Avainsana-arkisto: Risto Oikarinen

Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu

Juna jyskyttää Helsingistä Kajaaniin. Kyydissä on saksofonisti, jonka on tarkoitus jäädä vaunusta vanhassa kotikaupungissa, koska siellä on keikka kirkkosalissa, työtehtävänä puhaltaa säveliä Leinon runojen tunnelmiin. Siinä on Nälkämaan laulu -romaanin (Otava 2016) kehys, jonka on rakentanut runoilijana tunnettu Risto Oikarinen.

Kuulkaamme korpein kuiskintaa kertojan päässä, sillä romaani sisältää minäkertojan muistoja ja mieleenjohtumia lapsuudesta aikuisuuteen, kotiseututietoudesta musiikkiin, maallisesta vaelluksesta teologiaan. Väkisinkin esikuvaksi putkahtaa Antti Hyryn Junamatkan kuvaus, jossa matka-aikana sahataan senhetkisen kokemuksen ja mielensisäisen poukkoilun välillä. Tätä ihmismielen luonnollista juolahtelutapaa Oikarisen proosakerronta toteuttaa.

Nälkämaan laulu

Minäkerronta vaikuttaa aina siten, että teksti tuntuu henkilökohtaiselta, sen lukeminen jopa tirkistelyltä. En tunne Oikarisen lyriikkaa, mutta taustatiedoista tiedän, että hän on opiskellut teologiaa ja on muusikko. Koska romaanissa käsitellään näitä aiheita, lisäksi kainuulaista historiaa sekä kertojan kasvuvaiheiden moninaisia epävarmuuden ja häpeän hetkiä, en voi mitään itselleni: sotken iloisesti romaanin kertojan ja kirjailijan. Haittaako se? Kuitenkin kutkuttaa epävarmuus, mikä lienee faktaa, mikä fiktiota.

Muista kaltaisistaan (hamuileva mies kelaa elämäänsä) Nälkämaan laulu eroaa mielettömän kielenhallinnan vuoksi. Virkkeet ja kappaleet venyvät, niiden lukeminen tuntuu siltä kuin pitäisi pidättää henkeä, kun ne jatkuvat, jatkuvat – ja välillä virkerytmi tiukkenee ja antaa hengitystilaa. En tunne hyvin jazz-soitantaa, mutta houkutus on suuri verrata tekstirytimiikka soinnuiksi ja sooloiksi, joissa teemat tempoilevat ja välillä palaavat perusmelodiaan. Hienoimpia kohtia romaanissa ovat kuvaukset siitä, miten soittaja sulautuu tuottamiinsa ääniin ja uppoaa niihin.

Kun minä virtasin Ekströmin ruokasalissa keuhkoistani saksofoniin, lakkasin olemasta paikan, ajan ja ajatusteni vanki, sillä puhallus teki minut täydellisen vapaaksi, oli tuulessa joka suhisee, on aina suhissut, tulee aina suhisemaan. Minusta tuli tuulien kuoro. Lempeä ja ankara, polttava ja vilvoittava, myrskyävä ja tyyni, tyyni ja yhä tyyntyvä, kunnes minä kokonaan katosin.

Havahtumista Ekströmin olohuoneessa seuraa yllätys, ja samanmoisia hirtehisiä pysäyksiä on romaanissa useita sen ohella, että koen kokonaisuuden melko melankoliseksi. Nälkämaan laulun kerrontakieputusta, vaihtelevia tunnelmia ja aihelmia luen mieluusti, sillä kokonaisuutta ei pitkitetä; siis pidän romaanista vaikken riehaannu. Viimeiseen virkkeeseen ihastun: yhtäaikaisesti nauran, koen myötähäpeää ja suren.

– – –
Risto Oikarainen
Nälkämaan laulu
Otava 2016
romaani
206 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirjapolkuni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus