Avainsana-arkisto: Sinikka Nopola

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Sinikka Nopola on kirjoittanut 65 lyhyttä juttua pakisevaan kokoelmaan Onko teillä tämmöistä? (WSOY 2017). Kokoelman tekstit on jaettu osastoihin, joissa vuorottelevat minäkertojan havainto- ja kokemuskuvaukset sekä Ansku ja Pera -dialogit. Kokonaisuus on virkistävä. Tekstilajia ei voi tarkasti rajata, ja rajattomia ovat myös aiheet. Tarkastelutapa asioihin tarjoaa kulman jos toisen, joskus myös piikin.

Onko teillä tämmöistä? -otsikko haastaa miettimään, vastaako oma kokemus kirjassa kerrottua. Se haastaa myös vastaamaan. Kysymys esitetään siinä muodossa, että ainakin hämäläisittäin riittäisi ”kyllä” tai ”ei”. Tartun silti muutamaan aihelmaan ja vastaan laveahkosti.

Meillä ei ihan sellaista ole kuin Anskulla ja Peralla. Erolla ei uhkailla, mutta kirjapariskunnan tapaan minulta mopo karkaa jutuissani käsistä, kun taas ”Perani” näkee asiat niukan yksitotisesti. Kirjapariskunnan vuorovaikutuskonfliktit silti naurattavat enemmän kuin omani.

Kirjan osastossa ”Nainen reunapaikalla” määritellään erityyppisiä ihmisiä kuten fontti-ihminen tai karaisuihminen. Tunnistan olevani tyynyihminen, muttei meillä sellaista ole, että toimisin johtotehtävissä tai saisin sankat joukot seuraamaan minua.

Onko teillä tämmöistä

Meillä on sellaista, että olen viime aikoina paneutunut erityisopetusasioihin. Tarkkanäköinen juttu ”Jos olisin syntynyt 2003” kuvaa sitä, miten minäkertoja olisi saanut ADD-diagnoosin, jos olisi tämän vuosituhannen lapsi. Entisaikojen lapsena hän on aika rauhassa saanut elää harhailevin mielin. Nopola tuuppaa osuvasti tuumimaan oppimisvaikeuksien tunnistamisen ja luokittelun kääntöpuolta.

Saan ADD-lääkityksen.
Minulla on ADD-ihmisen identiteetti. ”Liu’un liian helposti omaan maailmaani”, kerron ihmisille.
Kukaan ei sano minulle: ”Mikä vika sinun omassa maailmassasi on?”

Meillä on semmoista, että kuolemaan suhtaudutaan hartaan varovaisesti. Nopolan teksteissä putkahtelee kuolemateema sieltä täältä ja aina sillä tavalla, että myötäelämiseen tai seremonioihin liittyvät käyttäytymiskaavat näyttävät nolon puolen. Tämmöiset tavallista vinkkeliä vinommat näyt näpäyttävät.

Tämmöistä siis ainakin on Sinikka Nopolan Onko teillä tämmöistä? –kirjassa. Meillä on vielä semmoista, että tämän kirjan jutuista nautitaan. Tavallisimmissakin kolumnityyppisissä teksteissä on jokin havainto, joka muistuttaa, ettei meitä tai teitä eikä ainakaan itseään kannata ottaa niin vakavasti.

– –

Sinikka Nopola
Onko teillä tämmöistä?
WSOY 2017
”essee, novelli, kolumni, proosaruno -repertuaari”
175 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Novellihaasteen purku

novellihaasteOmppu käynnisti marraskuussa novellihaasteen, jonka päätöspäivä on tänään (katso haaste, koontipostaus ja yhteenlasku). Tarkoitukseni oli lukea huomattavasti enemmän novelleja, mutta uutuusromaanit änkesivät väliin ja runot ruikuttivat osansa aikakapasiteetistani.

Saldoni oli jäädä lukemaan 83, mutta lasken joukkoon tänään lukemani 65 Nopola-juttua. Kaikkiaan lyhyttä proosaa siis nautin 148 kappaletta.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

miehia-ilman-naisiaMurakamilla aloitin haasteen. Ehkä kokoelmassa on epätasaisuutta, mutta sen parhaat novellit vievät outoon atmosfääriin, jossa kuu kuumottaa, korvien muodoilla on merkitystä ja kissat puikahtelevat yllättävistä yhteyksistä. Murakami tavoittaa taitavasti ihmisen vierauden kaltaistensa keskellä. (7)

 

Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema

omenkrokotiilin-kuolemaNovellihaasteen kirjoista tämä jäi kaikkein vieraammaksi. Outouden itsetarkoituksellisuus vieraannutti minut monesti jutun juonista. Ymmärrän, ettei mikään yhteinäinen tarinallisuus ole näiden novellien tarkoituksena, mutta lukuhetkenäni eivät Karilan jutut tarjonneet minulle maistuvaa teekupposta muutamaa siemaisua enempää. (10)

Robert Walser: Kävelyretki

kavelyretkiGeneveen vein sveitsiläisiä novelleja. Kirjava kokoelma oli välillä uuvuttaa, mutta en sitä aivan kivirekenä perässäni vetänyt lomamatkallani. Se antoi paloja entisistä ajoista, miesten maailmasta, naisnäkemyksestä ja porvarillisista kaupunkikuvista. En tiennyt, mitä odottaa, ja ylitin oman mukavuusalueeni. (41)

 

Michael Cunningham: Villijoutsenet

villijoutsenetCunningham sepittelee satuja uuteen uskoon. Sinne sekaan mahtuu uusia oivalluksia ja vanhaa karstaa. Kokoelma viihdyttää, aikuisten sadut sopivat välipalaksi. Voisin kuvitella, että nämä kävisivät perinteiseen satutarkoitukseen eli ääneen luettaviksi. Kuukausien päästä en niitä kaiholla muistele, muistan vain, että ihan mukavasti aika vieri tarinatuokioissa. (11)

Christian Rönnbacka: Hautamäen joulu

hautamaen-jouluJouluhenkisesti kuuntelin yksittäisen rikosnovellin, josta pidin kovasti. Siinä oli rikoskerroksen lisäksi hyvää tahtoa ja kauniita tekoja. Henkilöt hahmottuivat nopein vedoin kiinnostaviksi. Näppärä tarina kaikkiaan. (1)

 

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

UraanilamppuKielellisesti hiotut ja aiheiltaan konteksteista pullistelevat novellit eivät ole helpommasta päästä. Sain kuitenkin kunnolla nauttia oivalluksista joskin myös ohilyönneistä. Päällimmäisenä novelleista jää tunnelma, jossa on nyrjähtänyttä melankoliaa. Jutut jäävät kaihertamaan ja putkahtelevat myöhemmin pintaan. (13)

 

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Onko teillä tämmöistä1Rimaa hipoen lasken Nopolan pakisevat jutut novelleihin, ja aivan kuin korkeushypyssä käy, tulos lasketaan, vaikka rima pomppii kannattimillaan juuri ja juuri paikalleen asettuen. Takakansi vakuuttaa, että kirjailija läpäisee lajien repertuaarin, novelli mukaan lukien. Varsinainen postaukseni ilmestyy myöhemmin, mutta sanon tässä, että kirjan juttujen tarkkailijatarinat valaisivat jo muutenkin aurinkoista sunnuntaiaamua. (65)

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Kyä lähtee likalta lapasesta

Tää on ny mun jutuista omakohtasimmasta päästä. Nopolan Sinikka kirjottaa mun kotikielellä ja vähä niin kun musta. Likka, äite ja rouva Obama (WSOY 2013) jatkaa tuttua sarjaa, mutta likka on enempi etualalla. Sopii mulle, meissä on aika paljo samaa. Me ollaa ainoita lapsia ja vilosofian kandidaatteja, kumpiki luulee tykkäävänsä enempi älyllisestä menosta ku hömpästä, ja vaikka mää olen Tampereen takamailta ja likka ihan kaupungista, ei meninki paljo eroo. Nopola

Äite on meilläki ollu pomo, mutta ny vanhemmiten on kovin puhti pois, yli kahreksankymppiseltä. Eikä se Eilan lailla sukuun joka asiaa vertaa. Muuten on tasasen pahalla päällä ja on vuorenvarma omista miälipiteistään ja niiden paikkaansapitävyydestä. Ja yleensä mussa on jotakin vikaa.

Eila on kyä aika epeli. Ei oo montaa romaani-ihmistä, joka on noin tomera ja aina oikeessa. Tosielämässä välillä tommosten kanssa hymy hyytyy, mutta romaaniolosuhteissa naurattaa. Nopola osaa tallentaa sanavalmiin ja suoraviivasen emännän elkeet. Korvissa kuulee sävyt ja painotukset sekä Tampereen seudun mentaliteettiin kuuluvan ikiaikasen paheksunnan kaikensorttisten kekkeruusien ja väärinajattelijoiden touhusta. Tähä mun tarttee kopsata se kerta, ku likka saa äiteltään tunnustusta. Likka, viksu ihminen, ton juttelun alottaa:

– Meille ihmisille ei todellakaan kuulu hyvää! Meidän tragedia on se, että me ollaan älyllisesti liian monimutkainen eläinlaji. Meillä on liian kehittynyt kyky surra. Ihmisen äly ja tunne on tappavia elementtejä! Meidän rikas tunne-elämä ja älylliset kyvyt lopulta musertaa meidät kaikki.
– Tulisikko sää syömään karjalanpaistia, mää pistän sen just uuniin.
– Voin mää tulla.
– Sää oot sitten jonkin verran kehittyny. Sää olit ennen semmosten epämäärästen ruokien niin kun itujen ystävä.

Mun isä ei o erityisen rampemainen ollu, enempi se oli porukan lörpöttelijä ja hengennostattaja, mutta kum muisti on ny menny, lähenee se sen takia Rampea, hiljaa myätäilee, kun jaksaa jotain sanoo. Likka on sekin ollu enempi isän tyttö, selvää hengenheimolaisuutta näkyy. Rampesta on sanottava, että hianosti se Eilan kestää, välillä puolisot vaikuttaa toisiaan täydentävän.

Romaaniksi teos on aika episodimainen. Näkökulmat ja kertojat vaihtuu välillä, vaikka likka on eniten äänessä – tai Eilahan se likankin tilanteisiin tunkee. Tällälailla saa pienperheestä moniulotteisen kuvan. Vaikka hilpeyttähän koohotus herättää, on sen pinnan alla totuuden siämeniä perhesuhteista, tytär-äite-väleistä ja pariskuntien kommunikaatiosta. Kyä mää kovasti tän parissa viihdyn.

Runkona on likan elämä syntymästä murrosikäsen (eilamaisen) likan äitiksi. Likalle äitiys ei ole helppo juttu. Kyä tuli omat äitiysensiaskeleet tästä miäleen, koville otti niin kun likalle. Eila pistää terävästi kaikki asiat järjestykseen. Se on kauheeta, mutta kyä siinä jotain komeetakin on. Vaan myönnän auliisti, että onneksi mun eilani asu ne ajat yli 200 kilometrin päässä. Tähän lopuks ihan likan sanoin voisin muistella, kun munki äite on aina ollu jotenkin kirjallisuusvastainen:

Kun tulin raskaaksi, äiti sanoi: ”Se mikä sieltä syntyy, ei oo sitten novelli tai runo, että kokeillaan ny tänään tämmöstäkin. Lapsi on sulla joka päivä, sitä ei voi vaihtaa.”

Ei voi muuten vaihtaa vanhempiaankaan.

Ja tällä kertaa mää sain tän kirjan kustantajalta, tattista vaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus