Avainsana-arkisto: Rosa Liksom

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksomin romaani Everstinna (Like 2017) kiskoo lukijan poikkeuksellisen naisen elämänkaarelle. Tosielämän everstinnan Annikki Kariniemen (1918 – 1984) tuotantoon tai biografiaan en ole tutustunut, joten tämä elettyyn elämään nojaava fiktio lehahtaa nyt itsenäisen kuukkelin tavoin lentoon, esikuvahenkilön sielunlintuna varmaan. Lujaa lentää, väkevästi vaikuttaa.

Kirja alkaa ja loppuu kohottavasti kuin pohjoisen taivaan korkeudesta katsottuna yleisnäkymänä. Kaikki siinä välissä on minäkertojan yhdenyönmonologia. Viimeisenä yönään minäkertoja pysähtyy elämän tärkeisiin tapahtumiin, liukuu niistä ajasta toiseen.

”Ko ihmisellä on rakhaus, vaikka sairas, hänelä on kaikki.”

Everstinnan tarinaa hallitsee 28 vuotta vanhempi jääkärieversti, jonka pauloissa minäkertoja on ollut tytöstä asti: Kummalisella, saihraala tavalansa se rakasti minua ja siksi mie en halunu tai osanu lähteä pois. Mitkään varoitukset eivät auta, ja  suhdehelvetti jatkuu pitkään, parikymmentä vuotta.

Everstin luonnehäiriöitaikapiirissä everstinna syttyy ja jäätyy. Väkivallan puistattavuus ja siihen liittyvä dynamiikka tuntuu todella pahalta, samoin ulkopuolisten suhtautuminen perheväkivaltaan. ”Everstinnana” oleminen on kuitenkin tärkeä ulkoinen status, ja muutenkin romaanissa erottuvat ulospäin näytetyt asiat ristiriitasuhteessa sisäiseen. Loppuelämän rakkaus on edellisen liiton täydellinen vastakohta, omanlainen outous sekin. Everstinnalle 28 vuotta nuorempi mies on luonteva jatkumo.

Näin ikhuisuus on maailman luonu, että vastakohat saavat yhessä aikhaan kokonaisuuen kutenka hapankaali ja praatvursti kuuluvat yhteen, tee ja vatelmahillo tai hunaja ja monet muut.

Everstinna.jpg

”Aattelin, että sanoja olellisempaa on aina tarina. Se tuntu aluksi hyvältä itealta.”


Noin kertoja sanoo omasta kirjallisesta tuotannostaan, ja siltä ensin tuntuu myös Liksominkin romaanissa. Vaan ei siinä kaikki. Vaikka Everstinnassa on oleellista Lapin kirjailijanaisen elämäntarina, fiktiossa loistavat sanat.

Etenkin lumoaa puhunnan rytmi, suohöyryisenpyörryttävä pohjoisen sanonta. Kuvailevuus kukoistaa kaikissa tunnerekistereissä. Kirjan lopussa on varmuuden vuoksi sanastoja, mutta teksti toimii sellaisenaan, kaikkine kirjakielelle vieraine värityksineen.

Ihmisen luonto tuntuu kielen kaikessa kauneudessa ja kauheudessa. Lisäksi silkat luontokuvaukset huikaisevat, eikä tätä kirjaa olisi ilman Lappia, vaikka muuallakin pistäydytään. Lapin luonnon sulautuminen ihmiseen kuvataan kirjassa pistämättömästi, esimerkiksi näin voimaannuttavasti:

Sielä loputtomana leviävän jänkän uumenissa, matalilla punasilla palsasuon mäthäilä, märilä kuljuila, kirkhaan vihreitten, petolisten rimmeitten keskelä mie kasvoin pikkuhiljaa omaksi ittekseni. Minua rauhotti korkeitten männyitten humina, virkisti talvipakkasten kitinä, ja kuplivavetisten kevätpurojen kilinä anto uskon elämänvoihmaan. Mie kasusuin täytheen ikhään, semmoseksi vallasnaiseksi, paljon nähneeksi naarasuroshirveksi, mistä mulla ei ollu ollu minkhäänlaista aavistusta etes. Luulin aina, että olen etikkaisessa veessä leijuva rahkasammallautta tai jonkulainen lehmä luontheeltani, mutta mie kasvoinki komeaksi sarvipääksi, joka kattoo jokhaista vastaantulijaa semmosilla silmilä, että tämän syän meinaa pysähtyä.

”Mie olen niin kiinostunnu kaikesta siittä mikä minun sisälä ellää, että mie en oikesthaan jaksa kiinostua kenestäkhään muusta.”

Ei everstinnaan voi samaistua, silti henkilökuva vetää imuunsa. Hän on topakka tyttönen, moninainen nainen ja väistyvä vanhus. Hän on tytär, rakastajatar, vaimo, everstinna, eronnut nainen ja – no – puuma. Hän on fasisti, luonnonsuojelija, eränkävijä  ja kulttuurihenkilö. Hän on sihteeri, opettaja ja kirjailija. Hän on hyväksikäytetty, hakattu ja verevä viettelijätär. En voi oikein käsittää, että romaanissa on vain rapiat 150 sivua, sillä niin runsaalta se tuntuu.

Liksom on kertonut haastatteluissa, että hän on suunnitellut romaaneistaan trilogian: ensimmäinen osa Hytti nro 6 käsittelee kommunismia, Everstinna fasismia ja tuleva romaani kapitalismia. Näen  Everstinnan aatekerroksen osana päähenkilön heiluvaa persoonaa, ihmissuhteita ja aikaa, ajankuvaa. Nuori tyttö marssii IKL:n joukossa, sitten naisena hän liehuu sota-ajan saksalaisseurapiireissä ja näkee sodan seurauksia meillä ja muualla. Hän tiesi, missä oli mukana. Hän ei kadu. Mutta kun sota on ohi, himmenevät aatteet, tulee muuta.

Elämäntaiteilija-everstinnan kirjailjuus ei romaanissa painotu, silti sekin puoli välittyy komeasti. Haluan kuvitella, että kirjan kirjailijuuskohdat heijastavat myös Rosa Liksomin omaa luomisprosessia – ja olen kaikkiaan vaikuttunut hienon romaanin kielestä, kerronnasta ja kirjan kuvaamasta kohtalosta.

Sen jälkheen ko asetuima tänne sinisseen pirthiin, mie kirjotin ko pörrö. Kirjotuskonheen musta kita sähisi ja karju. Mie vain kattelin niinko ulkoapäin, kuinka sen pikkuset mutta terävät hamphaat alko viskehleen sanoja valkoselle paperille. Mie porreilin kauheassa nostheessa ja pursusin sisästä varmuutta ko mikäki pulluva hete. Mie niinko liukenin kirjan henkilöitten tuntheissiin ja aistimuksiin, joista net lausseet synnyit.

– –

Rosa Liksom
Everstinna
Like 2017
romaani
157 sivua.
Ostin e-kirjan.

Muissa blogeissa: esimerkiksi Lumiomena liekittyy kovan luokan kirjasta ja Jorma Melleri temapautuu omaperäiseen kuvaukseen yksityisestä ja yleisestä.

Everstinna sopii taiteilijaromaanihaasteeseeni.

Taitelijaromaani

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Väliaikainen juttutuokio

Rosa Liksom taitaa lyhytproosan. Väliaikainen (Like 2014) sisältää pätkittyjä näköaloja ihmiseloon. Kertomuskokoelman henkilöt jutustelevat itsestään lyhyen omavalintaisen siivun omalla äänellään. Mikään inhimillinen ei ole vierasta. Olen kuin kulmakuppilan rähjäpöydässä kuuntelemassa, ajantäytteeksi. ”Mie että ei mithään, oli mukava praatata ja poristaan lissää seuraavalla kerralla.”

Kokoelma alkaa eteläisen sossu-Suomen tarinoilla. Sivu toisensa perään vyöryy tilanteita, joissa lähinnä lojutaan periytyvän huono-osaisuuden takahuoneissa. Osa henkilöistä on protosyrjäytyneitä, osa on yhteiskunnassa osallisena vaan elämänotteeltaan osattomia ja osaamattomia. Näköalaton selviytyminen on sitä, että joskus jaksetaan katsoa lähelle, muuten höttöillään omassa olossa. Osa on oloonsa tyytyväinen, osa jumissa tai vaarassa (ainakin lapset), osalla välähtää hetkittäinen onni.

Kun sattuu oleen kiva fiilis heti aamusta niin mä tiedän, että koko päivästä tulee hyvä. Mä nousen ylös, käyn suihkussa, pesen Oton pyllyn ja vaihdan vaipat, annan Laurille ruokaa ja me lähdetään jonoihin. Ensin kävellään hyvinvointikeskuksen bussipysäkille ja ajetaan Kallion Kelan jonoon. Siellä mä juttelen jonkun tutun äidin kanssa lasten korvatulehduksista ja rotaviiruksista. Kelasta sitten ratikalla sossuun. Sossun jonossa mä olen yleensä hiljaa ku siellä on niin paljon rajatilatapauksia. Mä en haluu, että joku tinttaa mua tai Ottoa. Lopuksi meidän tie vie Hurstin jonoon. Mä nään siellä mun mutsia, mummia ja useesti myös kummitätiä.

Ja sitten päästään Lappiin, seuduille, jossa kesällä ”mäkäröitä oli ko pilkkuja Pollakin taulussa”. Onko odotetun latteaa sanoa, että murrekerronnassa Liksom on elementissään? Kyllähän etelän sossucasetkin luistavat, vaan ainakin minä lankean ihastelemaan hurttia menoa Napapiirin tuolla puolen. Kieli rönsyää, ilmaisuväriä roimitaan koko kirjolla. Katsantokanta on verevä ja suora, vaikka juttu voi olla kiero: tarinapätkissä on teräviä kulmia, komiikkaa ja yllätyksiä.

"Tämän joulukuun mie olen istunu kissan kanssa pirtissä ja kattelemma toisiamma aamusta ilthaan niiko vastarakastuhneet pruukaava tehä."

”Tämän joulukuun mie olen istunu kissan kanssa pirtissä ja kattelemma toisiamma aamusta ilthaan niiko vastarakastuhneet pruukaava tehä.”

Liksom elävöittää Lapin kansan oudoksi ja kiinnostavaksi. Poimin monia suosikkeja, kuten pakastinkaupoilla kävijän, lähiavustajaa kuuntelevan papparaisen, hihhuliseurojen kirkkoherran, luuta- ja kännykkämummun ja rysselinlomailijan. Etenkin vanhat ukot ja akat kirjailija loihtii tarkkanäköisiksi tapauksiksi. Eikä Pohjoinen ole mikään takapajula, yksikin yhdeksänkymppinen muori siirtyy kypepuheluista veispookkiprohviiliin.

Sillon ko molin kläppi näilä kairoila oli vain kaksiviikkoinen kiertokoulu. Muut ajat painoin navettatöissä. Mutta meitä kielivammaisia on herra Kuukle aatelu. Mie kopioin Pekale tulhet viestit ja päivitykset, laitan ne herra Kuuklele käännettäväksi ja hetkessä se pallauttaa kiinlaisekki harakanvarphaat meänkielele pantuna.

Väliaikainen on rentoa rupattelua pikku piikein. Uskottavuus ei ole arviointikriteeristön kärjessä vaan fabulointitaito. Seuraavaksi odotan Liksomilta kunnon irreaalia irtiottoa. Kokoelman kursivoiduissa uutistyylisissä välijutuissa on sellaisia elementtejä, että esimerkiksi mielenterveysongelmaisista tappajauroshirvistä ja älykännyköitä nielevistä lehmistä voisi lukea lisää.

– –
Sain kirjan kustantajalta.


 

Väliaikasesta ovat nauttiineet ainakin Arja, Helena ja Miska. Jos sinua kiinnostaa kokemukseni Rosa Liksomin syksyllä ilmestyneestä valokuvakirjasta, lue Burka-postaukseni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sinisen kaavun matkassa

Rosa Liksomin valokuvateos Burka (Like 2014) päättyy takakannen sanoihin: ”Jokainen, joka katsoo näitä kuvia, on vapaa kokemaan näkemänsä omalla tavallaan.” Kirjan kuvissa yksi tai useampi burkahahmo on maiseman muuttuva tekijä. Monissa kuvissa burka on huutomerkki, joissain maisemaan sulautuva tai kuin sen puuttunut osa.Burka

Kirjassa on tekstiä kaksi suomenkielistä sivua, jotka on käännetty myös neljälle muulle kielelle. Ensimmäisellä sivulla Liksom kertoo kirjan ideasta. Afganistanilaisen burkan sinisyys on samaa kuin siniristilipun. Asun ja ympäristön suhde tuottaa yllätyksiä, aluksi kansallismaisemaan sijoitettuna, sittemmin muihinkin ympäristöihin. Kuvataideakatemian professori Anita Seppä kirjoittaa toisella tekstisivulla kysymyksistä, joita odottomaton yhdistelmä herättää, ja tekee tulkintoja, joita lukisi enemmänkin.

Saapuessaan uusiin paikkoihin nämä vaeltajat jatkavat toimiaan kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut, kuin koko maailma olisi heidän kotinsa. Näkökulma on pysäyttävä ja muuttaa myös meitä, Liksomin kuvien katsojia.

Kirjassa on lukuisia komeita luontokuvia. Etenkin talven valo, lumen hehku, antaa siniburkalle ja sen alusmekoille tilaa leimuta ja sytytellä kontrastisia mielikuvia miljöön ja hahmon suhteesta. Burkatyyppien ja veden vuoropuheluissa on hienoja muotojen ja värien kohtaamisia. Eniten ihastuttavat Lappi- ja saaristokuvat. Joissain reissukuvissa olisi ollut karsimisen varaa, puhuttelevuus hämärtyy, katoaakin. Vaan kirjan mottoon vedoten: jokainen katsoo ja tulkitsee tavallaan.

Väri ja muodot, niillä on tosi teho. Etenkin pliseeratun kaavun hulmahdukset viehättävät visuaalisesti. Entä ajatukset ja tunteet? Miksi hahmot hakeutuvat kuvattuihin paikkoihin? Minkä ikäisiä he ovat, voiko sukupuolesta olla varma, onko kansallisuudellakaan väliä? Onko muita olemassakaan kuin burkalaisia? Vain parissa kuvassa vilahtaa tavisasuisia, jotka kirjan ympäristössä ovatkin ylivoimaisen outoja ja vähemmistö. Burkalaiset ovat osa maisemaa, on se odottamatonta tai ei. He ovat sään ja tuulen armoilla tai helliminä kaikkien muiden tavoin. Ja kaikkien muiden tavoin he etsivät paikkaansa välillä yhdessä, välillä yksin. Voivat löytääkin.

Kyllä Liksomin kuvat laittavat aatokset liitämään. Miten mainio kirja luovan kirjoittamisen herättäjäksi! Ja muuten vain katsottavaksi. Rosa Liksomin kotisivuilla kerrotaan lisää Burka-projektista, ja siellä voi katsoa projektiin liittyviä elokuvia ja valokuvia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Kirjava joukko

Talviloma alkoi Missisipin 1960-luvun tunnelmissa. Luin Kathryn Stockettin  romanin Piiat, jossa valveutunut valkoinen nuori nainen havahtuu siihen, että hyvin toimeentulevien perheiden valkoiset lapset ovat mustien naisten kasvattamia. Aikuistuessaan nämä valkoiset ylläpitävät rotujen eriarvoisuuteen perustuvaa yhteiskuntajärjestelmää. Skeeter päättää aloittaa kirjoitusprosessin, jossa kotiapulaisten näkökulma paljastaa systeemin epäkohdat. Hanke on rotulakien vastainen. Taustalla häivähtää Kennedyn presidenttikauden alku ja salamurha sekä Martin Luther Kingin tasa-arvotaistelu. Hieman päälleliimattua on New Yorkin kustannusmaailman laskelmoivuus. Myös kirjan pahis on tarpeettoman yksiulotteinen, hyvikset melko siloteltuja ja käännekohdat arvattavia ja kaunisteltujakin. Silti viihdekirjamaisuuden rinnalla kirjassa on koskettavaa ja ajatuksia herättävää kuvausta. Esimerksiksi mustan naisen varassa on pienen valkoisen tytön usko itseensä ja hyvyyteensä oman äidin ylenkatseen varjossa.

Katsoin samaan syssyyn kirjasta tehdyn elokuvankin. Harvinaisen uskollinen se oli kirjalle, vain muutamaa kohtausta oli oiottu ja roolihahmoa muokkailtua. Roolivalinnatkin olivat melko osuvia, vaikka Skeetrin hahmo oli pilattu: kirjassa 180-senttinen kolho kirjoittajasielu oli elokuvassa hentoinen, sirpakka neiti. Sujuva filmatisointi se oli kaiken kaikkiaan. Kyllä hyvä viihde parhaimmillaan herättää myös ajatuksia ja tunteita, eikä lähtökohtien tarvitse aina olla niin syväluotaavia.

Piikojen 600 sivua luin hujauksessa, mutta samanmoisen Norsunhoitajien lapset söi pienin annoksin kuukauden kestävän lukuajan. Aloitin sen jo vuodenvaihteessa Kööpenhaminassa, paikallisvärin vuoksi. Hoegin Lumen taju oli aikoinaan vangitseva kokemus, mutta tämä oli hämmentävä keitos. Kerronnasssa oli vallatonta menoa, muttei imua. Siinä tavoiteltiin kevyttä fantasiaa, erikoisia asetelmia ja varhaiskypsää pohdintaa, mutta lopputuloksena oli sekametelisoppa. Oliko tarjoituksena sofistikoitunut Potter-pastissi vailla noitamaailmaa vai mitä? Jäin ymmälleni. Finlandiapalkittu Rosa Liksomin Hytti-romaanikaan ei minua liikuttanut, vaikka juna kiiti (tai mateli) Siperian halki. En tavoittanut tarinan tarkoitusta, ja kokonaisuus jäi minulle melkoisen tyhjäksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus