Avainsana-arkisto: Siri Hustvedt

Näetkö, todella?

Näkeminen, näkyminen, nähdyksi tuleminen – näistä voisi alkaa tutkia Siri Hustvedtin romaania Säihkyvä maailma (suom. Kristiina Rikman, Otava 2014). Teos on hälyisä, fiktiivinen henkilökuva ja muistelo, jonka varjolla puidaan taiteilijuutta, taidetta ja tietoisuutta.

Kirjailijat kirjoittavat ja kriitikot kritisoivat ja arvostelijat arvostelevat ja kusettajat kusettavat ja niin pitää ollakin.
Minun aikani on tullut, ja sanovat he mitä hyvänsä – useimmiten tyhjänpäiväisyyksiä – se ei ole tärkeää. Tärkeää on se MITEN HE NÄKEVÄT, eivätkä he näe minua.

Rakenteena on näkökulmakaleidoskooppi. Romaani on kuin materiaalikokoelma, ennen kuin elämäkerturi kokoaa sen yhtenäiseksi, ”suureksi tarinaksi”. Nyt saa lukea päähenkilön Harriet/Harryn muistiinpanoja eri vuosilta, lisäksi hänen läheistensä ja tuttavuuksien muistiinkirjauksia sekä taidekritiikkejä, haastattelukatkelmia ja muita pääaihetta viistäviä tekstejä. Ne kertovat melkein enemmän kustakin äänessä olijasta kuin pääkohteesta.

Hustvedt käsittelee teoksessa muistia ja muistamista siinä kuin identiteettiä ja sen häilyvyyttäkin, metamorfooseja. Ihmisen itsensäkin on vaikea tavoittaa itseään, ja kun henkilöä katsotaan monen silmin, näkyy hän aina eri muunnelmin, eri kulmista ja valotuksesta katsoen. Näkökykyä himmentävät tai kirkastavat tunteet.

Oli totta, että Harrya ei hyväksytty taiteilijana. Minä näin sen läheltä. Hän oli vanha uutinen, jos oli koskaan uutinen ollutkaan. Hän oli Felix Lordin leski. Se kaikki oli hänelle haitaksi, mutta toisaalta Harry pelotti ihmiset luotaan hän tiesi liikaa, oli lukenut liikaa, hän oli pitkä, vihasi kaikkea taiteesta kirjoitettua ja korjaili ihmisten virheitä. Harry kertoi minulle, ettei koskaan oikaissut ihmisiä. Hän oli vuosikaudet istunut vieressä kuunnellen miten ihmiset sekoilivat sitaateissa, muistivat väärin päivämääriä ja taiteilijoiden nimiä, mutta sitten hänelle riitti.

Luullakseni hän halusi, ettei hänen pyrkimyksensä olisi pelkkä kepponen eikä myöskään pelkkä ilmaus naisen ideologisesta asemasta taidemaailmassa. Hän halusi kaikkien ymmärtävän, miten monimutkaista havainnointi on, ettei ole olemassa mitään objektiivista tapaa katsoa.

Päähenkilönä ja kohteena on Harriet/Harry, kuusikymppinen naistaitelija, joka loi elämänsä pääteoksen, persoonallisuustrilogian, kolmen taidenäyttelyn sarjan. Harry ideoi ja työsti teokset, mutta tekijänäkyvyyden hän suunnatasi joka näyttelyssä kulissina olleisiin nuoriin miestaiteilijoihin. Tavoitteena on taidealan kritiikki mutta myös tulla vihdoinkin tunnistetuksi ja tunnustetuksi. Harryn pyrkimykset kulminoituvat kolmanteen kulissimieheen, komistustaiteilija Runeen, jonka osuus romaanissa voimistuu vähitellen ja on ”taidetta taiteen vuoksi” huipentuma, etenkin irvokkaalla päätösvideollaan.Säihkyvä maailma 2

Katse, visualisointi ja visuaalisuus vaikuttavat kerrontaan ja sisältöön. Visuaalinen verbalisoidaan: romaanissa kuvaillaan lukuisia taideteoksia, näyttelyitä ja taidekeskusteluita. Toisaalta ylevöitetty estetiikka kohtaa monesti arkisen ja alhaisen eritteineen päivineen. Hustvedtin ja suomennoksen kieli on havainnollista ja luistavaa, ja kerronnan eri ääniä ja niiden rytmejä vaihdellaan ilmeikkäästi. Monesti kerronta imaisee, mutta romaani on myös raskas ja pakottaa jarruttelemaan. Välillä namedroppailu, suurten kirjailijoiden ja ajattelijoiden siteeraaminen sekä tiedetyyppisten alaviitteiden viljely on rasittavaa. Lisäksi tunnustan sivistystappioni, kun osa filosofia- ja taideheitoista tuntuvat päälle liimatuilta oppineisuuden osoittamisilta. Ehkä Harry on minullekin hieman liikaa.

Hustvedtin esikoisromaani Lumous miellytti, ja kyllä runsas ja eeppinen Kaikki mitä rakastin kiinnosti sekin, vaan ei hurmioksi asti. Sittemmin minua on vieraannuttanut kirjailijan tuotannon rakennelmallinen elitistisyys, sillä taide- ja terapiapiirien asetelmat ovat tuntuneet etäisiltä. Näinhän ei pitäisi olla: tehoava kirja kirpaisee, kertoo se mistä kulttuurista, ajasta tai ihmisasemasta tahansa. Mitä siis jää Harriet/Harrysta käteen? Mitä antaa Säihkyvä maailma, säihkyykö romaanin maailma?

Lukemisen aikana hämmennyn, välillä innostun ja lähenen, sitten taas kaikkoan – loppua kohti lämpenen, näen säihkeestä merkkejä. Auliisti myönnän, että Säihkyvä maailma tarjoaa tanakan annoksen ihmiselämän rajallisuutta ja tyhjentämättömyyttä. Kesken jääneet pyrkimykset satuttavat, samoin koskettaa elämään kuuluva vääjäämätön luopuminen. Se, miten on tullut katsotuksi tai katsoneeksi, liittyy myös hyväksymisen ja rakastamisen kokemuksiin; niistäkin kirjalla on paljon sanottavaa.

Pidän kovasti romaanin avoimesta ja repaleisesta rakenteesta. Taidemaailman älyllinen uteliaisuus ja luova intohimo sekä toisaalta rahan, egoismin ja julkisuus-/menestyskilpailun raadollisuus elävät näppärästi rinnakkain. Harriet/Harryn monista puolista ei tyhjentävä kokonaiskuva ole edes mahdollinen, mutta henkilöluomus on kiinnostavan ristiriitainen ja aukkoinen. Minulle romaanin ydintä on totuuksien variaatiovaihtelu, eikä totuuksia ole, on aistiviestejä, kokemuksia ja tulkintoja.

Ainahan me kehittelemme teorioita siitä, miten maailma toimii ja miksi ihmiset toimivat. Keksimme heille motiiveja, niin kuin se muka auttaisi, mutta useimmiten nuo selitykset ovat kuin huojuvat pahvikulissit, jotka nostamme todellisuuden eteen, koska ne ovat helpompia ja vähemmän häiritseviä kuin todellisuus.

Säihkyvä maailma 1

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus