun siitä, että Sirpa Kähkönen uskaltaa romaanissaan kokeilla kerrontavaihtelulla ja olla tunteellinen. Ajan ja aiheen ankaruus välittyvät varmasti: suomalaistaustaiset aatteen naiset ja miehet kokevat kovia sotienvälisessä Petro- eli Leningradissa. Minulla oli kirjaa kohtaan kovat ennakko-odotukset, ja se kesti sen.

Blogistania 2014
KÄÄNNÖSKIRJALLISUUS: Blogistania Globalia 2014

3 pistettä: Tikli

Pitemmittä puheitta Donna Tarttin tiiliskivi (suom. Hilkka Pekkanen ) on juonivetoinen romaani, jonka täyteläisyys ihastuttaa. Tarkka henkilö- ja tilannekuvaustaito tekee tekstistä nautittavaa. Tartt taitaa romaanigenren ja osaa yhdistellä erilaisia aineksia perinnetietoisesti ja omaäänisesti. Taideteema eritoten vetoaa minuun. Tikli aloitti kesäni kirjamatkat ja jää sellaisena erityisen hyväksi muistoksi.

2 pistettä: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat (suom. Katriina Huttunen) vie aikaan ja paikkaan, josta en juuri mitään tiedä, mutta jonka sain tämän kirjan avulla tuntea ja kokea. 1700-luvun lopun Kööpenhamina ja Grönlanti loihditaan eloon kaikin aistein. Kokonaisuutta kannattelee merkillinen päähenkilö, ja romaanin kerronta on karkeaa ja taitavaa.

1 piste: Elämä elämältä

On kirjoja, jotka iskevät otollisella hetkellä lukijan menevään aukkoon. Kate Atkinsonin Elämä elämältä on sellainen. Vaihtoehtoisten tapahtumien ja mahdollisuuksien maailma puhutteli lukuhetkellä minua väkevästi.


 

Blogistania Finlandian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirjavinkit.
Blogistania Globalian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirsin Book Club.
Tulokset he julkistavat blogeissaan 27.1.2015 klo 10.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Finlandia-veikkaus 2014

Onhan kirjapalkinto lukuharrastajalle niin houkutteleva kimmoke, etten keksi esteitä, miksen esittelisi omia tämän vuoden kotimaisia suosikkeja. Tietysti listauksessani on liuta reunaehtoja.

Ensinnäkin olen lukenut lähinnä romaaneja. Toiseksi totean, että en ole romaanitarjonnastakaan lukenut kuin siivun – sentään sen verran, että suosikkilistassani ei ole kuitenkaan kaikkia tänä vuonna lukemiani romaaneita. Suomenkielistä on lukuvalikkoni lähinnä ollut, joukossa on vain yksi ruotsista käännetty kotimainen. Lisäksi otan villejä vapauksia ja kokoan kymmenen ehdokasta.

En aseta ehdokkaitani paremmuusjärjestykseen. Esittelen valitsemani kirjat aakkostaen kirjailijat. Yhteistä valinnoilleni on se, että niissä on tehoavaa henkilökuvausta ja mieleen painuvia hahmoja. Monessa lempiromaanissani on myös rikkonainen rakenne, ja lähihistoriaa on elävöitetty taiten ja tunteella.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Omaperäinen päähenkilö on perustellusti sellainen kuin on. Lapsuustraumat eivät käy lukijalle raskaiksi, vaikka ne päähenkilölle sitä ovatkin. Rakenne tekee kirjan jännärimäisen koukuttavaksi.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Aikuiseksi kasvu 1970-luvulla on sekä samanlaista että erilaista kuin nyt. Ajankuva on autenttisen oloinen, yhteiskunnallinen ote myös. Hienointa romaanissa on tiukka ja tarkka kerronta.

Jari Järvelä: Särkyvää. Keski-ikäisen miehen arki hajoaa mutta Lada kulkee. Romaanissa ajetaan, blogataan ja kelataan menneitä. Tragikoominen kokonaisuus on kerrassaan vetävä. Ja jos vuoden dekkaria haetaan, pääehdokkaani on Järvelän Tyttö ja pommi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. Romaanin rakenne on kekseliäs. Se hemmottelee aukkoisen tekstin ystävää. Kuvatut henkilöt ja heidän suhteensa jäävät kummittelemaan mieleen. Tehokasta!

Anni Kytömäki: Kultarinta. Historia vaikuttaa ihmisiin, niin myös luonto. Näitä seikkoja Kytömäki vangitsee isän, tyttären ja metsän romaanissa. Realismin, romanttiisuuden ja symboliikan sekoittava tarinointi toimii. Tätä lukiessa tietyllä tavalla downshiftaa.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaanin rakenne ja kerrontatapavaihtelu uudistavat Kähkösen tyyliä. Ajankuva ja ympäristö vievät vieraaseen varmalla otteella. Etenkin henkilökuvaus ja kohtalot ovat väkevästi toteutettuja.

Peter Sandström: Valkea kuulas. Tämä romaani iski aivan (omena)puun takaa. Kirja herättää tunteita laidasta laitaan, ärsyttääkin. Se avautuu hitaasti mutta jatkaa sitä edelleen – viikkoja lukemisen jälkeen. Kiinnostava mies- ja perhekuvaus.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Kulttuurikuvaus on tehokas; kerronnassa ei selitellä, näytetään. Esikoisromaanissa on mukana tyypillistä nuoren miehen odysseijaa, identiteetin selvittämistä. Oiva ratkaisu on välillä livetä irreaaliin.

Kas, listaani jäi kaksi vapaapaikkaa. Varaisinko yhden Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja? Aloitin juuri sen lukemisen. Ja Asko Sahlbergin uusin on kesken. Ja onhan Suojatonkin taitava, ja Vanhan merimiehen tarina arvoituksellinen, ja…kirjakasa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kirjabloggaajat kirjamessuilla ja vuoden lukukipinät

KirjamessutKirjakauden hullut päivät ovat yhden yön päässä. Huomenna 23.10. alkavat tämän vuoden Helsingin kirjamessut, joita vietetään sunnuntai-iltaan asti.

Suhteeni kirjamessuihin on kahtalainen. Toisaalta iloitsen kirjakiinnostuksesta, siitä, että messukeskuksessa on tungokseksi asti kirjojen selailijoita ja osastot pullollaan virkeitä kirjakauppiaita ja -kustantajia. Haastattelupisteissä on ajankohtaisia kirjantekijöitä avaamassa uutuuskirjojaan, ja näissä tilanteissa kuulee taustoja ja kirjailijan omia ajatuksia työstään.

Pitänee kuitenkin tunnustaa, että minuun iskee usein messuilla samanlainen ”kädet ylös” -seisahdus kuin kirpputoreilla. Ympärillä on sekalaista tavaraa liian kanssa, joten tarjonnasta kiihtyneenä en löydä aarteita sälän seasta – ja lamaannun.

Tänä vuonna minulla on mahdollisuus rauhoittua. Saan osallistua Kotimaisten kirjabloggaajien toimintaan Boknäsin osastolla 6g85. Siellä on lähes koko messujen ajan tavattavissa jokunen kirjabloggaaja. Rupattelemme mieluusti kirjoista ja niistä kirjoittamisesta. Halukkaille annamme kirjavinkkejä, kirjallisesti. Ne laadimme pika-analyysin pohjalta, eli valitsemme kysyjälle sopivaa luettavaa valistuneen vaiston varassa. Itse olen päivystämässä lauantaina klo 10-11. Bloggaajien messutunnelmia voi myös seurata sosiaalisessa mediassa: #bloggaritmessuilla. Minäkin lähettelen Instagramissa parina päivänä messukuvia.Agredointi


Koska kirjasyksy on jo tässä vaiheessa, tulee houkutus laatia omat suosikkilistat esikoiskirja- ja Finlandia-palkinto mielessä. En ole järin halukas pistämään kirjoja paremmuusjärjestykseen; jääräpäisesti pysyn kannassani, että lukukokemukseen vaikuttavat jokaisen maun lisäksi otollinen olotila, odotukset ja aiemmat kirjakokemukset. Selittelyt sikseen, tässä ovat rajalliset viisikkovalikoimani, koska en ole lukenut kuin pienen osan tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista kirjoista ja melkeinpä vain romaaneja.

Esikoissuosikkeja
Neljäntienristeys
Kultarinta
Kissani Jugoslavia
Elävän näköiset
Amerikkalainen

Romaanijysäyttäjiä
Graniittimies
Valkea kuulas
Miehiä ja ihmisiä
Särkyvää
Wenla Männistö

Olisihan tuonne voinut vielä monia muita liittää, ja huomenna voisin haluta joitain nimeämiäni vaihtaa. Lisäksi Finlandia-listaani kuuluvat esikoisryhmän 2-3 ensimmäistä. Nyt vaan jännittämään, mihin päätyvät palkintoraadit. Minä suuntaan messuille kuuntelemaan kirjailijahaastatteluita, näiden nimeämieni kirjojen kirjoittajia, ja muitakin, ainakin italialaisen Teräs-romaanin tekijää Silvia Avellonea. Ja Boknäsin osastolla tavataan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Kuka on Graniittimies?

Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014)  on vaikuttava. Kähkösen kerronta sävyttyy uudenlaiseksi pietarilaisessa suoilmassa, jossa suomalaistaustaiset vallankumoukselliset toimivat ja taipuvat aatteen vuoksi 1920-luvun alusta Stalinin vainoihin.

Romaani alkaa Kähköselle poikkeuksellisesti minäkerrontana. Toveri Klara Tuomi kirjaa elämäänsä ja toimintaansa kuin todistuslausuntoa. Klaran kirjoitustyyli on asiallista, toteavaa, totista. Siinä on tuurilaista, tekemistä referoivaa poljentoa, mutta Antti Tuurin kertojia useammin Klara tekee ympäristöä, henkilöä tai tunnelmaa laventavan havainnon. Joitain repliikkejä hän tallentaa, ja harvalukuisina ne tähdentävät sanottavaa ja keskustelijoiden suhteita. Hän on myös jollain tavalla kiehtovan varauksellinen. Klara kirjaa asioita sellaisena kuin hän nimensäkin mukaan on, kirkkaana ja selkeänä.

Sanoin että olin saanut kovin vähän aikaan ja että tiesin, miten pieni puuska voisi tämänkin tuulentuvan kaataa. Mutta lisäsin, että hartain toiveeni oli pysäyttää pala tulevaisuutta nykyisen keskelle. Jotta tuntisin eläväni enkä vain odottaisi jotain tulevaksi.

Romaanin loppuosan pääjaksossa kerronta siirtyy kolmanteen persoonaan. Kähkönen on hionut tyyliään koko Kuopio-sarjan ajan, ja Skatshki-luvussa on samaa kamarinäytelmähenkeä kuin romaanissa Hietakehto; nyt tuodaan yhteen kaikki keskeiset henkilöt yhdeksi päiväksi, jolloin mennyt, oleva ja tuleva tiivistyvät. Kähkönen tavoittaa lumoavasti ja kirpaisevasti kuvaamiensa henkilöiden tilanteen ja tunnelman. Jokaista katsotaan sisälle ja nähdään toistensa silmin ulkoapäin. Sisin ja ulkoinen yhdistyvät kielessä ja kerronnassa, joissa on ihmisen tuntu ja tunne.

Romaanin rakenne on oivaltava: ensin yksilön näky kollektivismiin, sitten tuttavaverkoston kohtalokatselmus. Romaani voisi minun puolestani loppua Klaran pysäyttävään ompelijarunoon keväisen rovion äärellä, mutta lopuksi romaanissa on vielä lyhyet aiheaukaisut toisen maailmansodan loppua ja Tashkentia myöten. Sen lisäksi, että Graniittimies tehoaa rakenteeltaan ja kerronnaltaan, sen henkilöt ja tapahtumat avaavat kotimaisessa kaunokirjallisuudessa aiemmin vain raollaan pysyneet ovet.

Klara ja Ilja Tuomi hiihtävät toiveikkaina Petrogradiin rakentamaan vapauden maailmaa, jossa ei tausta ja varallisuus vaikuta vaan yhteinen aatteen puolesta uurastaminen. Kuopio-sarjasta tuttu Iljan veli Lavr, Lassi Tuomi, tulee perässä puna-armeijaoppiin. Tuomet tutustuvat leimuavaan Jelenaan ja hänen puolisoonsa Henrikiin. Läheisenä alkaa tuttavuus sirkuksen ihmispyramidihahmona uransa aloittavan Tomin kanssa. Tomin kautta piiriin liittyy nuori sirkuslainen Shura isineen ja Tomin ystävä Galkin. Aluksi karussa elämässä on myös 20-luvun ilottelua avoimia avioliittoja myöten, mutta Petrograd muuttuu Leningradiksi ja alkaa kansanvihollisuusvaino. Lavr karkaa koto-Suomeen, ja vain yksi henkilöistä onnistuu vehkeilemään yhteiskunnan ilmiantorattaissa.

Yhteiskunnan inhimillisyysmittari on lapsista huolehtiminen. Siitä kertoo osansa vallankumouksen katulapsilaumat, joita kansanvihollisvainot hyväksikäyttivät ja kartuttivat.

Yhteiskunnan inhimillisyysmittari on lapsista huolehtiminen. Siitä karun kuvan antavat vallankumouksen katulapsilaumat, joita kansanvihollisuusvainot hyväksikäyttivät ja kartuttivat.

Klaralle merkityksellisintä on toiminta Galkinin käynnistämässä katulapsityössä. Sitä ennen Klara kulkee maaseudulla kansanvalistajana. Se ja orpjen osa osoittavat Klaralle, että vallankumoussanat ja -teot eivät kohtaa toisiaan. Romaani kuvaa kipeästi, miten eri tahdissa kirjan henkilöt tähän todellisuuteen törmäävät, miten kukin joutuu sen kohtaamaan ja miten siitä vaietaan.

Klara sanoi kerran hänelle, että nautinnon kiroaminen oli Tolstoin suurin virhe. Että ihmisen tuli saada kokea autuus, jotta hän ymmärtäisi, mikä on ihmiselle yhteistä eikä korottaisi itseään toisten yläpuolelle. Ja jotta hän olisi kyllin onnellinen säilyttämään sen, mikä on säilyttämisen arvoista eikä vihassa tuhoaisi kaikkea vanhaa. Että ihmistä ei pitänyt raastaa ja piiskata kohti tulevaa. Silloin tuntui, että Klara kritisoi myös omaa vakaumustaan.

Klaraan, aiemman tuotannon Anna Tuomen tavoin hyvän naisen ideaaliin, tutustuu romaanissa lähimmin, mutta myös muut henkilöt Kähkönen onnistuu esittelemään, joskin osan hahmoista vain pienin vihjein ja väläyksin. Heitä haluaa seurata, heistä haluaa tietää aina enemmän. Henkilöistä tulee keskenään rinnakkaisia ja vastapareja erilaisin versioin. Esimerkiksi äitiyttä ja lapsia käsitellään näin: Klara adoptoi kaksi katulasta, kun taas Jelenalta on yksi vauva jäänyt rajan taa, toinen syntyy koketeerausvuosien päätteeksi – ja tämä toinen Neuvosto-polvi tulee näkemään kovan kautta utopiavaltion vajoamisen.Graniittimies

Ihailen tapaa, jolla romaaniin upotetaan runsas kuvasto siten, ettei se karkaa käsistä vaan syventää aate- ja vapausteemaa. Piirtäminen, piirrokset ja valokuvaaminen ovat toistuvia aineslonkeroita, samoin langat ja ompelu. Unikuviakin katsellaan ja laajennetaan reaalia. Majakovskin runoa käytetään sekä suosion että tuomion mittana. Karhun myyttinen hahmo solahtaa luontevasti kahlinta-vapaus-akselille – karhumytologiaa sekä samoja aikoja ja aiheita ovat tänä vuonna Graniittimiehen lisäksi uusintaneet Venla Hiidensalon Karhunpesä ja Anni Kytömäen Kultarinta. Entä mikä tai kuka on Graniittimies? Se on sekä unelma yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen vapauttamisesta että totuus utopian romahduttavasta, tunteettomasta kivikasvoisuudesta.

Graniittimies on monikerroksinen romaani, vaikka aatetappion käsittely voisi helposti lipsahtaa yksioikoiseksi. Aihe hengittää henkilöissä. Myös kaupunki elää, kadut ja rakennukset huokuvat ajan ja paikan huurua. Kaupungissa yksi ei ole mitään, eikä yksin voi mitään. Poikkeamat Krasnoje Selon kesiin ovat hetkittäin jopa toivotun idylliyhteisön palasia. Viimeisenä keväänä huvila-alueen heräävä luonto on luopumisen vastakuva.

Tätä minä kaunokirjallisuudessa palvomoin: fiktio kantaa minut ihmisen toteen sen kauneuden ja rumuuden kertoen, ajasta ja paikasta huolimatta sellaisin ilmaisukeinoin, jotka värähtelevät päässä ja palleassa. Nöyrin kiitos uniin tunkevasta kirjasta.

– –
Sain kirjan kustantajalta.


lukuhaasteTänään käynnistyi #Lukuhaste, jonka osallistumisohjeet ovat eilisessä postauksessani. Kotimaiset kirjabloggajat ovat mukana Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjassa.

 

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Siel on hieno hietakehto

Sirpa Kähkösen romaani Hietakehto itketti jo sivulla 60. Sota-ajan näkökulma on korostetusti kotirintaman lasten, jotka ovat lähinnä isättömiä tai äidittömiä, vähintään henkisesti puoliorpoja. Henkilögalleriassa on myös aikuisia: johtaja, tohtori, toimittaja, taiteilija, muusikko, rouvia ja palkollisia; kaikki elelevät elokuussa 1943 Kuopion lähellä olevan huvilan läheisyydessä. Lähes jokaisella on arpia lapsuuden nutistavasta kasvatuksesta, mikä onkin yksi romaanin teemoista.

Luokkajako on selvä, mutta ihmeellisesti ohi aseman riittää lämmönpilkahduksia lapsille. Romaanin alun hätkähdyttävin kuva on, kun tämä joukko todistaa vaikuttuneena orvon, puolikielisen kahdeksanvuotiaan tytön orastavaa lukutaitoa.
”Charlotta tuijotti vain kirjaansa ja luki, ja kuvat syttyivät ja sammuivat hänen mielessään, ja hän lipui niiden joukkoon, ja lampunvalossa häilyvä pöytä oli kuin se kaukainen saari josta hän luki, ja sitten hän tuli viimeisille riveille ja rytmi oli hänessä ja oli helppo lukea vaikeatkin sanat, ne joita ei ymmärtänyt muutoin kuin osana sointia: – -.

Lapsi lukee siis Kiven runon ”Lintukoto”. Kun vielä romaanin nimi on traagisesta Kiven lapsenhautausrunosta, lukija saa aikamoisen alkujohdattelun. Se pistää jännittämään, mitä pienille voi tapahtua. Miten autuasta on kuitenkin, että joillakin on jonkinlaiset lintukodon hetkensä, vaikka sodan vaikutukset ovat koko ajan elokuun viimeisen viikonlopun valon ja lämmön varjona.

Kähkönen on taiturimainen sanailija. Hän osaa yhdistää vanhanaikaista ja vakavaa tyyliä elävään puhekieleen. Kielen rytmiin on nautinnollista vaipua. Ei voi kuin ihailla, millaisia ja millä tavalla totuuksia elämästä kerrotaan. Myös kuvattu postikorttimaisema lähtee pikana lukijan verkkokalvolle.

Kirjailjan vahvuus on henkilöiden kuvaamisessa. Jokaisen noin kymmennen henkilön olemisen ydin selviää, on sitten kyse isättömästä pojasta, äidittömästä tytöstä, murrosikäisen kaipuusta, rintamalomalaisen irrallisuudesta, velvollisuuksiaan noudattaneesta vaihdevuosilaisesta tai uurastuksesta väsyneistä äideistä. En usko, että sota-ajan ihmiset antoivat itsensä eritellä tuntojaan siten kuin romaanin henkilöt tekevät. Kähkösen moderni ihmiskuva on kuitenkin nykylukijalle käsitettävä ja tosi. Perustunnot ovat toisaalta ajattomia: ihmisen tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, kosketetuksi ja hyväksytyksi sellaisenaan.

Romaani on pakahduttava kuva monimuotoisesta kaipuusta ja taiteilusta elää annetuissa raameissa. Siinä on myös emansipaation selvä linja: kotirintaman naiset eivät enää taivu vanhan maailman malliin, eivätkä yhteiskuntaluokat pysy muuttumattomina. On myös vahva usko siihen, että sivistys ja koulutus antavat mahdollisuuksia edetä elämässä. Mutta suurin niistä on rakkaus, ja rakkaus etenkin pienimpiä kohtaan. ”Sillä se jälki jonka me jätämme lapsiin, on meidän kuolematon merkkimme.

Soisin, että kaikki lukisivat Kähkösen mikrohistoriasarjan, koska itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenten yhteiskunnalliset vaiheet heräävät ainutlaatuisesti eloon naisten ja lasten kokemina, miesten osuutta sivuuttamatta. Mustat morsiamet tuuppasi eteenpäin Tuomien ja kumppaneiden elämää useita vuosia. Osa osalta Kähkönen on hidastanut tahtia: Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet ja Neidonkenkä syventävät tapahtumia ja henkilöitä. Tässä kuudennessa Kuopio-sarjan romaanissa edettin vain noin kolme vuorokautta. Lukijana tunne on turvallinen: hienoa, että luvassa on tämänkin osan jälkeen tarinaan jatkoa. Voi, kun sota loppuisi. Voi, kun Tuomen Anna ja Lassi vihdoin saisivat tutustua toisiinsa. Voi, kun Juho ja Charlotta saisivat turvaa ja lämpöä. Ja Arvi ja Mari. Ja Hilda, myös jylhä Hilda.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus