Avainsana-arkisto: Sinikka Nopola

Kyä lähtee likalta lapasesta

Tää on ny mun jutuista omakohtasimmasta päästä. Nopolan Sinikka kirjottaa mun kotikielellä ja vähä niin kun musta. Likka, äite ja rouva Obama (WSOY 2013) jatkaa tuttua sarjaa, mutta likka on enempi etualalla. Sopii mulle, meissä on aika paljo samaa. Me ollaa ainoita lapsia ja vilosofian kandidaatteja, kumpiki luulee tykkäävänsä enempi älyllisestä menosta ku hömpästä, ja vaikka mää olen Tampereen takamailta ja likka ihan kaupungista, ei meninki paljo eroo. Nopola

Äite on meilläki ollu pomo, mutta ny vanhemmiten on kovin puhti pois, yli kahreksankymppiseltä. Eikä se Eilan lailla sukuun joka asiaa vertaa. Muuten on tasasen pahalla päällä ja on vuorenvarma omista miälipiteistään ja niiden paikkaansapitävyydestä. Ja yleensä mussa on jotakin vikaa.

Eila on kyä aika epeli. Ei oo montaa romaani-ihmistä, joka on noin tomera ja aina oikeessa. Tosielämässä välillä tommosten kanssa hymy hyytyy, mutta romaaniolosuhteissa naurattaa. Nopola osaa tallentaa sanavalmiin ja suoraviivasen emännän elkeet. Korvissa kuulee sävyt ja painotukset sekä Tampereen seudun mentaliteettiin kuuluvan ikiaikasen paheksunnan kaikensorttisten kekkeruusien ja väärinajattelijoiden touhusta. Tähä mun tarttee kopsata se kerta, ku likka saa äiteltään tunnustusta. Likka, viksu ihminen, ton juttelun alottaa:

– Meille ihmisille ei todellakaan kuulu hyvää! Meidän tragedia on se, että me ollaan älyllisesti liian monimutkainen eläinlaji. Meillä on liian kehittynyt kyky surra. Ihmisen äly ja tunne on tappavia elementtejä! Meidän rikas tunne-elämä ja älylliset kyvyt lopulta musertaa meidät kaikki.
– Tulisikko sää syömään karjalanpaistia, mää pistän sen just uuniin.
– Voin mää tulla.
– Sää oot sitten jonkin verran kehittyny. Sää olit ennen semmosten epämäärästen ruokien niin kun itujen ystävä.

Mun isä ei o erityisen rampemainen ollu, enempi se oli porukan lörpöttelijä ja hengennostattaja, mutta kum muisti on ny menny, lähenee se sen takia Rampea, hiljaa myätäilee, kun jaksaa jotain sanoo. Likka on sekin ollu enempi isän tyttö, selvää hengenheimolaisuutta näkyy. Rampesta on sanottava, että hianosti se Eilan kestää, välillä puolisot vaikuttaa toisiaan täydentävän.

Romaaniksi teos on aika episodimainen. Näkökulmat ja kertojat vaihtuu välillä, vaikka likka on eniten äänessä – tai Eilahan se likankin tilanteisiin tunkee. Tällälailla saa pienperheestä moniulotteisen kuvan. Vaikka hilpeyttähän koohotus herättää, on sen pinnan alla totuuden siämeniä perhesuhteista, tytär-äite-väleistä ja pariskuntien kommunikaatiosta. Kyä mää kovasti tän parissa viihdyn.

Runkona on likan elämä syntymästä murrosikäsen (eilamaisen) likan äitiksi. Likalle äitiys ei ole helppo juttu. Kyä tuli omat äitiysensiaskeleet tästä miäleen, koville otti niin kun likalle. Eila pistää terävästi kaikki asiat järjestykseen. Se on kauheeta, mutta kyä siinä jotain komeetakin on. Vaan myönnän auliisti, että onneksi mun eilani asu ne ajat yli 200 kilometrin päässä. Tähän lopuks ihan likan sanoin voisin muistella, kun munki äite on aina ollu jotenkin kirjallisuusvastainen:

Kun tulin raskaaksi, äiti sanoi: ”Se mikä sieltä syntyy, ei oo sitten novelli tai runo, että kokeillaan ny tänään tämmöstäkin. Lapsi on sulla joka päivä, sitä ei voi vaihtaa.”

Ei voi muuten vaihtaa vanhempiaankaan.

Ja tällä kertaa mää sain tän kirjan kustantajalta, tattista vaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus