Avainsana-arkisto: Riikka Alaharja

Sodankäyntejä

Toisen maailmansodan loppuvuodet vaikuttavat juuri lukemieni kahden romaanin päähenkilöihin. Toisessa sota on symboli, toisessa se isolta osin määrittää elämänkulkuja.

Riikka Alaharjan Maihinnousu-romaanissa normandialainen sotatutkija opastaa turisteja ja kipuilee eronsa kanssa. Hän käy sotaa rikkoutunutta liittoa, petetyksi tulemisen tunteita ja lapsen sairastumisen aiheuttamaa kauhua vastaan. Kytkös Normandian maihinnousuun jää vain siteeksi, siitä olisi ollut enempään.

Kokonaisuus ei täysin vakuuttanut – aivan kuin tarina olisi turhan lähellä ja seurauksena on kerronnan jäykistyminen raportinomaiseksi. Päällekkäisten perhekriisien vaikutus tosin on sellainen, että kirjassa tavoitettu putkinäkövaikutelma on uskottava. Hieno veto on päähenkilön kiinnittyminen Idols-kisaan; tunteensiirto saa aikaan kertojassa ja kerrotussa elonmerkkejä.

Yhteistä Maihinnousu– ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaaneille on miehen ja naisen kykenemättömyys vuorovaikutukseen. Etenkin romaanien miehet kieltäytyvät puhumasta, puhumaton ja läheisyyttä vailla oleva yhteiselämä kyllä voisi heidän mielestään jatkua. Muuta yhteistä on turha romaaneista kaivella.

Harmillisesti Oksanen hukkaa hyvät ainekset. Henkilöasetelmat ja tapahtumat antaisivat monia mahdollisuuksia unohtumattomaan kuvaukseen ihmisistä tunteiden, ääriolosuhteiden ja historiantapahtumien valintatilanteissa. Nyt tuloksena on jäsentymätön klöntti, johon en saanut otetta.

Suutelevat opiskelijat Tartossa – voisivat olla Oksasen romaanin henkilöitä.

Keskeiset henkilöt jäävät etäisiksi, pintapuolisiksi ja siksi käsittämättömiksi. Jotain oleellista jäi minulta selvästi tajuamatta, sillä ilmiantajan käärmemäisyyden perustelu laskelmoinnilla, rintamaosaamattomuudella tai kaappihomoudella on riittämätöntä. 1960-luvun osuudet olivat puuduttavia, kiinnostavista osasista syntyi tylsyyttä. Naispäähenkilön kohtalo oli sekin oikopolutettu: se oli perustellusti pettymyksistä koostuva, mutta jää hailakasti kuvatuksi, eikä kaikesta yrityksestä huolimatta koskettanut.

Aikatasovuorottelu voisi toimia, mutta tarinaa ei ole nyt tarpeeksi kirkastettu. Pysyminen vain 40-luvulla olisi voinut tällä kertaa auttaa. Romaania olisi pitänyt vielä vuoden verran työstää, terävöittää ja tiivistää. Hyi kustantajan hoppuilulle! Kaikki sympatiat kyllä Oksaselle, koska Puhdistuksen jälkeen odotukset ovat olleet kohtuuttomat.

Luin romaanin hotellissa nimeltä Dorpat, mutta virolainen paikallisvärikään ei siis auttanut. Hyvä puoli melko tympeässä lukukokemuksessa oli se, että hotellin nimi sai selityksen: se tarkoittaa Tartoa, saksan kielessäkin käytettyä vanhaa nimitystä. Muuten Tarto oli viehättävä, pittoreski pikkukaupunki.

Dorpatin keskustan nykyilme – samanlainen kuin sota-aikana. Paitsi liikennevalot. Eikä lähistöllä sodanaikaisia keskitysleirejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus