Avainsana-arkisto: Riitta Jalonen

Finlandia-ehdokkaani 2016

Juuri on kirjamessuista ja esikoiskirjapalkintoehdokasasettelusta toivuttu. Parin syvän palleahengityksen jälkeen olen valmis seuraavaan hype-hetkeen, Finlandia-ehdokkaiden julkistukseen.

Sanomatta selvää on, että kirjakisailu on kummallista, sillä kirja voi olla hieno niin monin tavoin. Onnistuneiden kirjojen keskinäinen vertailu tuntuu väkivallalta, puhumattakaan, että pitäisi valita vain yksi. Silti teen oman ehdokaslistan, josta jokainen teos on tuottanut minulle proosallista mielihyvää. Kaikki eri syistä. Vakuuttavaa kirjallisuutta on vuoden mittaan ilmestynyt, joten vapaana ja riippumattomana laadin 10-kohtaisen valikon. Tässä ehdokkaani aakkostettuna:

Riitta Jalonen: Kirkkaus

kirkkausNyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Processed with Snapseed.

Harva kirja notkauttaa polvia niin kuin tämän romaanin alku. Aloitussatu kerrotaan
siten, ettei ole vaihtoehtoja: tämä on katsottava loppuun. Siis katsottava. Kieli kulkee simmottis: se on visuaalisesti väkevää, näyttää henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöä, synnyttää mielikuvia. Juonenkuljetuksen suhteen jännite loppua kohti löpsähtänee muttei kielen tempo. Rytmi rullaa, rulettaa.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäRomaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.

Emmi Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unetEurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.

Minna Rytisalo: Lempi

LempiNostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.

 

Peter Sandström: Laudatur

LaudaturKaksi vuotta sitten listallani oli Valkea kuulas (Finlandia-raadin ei), nyt olkoon Laudaturin vuoro, ihan omin ansioin vaikka tunnistettavaakin on. Hämmentävyyden ja hämmästyttävyyden sekoitus hienontaa kahta aikaa ja ihmissuhteita maukkaaksi muhennokseksi. Vanhemmuuden ja parisuhteiden niksahduksista syntyy jännittävää tekstiä, jossa ei oteta varman päälle, ja siksi se on omaehtoisen varmaa.

 

Jari Tervo: Matriarkka

matriarkkaKuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.

Hanna Weselius: Alma!

Alma!Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja 2Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.

musta-hevonenÖö.

Varaan paikan mustille hevosille. Etenkin niille vuoden kirjoille, joita en ole vielä lukenut. Tälle paikalle voi asettua esimerkiksi uusin Pirkko Saision tai Asko Shalbergin romaani. Tai jokin muu. Näyttää siltä, etteivät hienot kirjat lopu.

Mainokset

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Joskus 1990-luvulla näin Jane Campionin ohjaaman elokuvan Enkelin kosketus. Yllättävän paljon siitä on eläviä mielikuvia, välähdyksiä: kömpelö, suuritukkainen nainen seisoo jyrkänteellä tuulen pörröttäen punaista pehkoa; hän on peloissaan kylmänsinertävässä sairaalasalissa; hän on sekavan oloinen perheenjäsenten kiistellessä. Päähäni putkahtaneet takaumat sekoittuvat juuri lukemaani Riitta Jalosen romaaniin Kirkkaus (Otava 2016).

Jalonen inspiroitui Uuteen Seelantiin suuntautuneen matkansa jälkeen suomentamattomasta kirjailijasta, Janet Framesta. Hänen kohtalonsa on kiehtonut siis aikanaan Campionia, nyt Jalosta. Elämäkerrallinen romaani hamuaa Janetin maailmaan, jota värittää kirjallinen lahjakkuus ja erityinen psyykkinen herkkyys. Väärän diagnoosin vuoksi Janet viettää tärkeät nuoruusvuotensa mielisairaalassa, mutta sitkeyden ja muutaman ymmärtäjän avulla hän ponnistaa kirjailijaksi. Tasapainottomuuden takana tykyttävät lapsuusperheen ristiriidat ja kuolintapaukset.

– Kannan sisimmissäni tervettä ihmistä. Sitä ei kukaan voi tuhota.

Tuo sitaatti sisältää kaiken sen sinnikkyyden, joka Janetissa piilee. Romaani on todella ujuttautunut minäkertojan ihon alle, se keikkuu mielen päällä ja sen sokkeloissa. Upeimmillaan romaani on kuvatessaan Janetin vertauskuvin kulkevaa kieltä. Puhe ei Janetilta aina luonnu, mutta: ”Puhun parhaiten vertauskuvilla.” Romaanissa kuvataan sanojen järjestäytymistä omalakisesti.

– Sanat syntyvät vedessä, sanon. – – Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden syksyn lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle.

Janetin kirjoitustila vaihtelee. On jaksoja, jolloin virtaus tukkeutuu:

Hirtän lauseet toisiinsa kiinni, ne eivät pääse pois paperilta koska ovat umpisolmulla sidotut. Kun olen valmis, katson aikaansaamaani sotkua. En tahdo palata näihin sanoihin enää koskaan.

Minun on aluksi hitusen vaikeuksia päästä kerronnan tahtiin. Kun saan juonen päästä kiinni, teksti tempaa ja aikatasojen limittyvä ailahtelu viehättää. Janetin kehityskaari oman ominaislaadun hyväksymiseen kuvastuu yhtä aikaa hauraana ja väkevänä. Janetissa elää määrätietoisuus parantua tai hakeutua hoitoon, vaikka kaikken lopettaminen houkuttaa. Se välittyy tehokkasti, samoin Janetin suhtautumistavan vaihtelu hänen eräänlaiseen ”mental traineriinsa” (John Money).

kirkkaus

Minusta romaanin kantava teema erityisherkkyyden ja kirjailijuuden lisäksi on ohittamaton oman perheen heijastus elämän etenemiseen. Kirkkaus välittää perheenjäsenten väkevän vaikutuksen ja etenkin sen, miten edesmenneet läheiset jatkavat läsnäoloaan. Romaani vangitsee menneen, nykyisen, toden ja kuvitellun sekoittumisen ainoaksi oikeaksi todellisuudeksi.

Kirkkaus kiehtoo kielen ja kerronnan pyörteisen virtauksen vuoksi. Jos kirkkauden ymmärtää helpoksi selkeydeksi, sellaista ei romaanin ilmaisu sanatarkasti ole, ei myöskään himmeää tai hämärää, vaan se on kaunista kuvausta sisimmän selvittämisestä. Elämän mahdollisuudet kajastavat siinä –  kirkkaasti.

– –
Riitta Jalonen
Kirkkaus
Tammi 2016
romaani
352 sivua.
Lainasin kirjan bloggajakaverilta.

Kirkkauden ovat lukeneet muun muassa Annika, Arja, Laura ja Susa.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus