Avainsana-arkisto: Saila Susiluoto

Pidä kukkasesi, julkea nainen

Don Jose tokaisee otsikon tapaisesti ensikohtaamisen jälkeen: Carmenin verevä hahmo hämentää kokematonta sotilaspoikaa. Kunnon poika, jonka olisi kuulunut palata kotikylään kiltin naapurintytön puolisoksi, lähteekin intohimon sokaisemana rajattoman mustalaisnaisen matkaan. Sen kukkasenkin miekkonen säilyttää talismaaninaan.

Kansallisoopperan ohjaus sijoittaa Bizet’n Carmenin Espanjan sisällissodan aikoihin. Ratkaisu toimii hyvin, sillä 1930-luvun epävakaat olot sopivat tapahtumataustaksi. Lavastusratkaisut ja rakennelmien harmaanhiekkaiset sävyt toimivat mainiosti ja väreihin sointuvat asut istuvat hyvin. Matadorinäkymissä väläytetään punamustaa, muuten tunteet saavat leiskua melko neutraalia värimaailmaa vasten. Alun krusifiksi ja lopun risti-jeesusta mukaileva Carmenin asento linkittyvät hieman osoittelevasti.

Lämpiön rakenteellisia väliaikanäkymiä

Lämpiön rakenteellisia väliaikanäkymiä

Oopperana Carmen osoittautuu maallikostakin melodiseksi, musiikillisesti helpoksi – varsinaiseksi hittikimaraksi. Orkestrointi on sävykästä, kuorokohtaukset ovat kohottavia, aariat ja duetot väkeviä. Don Josen (Joachim Bäckström) rakkaudentunnustus on niin tosi. Voisin ilmoittautua Bäckströmin fanclubiin. Carmenin (Niina Keitel) lavasisääntulo on rehevä ja mezzo kohtalokas. Kaikkien solistien laulu soi sitä kirkkaammin mitä lähemmäs pitkän esityksen loppua edetään.

Vaikka tarina on tuttu, en ole aiemmin nähnyt tätä teosta kokonaisena, joten yleissivistysaukon paikkaaminen oli paikallaan. Juoni kolmiodraamoineen on kliseinen tai ajaton – toteutuksesta riippuen. Henkilöt ovat kovin arkkityyppisiä ja toistuvia monenlaisissa kulttuurituotteissa. Viimeksi olen aihevariaatioon tutustunut Saila Susiluodon runokokoelmassa Carmen (Otava 2010), jossa kuljetaan metroissa ja ostareilla oopperasta tutuissa tunnevirityksissä vaan omalakisesti tulkittuna.

Opperan Carmen on villi nainen, jonka lempi kestää enintään puoli vuotta. Tumma ja tulinen Carmen laulaa, että vapaa tahto on hänen ainoa lakinsa. Hän on manipuloiva ja uskollinen vain ailahteleville tunteilleen. Tällaisessa kyydissä eivät perusmiehet pysy eivätkä ymmärrä, että nainenkin voi olla vapaa ottamaan ja jättämään. Josen kilpailijaksi ilmestyykin kukko tunkiolla, voittoisa matadori, joka iskee jo kyllästyneisyyden tilaan edenneen Carmenin. Josen huomiota hakevalla viileänvaalealla, mamman suosikilla Michaelalla ei ole sijaa näissä tunnehuumakekkereissä.

Kun Josen, mahdollisesti oidipaalisen mammanpojan, kätkössä olleet kiihkeät tunteet syttyvät, hänet saa täysin tolaltaan: hän ajatuu vankilaan, jättää armeijauran, liittyy rosvojoukkoon, hylkää kotiväkensä – kaikki tämä Carmenin vuoksi. Carmen pelaa, kiristää, jaksaa vain valloitusvaiheen. Onnettomalla Josella ei ole välineitä käsitellä tunteitaan, ja hän jumiutuu epätoivoiseen intohimoriippuvuuteen. Sellaisella on yleensä synkät seuraukset.

Oopperoiden juonet ovat tavallisesti järjettömän banaaleja, mutta tämä toteutus viittasi ajattomiin teemoihin. Rakkausdraamassa on posketonta menoa, mutta myös ikävästi lähes viikottain päivälehtiuutisista tuttua. Teos osoittautui suhdeväkivallan ja perhesurmien mekanismin läpileikkaukseksi. Heikkotahtoiset, itsetuntoa ja tunnetaitoja vailla olevat ihmiset murtuvat pala palata, kun heidän tunteisiinsa tai pakkomielteeksi muuttuneeseen ripustautumiseensa ei enää vastata. Vaikka suhde on tuhoon tuomittu ja jäljellä on vain loukattuja tunteita, silti hylätty osapuoli ei kykene irrottautumaan. Alkeellinen ajattelumalli entisen rakastetun vainoamisesta ja surmaamisesta perustein ”kun en sinua saa, ei saa kukaan muukaan” toimii näin. Ja syntyy rumaa jälkeä. Oopperassa ja suomalaisissa kodeissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Musiikki, Oppera