Avainsana-arkisto: Rein Raud

Rein Raud: Rekonstruktio

Onpa romaanilla osuva nimi! Rein Raudin kirjassa Rekonstruktio (suom. Hannu Oittinen, Like 2015) Enn-isä kokoaa pala palalta kuolleen Anni-tyttärensä viimeisiä aikoja. Isä on perimmäisten kysymysten äärellä:

– – että minun mielestäni ei ole tärkeää, onko se mitä uskomme välttämättä totta. Onko jumala olemassa, lämpiääkö ilmasto, pystyykö kaksi ihmistä rakastamaan toinen toisiaan läpi koko elämän? Tärkeää on se, millaiseksi se meidät tekee.

Rekonstruktio
Isä kertoo omasta ja tyttärensä elämästä tulkiten ja merkityksiä etsien kuten taakseen katsova ja elämän rajallisuuden tajuava tekee. Hän haastattelee Annin tavanneita henkilöitä, ja nämä kertomukset kertoja dokumentoi huolella, tietoisena, että joku – minä – luen ne.

Omat muistikuvat ja kokemukset kertoja-Enn tallentaa havainnollisesti, ja niihin usein limittyy painavaa pohdintaa. Elämännäkemys versoo kuoleman läheisyydestä, ja se terävöittänee havaintoja. Pidän kertojan tavasta ilmaista ajatuksenjuoksujaan. Vaikka niissä on moneen kertaan lausuttua, ei niitä esitetä falskisti.

En ole koskaan epäillyt, etteikö maailmassa olisi muutakin minun lisäkseni, ja siitä seuraa, että kaikki ne paikat, joissa en itse parhaillaan ole, elävät omaa elämäänsä täysin riippumatta minusta ja minun mielihaluistani. On silti eri asia tietää, aivan eri asia tuntea.

Romaanin alku vie tehokkaasti tarinaan ja kertojan tilanteeseen. Alan odottaa jatkostakin samaa. Vaan käy oudosti: en tutustu Anniin, en pääse kiinni hahmoon, vaikka eläydyn isän tarpeeseen ymmärtää lastaan ja hänen valintojaan. Myös loppuromaanin provokaattorihahmo Android ja hänen merkityksensä jäävät minulle arvoitukseksi.

Uskontoon ja epäuskoon (uskontoa sekin) liittyvät filosofeeraamiset valtaavat loppuromaanissa alaa. Silloin keskiössä on Annin viimeinen pysähdyspaikka, hihhulimaiseksi kehittyvä yhteisö. Taiteellis-elämänkatsomuksellisen porukan kuvauksessa on terävä, jopa piikikäs ote. Mutta voi minua, sillä vaivun hortoilemaan omiin ajatuksiini enkä käsitä uskonteon tavoitteita. Tai en hyväksy. Tähdennän silti, että fundamentaalisuushurahdusmietinnät ovat tärkeitä ja ajankohtaisia.

Luoksesi vain ilmaantuu joku oikeaan aikaan silloin kun elämäsi on karilla, hän painelee oikeita nappuloita – lohduttaa, esittää kysymyksiä, seisoo rinnalla – ja järkevinkin meistä, elämänmyönteisinkin sielu on valmis luopumaan vakiintuneista periaatteistaan. Ei hänestä heti uskovaista tule, mutta uskolle altis ja uskoa kaipaava, ja se on jo ensimmäinen askel, jota pian seuraavat toinen ja kolmas. Ja on pelkkää sattumaa, onko se mistä tulee korkein totuutesi jokin vanha institutionaalinen uskonto, joka parhaassa tapauksessa opettaa suhtautumaan muihin sallivasti, vai jokin sekopäiden lahko, joka pitää jaloimpana ilmaisumuotonaan itsensä räjäyttämistä keskellä toria, myrkkykaasun toimittamista metroon tai kollektiivista itsemurhaa kauniissa talossa lähellä Viljandia.

Rekonstruktio ei tällä lukemalla juuri tässä hetkessä ollut minun kirjani. Selkeä kieli ja kerronta kyllä miellyttävät. Sisältö mietityttää, ja on myönnettävä, että ajoitus ei ole hyvä, sillä hiljattain lukemani Kun aika loppuu ja Viimeinen sana ovat jo tematiikasta tarjonneet rautaisannoksen. Kuten jo totesin, monet kertojan havainnot herättivät ajattelemaan – vaikkapa hetkien ainutlaatuisuutta ja jokaisen omaa tapaa nähdä, tulkita ja rekonstruoida ne.
_ _ _

Rein Raud
Rekonstruktio
Suomentanut Hannu Oittinen
romaani
288 sivua
Lainasin kirjastosta.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus