Avainsana-arkisto: Seitsemän veljestä

Seitsemän veljestä Suomenlinnassa

Repaleiseksi olen lukenut pokkarikappaleen Seitsemästä veljeksestä. Voi kuulostaa kuluneelta, mutta Aleksis Kiven suurteos on minulle horjumaton kotimaisen kirjallisuuden kivijalka ja kurkihirsi. Tarinoinnin, kielen ja rakenteen kekseliäisyys onnistuu  joka luku- ja silmäilykerralla yllättämään.

Seitsemän veljestä

Jalustalle asetetun kirjan näyttämöversiot aina jännittävät. Ryhmäteatterin kesänäytelmässä ei tarvitse pelätä yletöntä modernisointia, sillä uskollisesti siinä juonta seurataan ja alkukieltä ketterästi käytetään. Säästeliäät ei-kirjalliset heitot pysyvät sietorajoissa. Kiven kirjan yksi mainio piirre on tunnelmista toiseen siirtymät, ja ne säilyvät Kari Heiskasen sovituksessa, mikä osaltaan pitää draaman kaarta jäntevänä. Yli kolme tuntia on hivenen liikaa, löydän kyllä pois napsaistavia kohtauksia, mutta silti viihdyin viileän illan esityksessä mainiosti vedet silmissä nauraen ja liikutusta tuntien.

Madonluvut luettakoon ensin. Vaikka sanoin väliajalla teatteriseuralleni, että Laurin esittäjä voisi ulkonäkönsä perusteella vetää Aleksis Kiven roolin, en tarkoittanut sitä toiveeksi tähän esitykseen. Turhaan toisen näytöksen melskeen väliin oli ympätty Kiven deliriumhoitojakso mielisairaalaan. Moitin myös siitä, että monen näyttelijän huutoreplikointi kuulosti säännönmukaisesti häiritsevän epäselvältä. Välillä tanssinpelmahdukset olivat irrallisia, esimerkiksi joulunvietto Impivaarassa vaikutti oudolta, kun ylimääräinen porukka törmäsi lavalle kirmaamaan. Tällaista maltillista marisemista tämä lopulta on.

Rönsyilevästä tarinasta näyttämölle siirtyvät kirjan ikoniset kohdat, ja hyvin siirtyvät, nauhamaisesti ja joustavasti liukuen. Jokainen veljes sai luonteensa ja kehityskaarensa esille, ja kollektiivin voimallinen yhteishenki vakuutti. Fyysisyys ja toiminta pitivät esitystä liikkeessä, ja sekä suurieleisyys että pienet lihasnytkähdykset näyttelijöiden kasvoissa pysyivät balanssissa. Eturivissä sain jännittää, putoavatko kisailevat tyypit syliin, ja samalla pääsin nauttimaan mikroilmeistä.

Veljessarjan roolitus onnistui. Suosikkimieheni velisarjasta on aina ollut Lauri, eikä hahmo himmene tämän esityksen myötä, vaikka humalamölinästä oli vaikea sada selvää. Ei ole muilta pojilta pois, vaikka mainitsen vain pari veikkosta: Eero murkkuveljenä muikistelee sopivasti ja järkimies-Aapon diplomatia puree. Mutta Juhani, tuo punakkana puhiseva päällepäsmäri! En usko, että verkkokalvoiltani koskaan pakenee hetki, jona Juhani oppi lukemaan. Sen tuskan ja voitonriemun lihaksi ja vereksi muodostumista sain etuoikeutettuna todistaa.

Poikkean hieman erityispedagogisiin päätelmiin. Kielen ja kerronnan nerokkuuden lisäksi Kiven läpileikkaus kansasta  – joskin vain miesnäkökulmasta – yhden veljessarjan välityksellä lähestulkoon noudattaa prosenttijakautumaa erityisryhmistä. Joukossa on oppimisvaikeuksisia, tarkkaavuusongelmaisia, mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsiviä puhumattakaan sosiaalisista ongelmista. Ilman erityisopettajia ja sosiaalipedagogeja seitsemän veljestä selviää syrjäytymiskierteestä siten, että he löytävät yhteisöllisesti sisäisen motivaation vaikuttaa omaan elämäänsä valinnoin ja teoin vain sitkeys ja vertaistuki apunaan. Kehitys luo uskoa uusiin yrityksiin, muutoksen mahdollisuuksiin. Jotenkin näin Aapo asian muotoilee: Onpa maailma meille niin kuin maailmalle me.

Tämä sosialisaation ja kehitysuskon sydämeen käyvä sanoma välittyy vaiheikkaasti ja sävykkäästi Ryhmäteatterin versiosta. Kaksi Kiven lempirunoa kuulen sulosointuisin äänin laulettuna. Teatteritraditiolinjaa kunnioittaen ”Timon laulu oravasta” kuuluu 1970-luvun sävelin, mutta aina itkettävä ”Tuonen lehto” päättää harmonisena perinneversiona koko esityksen. Väittäisin, että Kiven runo on ensimmäinen suomalainen taideruno, joka kuvaa äidin synnytyksenjälkeisen masennuksen tuntoja sen lisäksi, että runon synkkien tunnelmien joukossa on pohjatonta toivoa kaikesta hyvästä. Liikuttavasti loppulaulu sinetöi sovituksen sanoman.

Näytelmässä ei jääty ruotimaan veljesten loppuelämää, jota Kivi kirjassaan vielä valottaa. Sen taas jälleen kertasin nuhraantuneesta pokkaristani. Seuraavaksi odotan, miten Petri Tamminen lopun muotoilee, sillä elokuun puolivälin tienoilla ilmestyy fanifiktionovellikokoelma Jatkuu! (Gummerus 2017), jossa nykykirjailijat ovat tarttuneet kotimaisiin klassikoihin. Kivi elää muodossa ja toisessa, ja syksyllä veljekset nousevat taas Turun kaupunginteatterin lavalle.

– –
Seitsemän veljestä
Suomenlinnan kesäteatteri, Ryhmäteatteri
Sovitus ja ohjaus: Kari Heiskanen
Perustuu Aleksis Kiven romaaniin Seitsemän veljestä (1870)
Veljeksinä Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero).
Lisää esityksestä: http://www.ryhmateatteri.fi/ohjelmisto

Seitsemän veljestä2

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus