Avainsana-arkisto: Rosa Liksom

Väliaikainen juttutuokio

Rosa Liksom taitaa lyhytproosan. Väliaikainen (Like 2014) sisältää pätkittyjä näköaloja ihmiseloon. Kertomuskokoelman henkilöt jutustelevat itsestään lyhyen omavalintaisen siivun omalla äänellään. Mikään inhimillinen ei ole vierasta. Olen kuin kulmakuppilan rähjäpöydässä kuuntelemassa, ajantäytteeksi. ”Mie että ei mithään, oli mukava praatata ja poristaan lissää seuraavalla kerralla.”

Kokoelma alkaa eteläisen sossu-Suomen tarinoilla. Sivu toisensa perään vyöryy tilanteita, joissa lähinnä lojutaan periytyvän huono-osaisuuden takahuoneissa. Osa henkilöistä on protosyrjäytyneitä, osa on yhteiskunnassa osallisena vaan elämänotteeltaan osattomia ja osaamattomia. Näköalaton selviytyminen on sitä, että joskus jaksetaan katsoa lähelle, muuten höttöillään omassa olossa. Osa on oloonsa tyytyväinen, osa jumissa tai vaarassa (ainakin lapset), osalla välähtää hetkittäinen onni.

Kun sattuu oleen kiva fiilis heti aamusta niin mä tiedän, että koko päivästä tulee hyvä. Mä nousen ylös, käyn suihkussa, pesen Oton pyllyn ja vaihdan vaipat, annan Laurille ruokaa ja me lähdetään jonoihin. Ensin kävellään hyvinvointikeskuksen bussipysäkille ja ajetaan Kallion Kelan jonoon. Siellä mä juttelen jonkun tutun äidin kanssa lasten korvatulehduksista ja rotaviiruksista. Kelasta sitten ratikalla sossuun. Sossun jonossa mä olen yleensä hiljaa ku siellä on niin paljon rajatilatapauksia. Mä en haluu, että joku tinttaa mua tai Ottoa. Lopuksi meidän tie vie Hurstin jonoon. Mä nään siellä mun mutsia, mummia ja useesti myös kummitätiä.

Ja sitten päästään Lappiin, seuduille, jossa kesällä ”mäkäröitä oli ko pilkkuja Pollakin taulussa”. Onko odotetun latteaa sanoa, että murrekerronnassa Liksom on elementissään? Kyllähän etelän sossucasetkin luistavat, vaan ainakin minä lankean ihastelemaan hurttia menoa Napapiirin tuolla puolen. Kieli rönsyää, ilmaisuväriä roimitaan koko kirjolla. Katsantokanta on verevä ja suora, vaikka juttu voi olla kiero: tarinapätkissä on teräviä kulmia, komiikkaa ja yllätyksiä.

"Tämän joulukuun mie olen istunu kissan kanssa pirtissä ja kattelemma toisiamma aamusta ilthaan niiko vastarakastuhneet pruukaava tehä."

”Tämän joulukuun mie olen istunu kissan kanssa pirtissä ja kattelemma toisiamma aamusta ilthaan niiko vastarakastuhneet pruukaava tehä.”

Liksom elävöittää Lapin kansan oudoksi ja kiinnostavaksi. Poimin monia suosikkeja, kuten pakastinkaupoilla kävijän, lähiavustajaa kuuntelevan papparaisen, hihhuliseurojen kirkkoherran, luuta- ja kännykkämummun ja rysselinlomailijan. Etenkin vanhat ukot ja akat kirjailija loihtii tarkkanäköisiksi tapauksiksi. Eikä Pohjoinen ole mikään takapajula, yksikin yhdeksänkymppinen muori siirtyy kypepuheluista veispookkiprohviiliin.

Sillon ko molin kläppi näilä kairoila oli vain kaksiviikkoinen kiertokoulu. Muut ajat painoin navettatöissä. Mutta meitä kielivammaisia on herra Kuukle aatelu. Mie kopioin Pekale tulhet viestit ja päivitykset, laitan ne herra Kuuklele käännettäväksi ja hetkessä se pallauttaa kiinlaisekki harakanvarphaat meänkielele pantuna.

Väliaikainen on rentoa rupattelua pikku piikein. Uskottavuus ei ole arviointikriteeristön kärjessä vaan fabulointitaito. Seuraavaksi odotan Liksomilta kunnon irreaalia irtiottoa. Kokoelman kursivoiduissa uutistyylisissä välijutuissa on sellaisia elementtejä, että esimerkiksi mielenterveysongelmaisista tappajauroshirvistä ja älykännyköitä nielevistä lehmistä voisi lukea lisää.

– –
Sain kirjan kustantajalta.


 

Väliaikasesta ovat nauttiineet ainakin Arja, Helena ja Miska. Jos sinua kiinnostaa kokemukseni Rosa Liksomin syksyllä ilmestyneestä valokuvakirjasta, lue Burka-postaukseni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sinisen kaavun matkassa

Rosa Liksomin valokuvateos Burka (Like 2014) päättyy takakannen sanoihin: ”Jokainen, joka katsoo näitä kuvia, on vapaa kokemaan näkemänsä omalla tavallaan.” Kirjan kuvissa yksi tai useampi burkahahmo on maiseman muuttuva tekijä. Monissa kuvissa burka on huutomerkki, joissain maisemaan sulautuva tai kuin sen puuttunut osa.Burka

Kirjassa on tekstiä kaksi suomenkielistä sivua, jotka on käännetty myös neljälle muulle kielelle. Ensimmäisellä sivulla Liksom kertoo kirjan ideasta. Afganistanilaisen burkan sinisyys on samaa kuin siniristilipun. Asun ja ympäristön suhde tuottaa yllätyksiä, aluksi kansallismaisemaan sijoitettuna, sittemmin muihinkin ympäristöihin. Kuvataideakatemian professori Anita Seppä kirjoittaa toisella tekstisivulla kysymyksistä, joita odottomaton yhdistelmä herättää, ja tekee tulkintoja, joita lukisi enemmänkin.

Saapuessaan uusiin paikkoihin nämä vaeltajat jatkavat toimiaan kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut, kuin koko maailma olisi heidän kotinsa. Näkökulma on pysäyttävä ja muuttaa myös meitä, Liksomin kuvien katsojia.

Kirjassa on lukuisia komeita luontokuvia. Etenkin talven valo, lumen hehku, antaa siniburkalle ja sen alusmekoille tilaa leimuta ja sytytellä kontrastisia mielikuvia miljöön ja hahmon suhteesta. Burkatyyppien ja veden vuoropuheluissa on hienoja muotojen ja värien kohtaamisia. Eniten ihastuttavat Lappi- ja saaristokuvat. Joissain reissukuvissa olisi ollut karsimisen varaa, puhuttelevuus hämärtyy, katoaakin. Vaan kirjan mottoon vedoten: jokainen katsoo ja tulkitsee tavallaan.

Väri ja muodot, niillä on tosi teho. Etenkin pliseeratun kaavun hulmahdukset viehättävät visuaalisesti. Entä ajatukset ja tunteet? Miksi hahmot hakeutuvat kuvattuihin paikkoihin? Minkä ikäisiä he ovat, voiko sukupuolesta olla varma, onko kansallisuudellakaan väliä? Onko muita olemassakaan kuin burkalaisia? Vain parissa kuvassa vilahtaa tavisasuisia, jotka kirjan ympäristössä ovatkin ylivoimaisen outoja ja vähemmistö. Burkalaiset ovat osa maisemaa, on se odottamatonta tai ei. He ovat sään ja tuulen armoilla tai helliminä kaikkien muiden tavoin. Ja kaikkien muiden tavoin he etsivät paikkaansa välillä yhdessä, välillä yksin. Voivat löytääkin.

Kyllä Liksomin kuvat laittavat aatokset liitämään. Miten mainio kirja luovan kirjoittamisen herättäjäksi! Ja muuten vain katsottavaksi. Rosa Liksomin kotisivuilla kerrotaan lisää Burka-projektista, ja siellä voi katsoa projektiin liittyviä elokuvia ja valokuvia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Kirjava joukko

Talviloma alkoi Missisipin 1960-luvun tunnelmissa. Luin Kathryn Stockettin  romanin Piiat, jossa valveutunut valkoinen nuori nainen havahtuu siihen, että hyvin toimeentulevien perheiden valkoiset lapset ovat mustien naisten kasvattamia. Aikuistuessaan nämä valkoiset ylläpitävät rotujen eriarvoisuuteen perustuvaa yhteiskuntajärjestelmää. Skeeter päättää aloittaa kirjoitusprosessin, jossa kotiapulaisten näkökulma paljastaa systeemin epäkohdat. Hanke on rotulakien vastainen. Taustalla häivähtää Kennedyn presidenttikauden alku ja salamurha sekä Martin Luther Kingin tasa-arvotaistelu. Hieman päälleliimattua on New Yorkin kustannusmaailman laskelmoivuus. Myös kirjan pahis on tarpeettoman yksiulotteinen, hyvikset melko siloteltuja ja käännekohdat arvattavia ja kaunisteltujakin. Silti viihdekirjamaisuuden rinnalla kirjassa on koskettavaa ja ajatuksia herättävää kuvausta. Esimerksiksi mustan naisen varassa on pienen valkoisen tytön usko itseensä ja hyvyyteensä oman äidin ylenkatseen varjossa.

Katsoin samaan syssyyn kirjasta tehdyn elokuvankin. Harvinaisen uskollinen se oli kirjalle, vain muutamaa kohtausta oli oiottu ja roolihahmoa muokkailtua. Roolivalinnatkin olivat melko osuvia, vaikka Skeetrin hahmo oli pilattu: kirjassa 180-senttinen kolho kirjoittajasielu oli elokuvassa hentoinen, sirpakka neiti. Sujuva filmatisointi se oli kaiken kaikkiaan. Kyllä hyvä viihde parhaimmillaan herättää myös ajatuksia ja tunteita, eikä lähtökohtien tarvitse aina olla niin syväluotaavia.

Piikojen 600 sivua luin hujauksessa, mutta samanmoisen Norsunhoitajien lapset söi pienin annoksin kuukauden kestävän lukuajan. Aloitin sen jo vuodenvaihteessa Kööpenhaminassa, paikallisvärin vuoksi. Hoegin Lumen taju oli aikoinaan vangitseva kokemus, mutta tämä oli hämmentävä keitos. Kerronnasssa oli vallatonta menoa, muttei imua. Siinä tavoiteltiin kevyttä fantasiaa, erikoisia asetelmia ja varhaiskypsää pohdintaa, mutta lopputuloksena oli sekametelisoppa. Oliko tarjoituksena sofistikoitunut Potter-pastissi vailla noitamaailmaa vai mitä? Jäin ymmälleni. Finlandiapalkittu Rosa Liksomin Hytti-romaanikaan ei minua liikuttanut, vaikka juna kiiti (tai mateli) Siperian halki. En tavoittanut tarinan tarkoitusta, ja kokonaisuus jäi minulle melkoisen tyhjäksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus