Avainsana-arkisto: Reidar Palmgren

Reidar Palmgren: Kirpputori

Sälää myydään kirpputoreilla, elämäkin on yhtä sälää. Sellaista latoo pöydälle Reidar Palmgren Kirpputori-romaanissa (Otava 2016). Ylijäämämarkkinoista saa johdettua vertauskuvia, tällaisia:

Tavaroitten myyjät olivat edessäni paljaana, elämä levällään, kaikkine oikkuineen ja vikoineen, salaisuuksineen ja yksityisasioineen. Pöydät alkoivat näyttää henkilöiltä, ja kaikki se mistä he luopuivat, kertoi siitä mitä heille jäi. Minä pyyhin lattiaa ja tirkistelin myyjien koteihin, joihin he olivat itse avanneet oven.

Kirpputori kuuluu sarjaan ”ihan kiva romaani”. Juoni kulkee joutuisasti ja kieli konstailemattomasti, joskin alkupuolta voisi tiivistää. Lukuisista ”mies kriisissä” -kirjoista se eroaa näkökulman perusteella, sillä nelikymppinen Kimmo selittelee itsepetoselämäänsä parhain päin samalla, kun muut henkilöt ja lukija näkevät karmivan totuuden. Ajautujan elämänasenne kiteytyy täten:

Me otamme mitä saamme, tartumme mihin osumme ja putoamme minne sattuu. Ja jotta elämä ei tuntuisi niin lohduttomalta, uskottelemme että teemme siinä valintoja. Emme me tee. Minä ainakaan en ollut koskaan saanut valita mitään.

Kimmo on todellinen persnarsku, persoonallisuushäiriöinen narsisti, joka keksii vastuuttomuudelleen ja mokailuilleen syypään johdonmukaisen kierosti muualta kuin peilikuvasta. Palmgren loihtii muita kuppaavan laiskimustyypin perusteellisesti, siitä pisteet: rivien pinta- ja väliluonnehdinnat kertojan  ominaislaadusta sujuvat sukkelasti. Lukiessa kokee myötähäpeää ja tympeyttä. Kimmo ei herätä myötätuntoa, ehkä hivenen aivan viime metreillä, kun vilahtaa omatuntokortti, jossa Kimmo näkee liikuttavan teinipoikansa ja vaikutuksensa häneen.

Kimmoon tutustuminen onnistuu näin kirjallisesti etäännytettynä – voi tuota rasittavaa riesayksilöä. Kiinnostus pysyy yllä, sillä haluan seurata loppuun asti, miten herran käy. Muut Kimmon laitamilla vilahtavat henkilöt ovat tavallisia hyviä ihmisiä, jotka koittavat selvitä suhteissaan ja työssään, ottavat huomioon lähimmäiset, Kimmonkin. Romaanin loppunousu, toivonvireen lehahdus seuraa uhkeaa Katariinaa. Hän edustaa romaanin tärkeää aihiota: kyllä selviää, jos menneen kanssa elää selittelemättä eteenpäin, pää pystyssä.

Takakannessa Kirpputoria kuvataan synkänhauskaksi. Ei juuri naurattanut, ei synkistänytkään. Satumainen loppu hieman töksähtää, mutta sopii se tyylilajiin: raskaat asiat asustetaan kevyin kerrontasävyin. Mikä minä olen eväämään mahdollisuuksia kimmoilta, sillä kyllä niitä riittää. Kimmoja ja mahdollisuuksia.

Processed with Snapseed.

– –
Reidar Palmgren
Kirpputori
Otava 2016
romaani
334 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Blogeissa mm. Lukuneuvoja, jota nauratti helppolukuinen kirja, ja Kirjalliset reimastuivat.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Alkuelokuun luontokappaleet

20120819-161407.jpg

Lämpiminä iltapäivinä olen nauttinut pienen puutarhani loppukesän kukinnasta, vaikka elokuussa on jo rappion ja maatumisen merkkejä. Selvä luopumisen tunne vaanii, kesä haihtuu. Värit ovat siksi syviä ja kirkkaita. Välillä voi pistäytyä museossa katsomassa kuihtumattomia kukkia, palata sitten omalle takapihalle lukemaan romaania puutarhatyöläisestä.

Amerikkalainen Georgia O’Keeffe syntyi 1887 ja kuoli lähes 100 vuotta myöhemmin. Hän ehti kokea modernismin eri vaiheet, samalla yhteiskunnalliset ja teknologiset myllerrykset. Aika huima ajanjakso elettäväksi. Eletty elämä jäikin vaivaamaan mieltäni enemmän kuin Tennispalatsin näyttelyn anti. Taiteilija pyrki abstrakteihin muotoihin, myös hyvinkin esittävissä kukka- ja maisemamaalauksissa. Tinkimätön pyrkimys selkeisiin muotoihin ja väreihin töissä on. Ehkä aikanaan omaleimaiset työt näyttävät tänään sisustuliikkeiden julistemateriaalilta. Enkä pysty soimaamaan kriitikoita, jotka näkivät teoksissa sensuaalisia virityksiä. Kieltämättä kasvien ja kallioiden sopukat ja uurteet moisia mielikuvia voivat luodakin, vaikka taitelija sanoi toistaneensa vain orjallisesti ja realistisesti luonnon muovaamia malleja.

Kiinnostavia olivat taiteilijan puolison Alfred Steiglitzin valokuvat 1900-luvun alkupuolelta. Hän oli vaikuttajana valokuvauksen hyväksymisessä omaksi taidemuodoksi. Henkilökuvat vaimosta olivat hienoja, myös New York -kuvat viehättivät – ja heittivät kesälukemisena olleen Seuraelämän säännöt -romaanin tunnelmiin.

Jos O’Keeffe sai aikanaan inspiraation luonnosta, on Reidar Palmgrenin uusin romaani Sudenmarja ammentanut ainakin luontokappaleista. Tarinassa umpimielinen Tuula toimii luonnonmukaisen puistotyön ja työnantajan tehokkuuslaskelmien puristuksessa. Muutenkin kirjan teemoja polarisoidaan, ja näytteillepanossa on turhaa asetelmallisuutta. Valtaosa henkilöistäkin on kaavamaisesti hyvä tai pahoja.

Etualalla on onneksi Tuulan ohella hahmoja, joissa on aineksia kumpaankin. Se, kumpi keikkuu päällimmäisenä, vaihtelee. Vaakakuppia heiluttaa ihmisten vaikutus toisiinsa. Pienikin hyvä voi tehdä mutkan ja sivupolun ennalta määrättyyn (yleensä huonoon) suuntaan, kuten murkkutöhrijän osuus osoittaa. Muuten tämän hahmon rooli kokonaisuudessa jää turhan viitteelliseksi. Vartija-Anttikin saa jatkoajan ja mahdollisuuden valita. Tuulassa on kieltämättä arvoituksellisuutta, joka jää mieltä kaihertamaan.

Mihin Palmgren tällä kaikella pyrkii? Arvoitus säilyi, eikä avautunut minulle. Kohtalo- ja luomu-fantasia kohtasi arkirealismin, jäljelle jäi hämmennys.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide