Avainsana-arkisto: Riku Korhonen

Finlandia-ehdokkaani 2016

Juuri on kirjamessuista ja esikoiskirjapalkintoehdokasasettelusta toivuttu. Parin syvän palleahengityksen jälkeen olen valmis seuraavaan hype-hetkeen, Finlandia-ehdokkaiden julkistukseen.

Sanomatta selvää on, että kirjakisailu on kummallista, sillä kirja voi olla hieno niin monin tavoin. Onnistuneiden kirjojen keskinäinen vertailu tuntuu väkivallalta, puhumattakaan, että pitäisi valita vain yksi. Silti teen oman ehdokaslistan, josta jokainen teos on tuottanut minulle proosallista mielihyvää. Kaikki eri syistä. Vakuuttavaa kirjallisuutta on vuoden mittaan ilmestynyt, joten vapaana ja riippumattomana laadin 10-kohtaisen valikon. Tässä ehdokkaani aakkostettuna:

Riitta Jalonen: Kirkkaus

kirkkausNyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Processed with Snapseed.

Harva kirja notkauttaa polvia niin kuin tämän romaanin alku. Aloitussatu kerrotaan
siten, ettei ole vaihtoehtoja: tämä on katsottava loppuun. Siis katsottava. Kieli kulkee simmottis: se on visuaalisesti väkevää, näyttää henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöä, synnyttää mielikuvia. Juonenkuljetuksen suhteen jännite loppua kohti löpsähtänee muttei kielen tempo. Rytmi rullaa, rulettaa.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäRomaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.

Emmi Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unetEurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.

Minna Rytisalo: Lempi

LempiNostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.

 

Peter Sandström: Laudatur

LaudaturKaksi vuotta sitten listallani oli Valkea kuulas (Finlandia-raadin ei), nyt olkoon Laudaturin vuoro, ihan omin ansioin vaikka tunnistettavaakin on. Hämmentävyyden ja hämmästyttävyyden sekoitus hienontaa kahta aikaa ja ihmissuhteita maukkaaksi muhennokseksi. Vanhemmuuden ja parisuhteiden niksahduksista syntyy jännittävää tekstiä, jossa ei oteta varman päälle, ja siksi se on omaehtoisen varmaa.

 

Jari Tervo: Matriarkka

matriarkkaKuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.

Hanna Weselius: Alma!

Alma!Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja 2Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.

musta-hevonenÖö.

Varaan paikan mustille hevosille. Etenkin niille vuoden kirjoille, joita en ole vielä lukenut. Tälle paikalle voi asettua esimerkiksi uusin Pirkko Saision tai Asko Shalbergin romaani. Tai jokin muu. Näyttää siltä, etteivät hienot kirjat lopu.

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Miten mies pelastetaan tunteiltaan, tai tunteet mieheltä?” Sitaatin nappasin Riku Korhosen romaanista Emme enää usko pahaan (WSOY 2016). Se naksahtaa kirjan teemaksi. Se ei ole helppoa, siis pelastaminen.

Oi miten hienosti romaani alkaa! Satu vaimosta ja ryöväristä naulaa tarinaan, virityn melkoisille odotustaajuuksille. Käynnistys herkuttelee vertauskuvallisuudella, enteellisyydellä ja arvoituksellisuudella. Jotenkin se liittyy tulevaan. Joku tämän kertoo. Miten, kuka?

Tämä ei ole minun tarinani. Mutta tunsin hyvin ne, joista se kertoo. Jos se kostaa kertomisensa, osukoon kosto yksin minuun.

Romaani kertoo Eerosta, jonka intohimon käynnistämä liitto Ainon kanssa on tylsistynyt. Kaksosten vanhemmuus ja työpaineet vievät voimia parisuhteesta, ainakin Eerolta. Nyt en paljasta enempää kuin kansilieve, kun kerron, että Eeron hahmottelema kaappausfantasia tarjoaa mahdollisuuden kipinän palauttamiseen. Pariskunnan lisäksi romaani kertoo Eeron ystävästä Larista. Lisää juonesta voi kuunnella kirjailijan kertomana #kirja-videolta.

Teksti etenee kihelmöivän tehokkaasti. Odotan, jännitän ja pelkään. Etenemistä jarrutetaan: väliin taustoitetaan henkilöitä mennyttä kerraten ja nykyisyyttä pitkittäen. Siten persoonat erottuvat ja selittyvät.

Processed with Snapseed.

Tässä välissä valittaen totean, että sitten kun alkaa tapahtua, tarina latistuu, juoni kutistuu. Odottamaton muuttuu odotetuksi, murheelliseksi monin tavoin, mutta kummasti etäännyn, kun pitäisi lähentyä. Loppunousun sijaan tarinatäyttymys hiipuu. Siitä huolimatta romaani on ilman muuta lukemisen väärti – voi tuota armoitettua kieltä!

Korhosen lauseissa on vetovoimaa. Tekstin rytmi vie lujaa. Etenkin henkilökuvaus kukoistaa kuvailuista, joissa yhdistyvät toiminta, ajatus ja sielu. Pidän kovasti kerronnan polveilevuudesta ja siirtymistä henkilöistä toisiin. Lisäksi minua viehättää aikojen ja paikkoijen visuaalinen voima. Maiseman näkee, sen tunnistaa ja tunnelman tuntee.

Sinä elokuun päivänä Kuuvuorta painoi kostea ilmamassa. Pyhän Katariinan kirkon yllä paisui tumma ihmisaivojen tavoin poimuttunut pilvi, hiekkateiden varsilla kulottuneet heinät seisoivat hievahtamatta ja tummenneet vaahteranlehdet roikkuivat pysähtyneessä ilmassa. Lari istui farkkusortseissa ilman paitaa ja odotti ukkosta.

Edellinen sitatti kuvaa hyvin nuorta Laria, jossa alkaa aikapommi tikittää, eli psykologista silmää kerronnasta löytyy. Larista kiinnostun juuri aikuiseksi kasvun käänteen vuoksi, myös Ainon aatokset sekä koti- että lähihoitajaroolista tehoavat. Eero on kimurantti hahmo äijäilemässä ja jääräpäisen omaehtoisesti liittoaan huoltamassa. Miehisyyden merkkien lopsahtaessa kasvojen säilyttäminen saa aikaan – mitä sitä kiertelemään – hyvää tahtovasti pahaa. Avioliiton kuvaus kaihertaa, sillä parilla olisi kaikki onnistumisen ainekset mutta yhteinen suunta sumenee.

Kun olen kirjan lukenut, jään miettimään romaanin nimeä Emme usko enää pahaan suhteessa romaanin aineksiin, pääjuoneen ja sivupolkuihin. Tunnustan, etten tavoita kaikkia otsikon vivahteita. Palaan romaanin väkevään aloituksen, luen toistamiseen alkusadun ja haen siitä romaanin motiivin, ja vienpä sen vanhan liiton runoilijan suuntaan: ei paha ole kenkään ihminen vaan…

– –

Riku Korhonen
Emme enää usko pahaan
WSOY 2016
romaani
392 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Nukuksissa

Nuku lähelläni on jälleen yksi kertomus haahuilusta ja aloilleen asettumisen mahdollisuudesta. Tässäkin elämän suunta on ollut sumuinen, mutta utuisuus heikkenee hitusen kuoleman lähellä. Riku Korhosen versio elämän kirkastuksesta kuoleman varjossa on hailakka. Aika moni syksyllä lukemani kirja on kotoisin samasta teemasta, ja verrokkiromaanit ovat sattuneet olemaan tätä elävämpiä.

Lukija tahtomattaankin kilpailuttaa lukemaansa, suhteuttaa lukukokemuksiaan odotuksiinsa ja aikaisempiin elämyksiinsä. Jos luettu ei herätä tunteita, virkistä ajattelua tai anna uutta kulmaa elämään tai ihmisiin, kokemus jää yhdentekeväksi. Toisaalta uskon, että lukukokemusta sotkee lukijan vireystila: eri tilanteissa sama teksti voi saada aivan erilaisia merkityksiä. Korhosen romaanin lukeminen tapahtui täysikuun aikaan, vaan ei onnellisten tähtien alla.

Päähenkilön apeus, ahdistus ja haparoivuus on tarkasti piirretty. Tunne-elämä ilmaistaan toimintana ja mielensisäisen kuvailuna. Passiivis-aggressiivinen mies on tempoileva angstaaja, avuttomuuteensa hän usein kätkee defensseihin, tavallisimmin öykkäröintiin. Hahmo on epäsympaattinen, muttei kiinnostava, ei häneen kiinny tai toikkarointiin eläydy.

Mielenkiintoista nykyromaaneissa on raamatullisten nimien käyttö. Tässä teoksessa tarinan käynnistäjänä on Tuomas, epälyn selättämisen kuva. Riikka Pulkkisen romaanissa kiirastulessa kärvisteli Maria. Muutenkin nämä kirjailijat painiskelevat samassa sarjassa kertojina, Korhonen on miesriikkapulkkinen kielellisessä koreilussa. Nuku lähelläni käy patetian puolella. Vertauskuviakin ripotellaan – voi kaupunkierämaan Eedenin puutarhaa ja puutarhanhoidon elvyttävää vaikutusta.

Romaanissa ihmissuhteita etäältä ja tarkkaillen katsellut henkilö antaa itselleen mahdollisuuden suojapanssarin riisumiseen. Kalseassa romaanissa on siten inhimillinen viritys, vaikkei termostaatti kovin korkeaan lämpöön olekaan asetettu. Viehättävää romaanissa on se, miten siinä kuvataan heräävän suhteen varovaista, epätäydellistä ja hermostuttavaa kehittymistä, samoin etenevän suhteen riitaisuuden hyväksymistä. Eihän se omaperäistä ole, että oikean naisen (ainakin toistaiseksi) avulla on miehellä mahdollisuus siedettävään elämään, vaan eipä se elämällevierastakaan ole. Ihmisen ikävä toisen luo, ja silleen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus