Avainsana-arkisto: Riikka Pulkkinen

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Kun luin Riikka Pulkkisen esikoisromaanin Raja, ihastelin, miten hienosti nuori kirjailija osasi kuvata keski-ikäistä naista. Sivuhenkilön vaikean tilanteen auki keriminen teki vaikutuksen. Sittemmin Pulkkisen tuotannosta on eniten viehättänyt rento, likkatyylinen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014).

Paras mahdollinen maailma (Otava 2016) kytkeytyy muistelooni siten, että päähenkilö Aurelia on kutakuinkin Iriksen ikäluokkaa ja Aurelian äidin kuvaus viehättää minua Raja-romaanin aikuisen naisen tapaan. Aurelian äiti kirjoittaa tytärtään puhutellen, koska ei muuten saa tähän yhteyttä. Kerrottavaa onkin, sillä perhedynamiikkaan ja perheenjäsenten luonteenmuotoutumiseen ovat vaikuttaneet monenlaiset menetykset ja niistä vaikeneminen.

Äidin kerronta on jälkiviisasta menneen elämän selostamista, sellaista kuin minäkerronta voi vetoavana olla: se on valikoivaa mutta vaikuttaa vilpittömältä. Minua koskettaa äitiyden nielevyyden käsittely, joka sisältää kaiken rakkauden epäilyksineen ja virheineen. Vaikka äidin kerronnassa on kirkkautta, osuudesta löytyy muun tekstin tematiikkaa, toden syrjällä kulkeva rinnakkainen:

Elämästä paljon suurempi osa kuin uskallamme itsellemme myöntää on unta.

Äidin minäkerronta vuorottelee kaikkitietävän kertojan kanssa. Tämä ylhäältä tapahtumia seuraava itsetietoinen selostaja kuvailee Aurelian näytelmäharjoituksia ja muita toimintoja ennen ja nyt. Pieni poikkeama tehdään saksalaissyntyisen teatteriohjaajan traumaattiseen lapsuudenkokemukseen. Itäblogin murrosvuosi 1989 on kohtalonomainen: se vaikuttaa kaikkien nykyisyyteen.

Processed with Snapseed.

Lukemiseni käynnistyy tahmeasti ja olen jopa luovuttaa. Teatteriosuudet kyllästyttävät eniten, mielessä vilahtaa romaanissakin käytetty lyhenne VMP. Teksti tuntuu pingottuneen taiteelliselta rakennelmalta, joka vastaa vientipotentiaalihaasteisiin vierasperäisine nimineen ja berliineineen. Eniten vierastan pakahtunutta totisuutta ja kulttuurielittiympäristön umpiota. Yhteiskunnallishistorialliset yhteydet tuntuvat koristeluilta. Tässä vaiheessa tähdennän, että iloitsen sitkeydestäni. Loppua kohti tunnelmapaloissa on tehoavuutta.

Katoaminen kiemurtelee temaattisena loimilankana kielellisessä kudelmassa. Henkilöt katoavat itseltään ja toisiltaan, menettävät kuvainnollisesti ja konkreettisesti. Juonta en paljasta, vain siihen viittaan, että Aureliaan liittyy eideettisyyttä, todellisten aistimusten veroisia kokemuksia poissaolevista. Aurelian kautta kuvataan moniuloitteisesti katoamista roolihahmoihin uppoutumisesta  sukupuolirajojen häivyttymiseen. Mutta olennainen kiteytyy kokemukseen:

Yhtenä ja samana, mutta kuitenkin kaksin. Jos joku kysyisi mitä Aurelia oikein tarkoittaa sanoessaan yksi ja sama mutta kuitenkin kaksi, hän ei osaisi selittää sitä millään tavoin. Niin vain oli ja niin vain on.

   Aurelia ottaa tunteen vastaan. Hän miltei läikkyy itsensä yli mutta pysyy kuitenkin rajoissaan. Hän ymmärtää kaiken. Hän on maailmansuodatin.

Nämä sanat ja lauseet. ”Maailmasuodatin”. ”Aloitin varovasti, puhuin tunteitteni reunoja auki, tein vaivihkaa reittiä rakkauteni ytimeen.” Ja romaanin nimi Paras mahdollinen maailma – se on leikki, jonka vain mielikuvitus voi loihtia. Jotain läykkyy yli. Arvostan taitavaa rakennetta, silti tyyli, tiiviisti pakattu tunne, vieroittaa minua. Toistan, tunnustan tekijän taitavuuden, mutta teksti ei puhuttele minua. Kyllä se kuiskii minulle upeista mahdollisuuksista, joita on ilmeisellä lahjakkuudella. Monilta Paras mahdollinen maailma saa ihastunutta vastakaikua, minä jään liepeille ruikuttamaan.

– –

Riikka Pulkkinen
Paras mahdollinen maailma
Otava 2016
romaani
356 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muissa blogeissa  esimerkiksi Lukutoukka, Lumiomena ja Luetut, lukemattomat, joiden lukukokemuksissa ihastutaan ja esitetään pieniä soraääniä.

Mainokset

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Lemmen vaara

Minä olen Iiris Lempivaara, ja minulla on levoton mutta painava sydän. Minun elämäni on alkanut kolme kertaa.

Suoraan asiaan menevä alku imaisee Riikka Pulkkisen kirjaan Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014). Iiris on yksi hukkuva rukka, kun seitsenvuotinen suhde kariutuu. On ollut elämä sitä ennen ja sen aikana, mutta mitä tulee sen jälkeen? Sitä kirjassa revitellään pakinamaisesti. Kummallisia kohtaamisia ja Iiriksen päähäntunkemia kuvataan eloisasti, ja lukijaa naurattaa.Iiris Lempivaaran...

Olin etukäteen hieman skeptinen kirjaa kohtaan. Teksti on alun perin ilmestynyt pätkinä Kauneus & Terveys -lehdessä, joten epäilin koontia hajanaiseksi rahastusrykäisyksi. Lisäksi Raja-romaanin jälkeen kirjailijan kielitaiturointi on äitynyt kikkailevaksi tunnelmoinniksi. Mahtavaa, ennakkoluulot lensivät romukoppaan!

Pulkkinen on kirjoittanut rennon ja hauskan voimakirjan kolmikymppisille naisille siten, että se sopii luettavaksi teineistä mummoille. Kieli on letkeää, virkkeet rytmikkäitä ja sanailu näppärää. Kaukana on taiturinäyttövyörytys, nyt yhdistyvät mukavasti kepeä ja kipeä. Itsensä ja onnen löytäminen sekä ystävyys ovat yhtä tärkeitä kuin hyvä seksi, pitsa, jäätelö, suklaa, kellohelma ja korkokengät – tai niitä kaikkia on hyvä olla.

Itsekeskeisen Iiriksen kaverina ei välttämättä saa vastavuoroisuutta; sellainen voi olla tämä privaatissa psykologian maisteri, kuten kuka muu tahansakin. Rakas Elina-ystävä, sisko perheineen, ex-poikaystävä ja naapurin 85-vuotias Marja-Liisa ovat Iiriksen kaikukoppia: heille voi huutaa tai huokaista, ja tukijoukko vastaa joko myötäillen tai näyttäen kasvun paikat. Lisäksi elämänohjeita voi poimia niin Kauniista ja rohkeista kuin Bonoon hurahtaneelta gynekologiltakin. Mutta tosipaikan tullen ystävä sanoo suoraan:

Elina oli saanut minut lauseillaan mykäksi. Olin hiljaa. Hän sen sijaan jatkoi:
– Kyllä sinä osaat rakastaa, Iiris Lempivaara. Mutta miksi sinä löydät miehistä vain virheitä? Kaljuponnari, Mallinukke, Mielipuoi Foucault, miksi niitä kaikkia pitää pilkata? Kyllä, niillä on usein vääränlaiset kengät, vääriä mielipiteitä, vääränlaiset hiukset ja leivänmuruja leukapielissä, mutta niin on sinullakin, ja minulla – -.

Peiliä näytetään vinosti ihmistyypille, joka vatvoo itseään itseensä käpertyen ja sokeutuen ja joka jokaisen potentiaalin kumppanin nähtyään kuvittelee yhteisen tulevaisuuden lasten nimiä myöten. Epärealistiset onnenodotukset estävät onnen.

Ei Iiris-kirja kuolemattomien suomalaiskirjojen kärkeen kapua, mutta ilolla sitä lukee. Ihastuttavasti siinä nähdään iästä riippumaton ihmisen ikävä, perille pääsyn ja perillä olemisen vaikeus ja haikeus, murkkujen hauraus ja mummojen elämänkokemus. Kirja on hurmaavan irtonainen ja letkeä, eikä se ota itseään vakavasti, mikä jättää lukijallekin vapautuneen olon. Silti kirja antaa oivia opetuksia onnen karikkoisille poluille, jos ei kovin omaperäisiä, niin tosia: riitä itse itsellesi, se on riittävän hyvä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vieraalla maalla kaukana

Riikka Pulkkisen uutuusromaanin päähenkilön nimi ei liene sattumaa. Tämä Maria kyllä odottaa vapahtajaa, vaan ei ole sen äiti, eikä yrityksestään huolimatta itse pyhimysainesta. Maria elää uskotonta kautta: pappina hän on menettänyt vakaumuksensa, vaimona hän pettää miestään. Lankeamisen jälkeen on kuitenkin mahdollisuus vapahdukseen, armoon, ihmisen osan hyväksymiseen.Tarinassa taidetaan tähdätä siihen, että jokaisen pitäisi kasvaa oman elämänsä mariaksi, oman vapahtajansa synnyttäjäksi.

Vierautta tarkastellaan moniulotteisesti: etninen perimä, asuinmaa, keho, mieli, tunteet ja etäisyys läheisiin. Se koskee minäkertojaa, hänen äitiään, lapsiystäväänsä ja vuokraemäntäänsä. Fataaleinta on itsestään vieraantuminen. Vieras-romaanissa on paljon kaikkea. Miljööt vaihtuvat, aikatasot vuorottelevat, eritasoisia eri henkilöiden menetyksiä ilmestyy juoneen toistuvasti ja kieli rönsyilee.

Liha muuttuu sanaksi, sana lihaksi. Loogista romaanille on, että anoreksian sanallistaminen on oikeastaan melko mässäilevää. Myös muut ruumiin tuntemukset, etenkin tanssi ja rakastelu, on ilmaistu aistituntumalta. Kerrontaan haetaan havaintojen rytmiä ja liikettä, ja välillä niiden voima vaatii kielen ja rivityksen hajottamista proosarunoksi. Kerronta myötäilee myös minäkertojan piinaavaa itsetarkkailua ja pingoittunutta irtipäästämisen kilvoittelua.

Totta-romaanin itsetietoiseen viritelmään ja kaunopuheisuuteen suhtauduin varauksellisesti. Tässä romaanissa oli samaa ylivirettä. Ystävätytön kuvaus ja päiväkirjaosuudet vaikuttivat haetuilta, samoin kliseiset seurakuntatyöläiset. Vierastin aluksi Vieraan kielellistä koreilua, mutta loppua kohti hyväksyntäni lisääntyi. Pulkkinen tavoittaa uutta ilmaisua aihevyyhtiin, ja vähitellen lientyy jopa kireä itsensä vakavasti ottamisen tunne.

Koskettavaa on se, mitä seuraa, kun nuori tyttö menettää äitinsä, koittaa selvitä tuntemattomaksi jääneiden juuriensa ja uhkaavan naiseutensa kanssa, eikä keksi muuta keinoa kuin surun torjunnan, ruumiin hallinnan ja tunteensiirron tuonpuoleiseen. Sama kamppailu saa aikuisuudessa uusia muotoja. Romaanissa pysäytti myös kohtaaminen pahaa tehneen pojan äidin kanssa, mikä on tarinassa vain pieni väläys, mutta siinä on suuri aihe, oman romaaninsa mittainen. Loppu on suloinen: on sovituksen mahdollisuus, on armoa ja toipumista, myös uusi vieras tulee tutustuttavaksi ja tutustumaan.

Lukukokemukseeni sekoittui se, että Vieras on ensimmäinen lukemani e-kirja. Olin vieraassa maastossa hieman hätääntynyt tekstinetsijä. Pidin kiinni lukijan ja kirjan sanattomasta sopimuksesta, tiesin siis lukevani romaania. Uusi muoto kuitenkin vei minulta keho- ja aistituntemuksia, joita en ole ymmärtänyt lukemiseeni kuuluneen: sivujen sivelyn, kirjan kääntelyn kesken kaiken, kansikuvan toistuvan vilkuilun ja sivujen lehteilyn, etenkin sivujen sormituntuman. Sain tilalle ruutunäkymän vilahduksen keveällä napautuksella ja etenemisen salaperäisen sokkona, selailematta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus