Avainsana-arkisto: Petri Vartiainen

Petri Vartiainen: Miehen ryhti

 

Kirjallisuuden vaikutus on päinvastainen kuin huumeissa tai päihteissä, oikeastaan käänteinen, sillä yliannostus pitää hengissä. Ei vielä riitä, että lukee tarinaa, se on perustrippi, mutta kun persoonallinen kieli tuplaa annoksen, ollaan elokuvan, musiikin, jopa teatterin tavoittamattomissa, siinä mielentilassa, joka pysäytetään tiiviillä lauseilla, naulataan ainoilla oikeilla sanoilla, kiristetään paikoilleen merkityksillä, jotka hätkäyttävät toinen toisiaan seuraavina kuvina.

Näin laittamattomasti lausuu Miehen ryhti -romaanin (Otava 2016) minäkertoja, äidinkielenopettaja. Siihen kommentoi peruskoululainen: ”Onkohan koulu sulle ihan oikee paikka.”

Kirjan on kirjoittanut äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Petri Vartiainen. Romaanin aihepiiri ja päähenkilö ovat siten lähellä kirjoittajaa. Mielenkiintoinen sattumus on se, että alkuvuonna ilmestyneessä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää pohditaan miestä, isää ja opettajaa. Vartiaisen romaanissa Miehen ryhti järjestys on opettaja, isä ja aviomies. Käsittelytavoissa on eroja, mutta yhteistä on maskuliinin asemointi opetustyössä ja ihmissuhteissa.

Vartiaisen romaanin Arilla on kolme pientä lasta, neljättä hinkuva vaimo ja eläköitynyt opettaja-appiukko. Perheasiat etenevät asteittain käännekohtaan. Puolisoilla on luottamussuhde, vaikka arkista vääntöä piisaa, esimerkiksi siitä, minne miehen välittäminen suuntautuu  – kodin vai koulun lapsiin.

Kerronnasta pääosa paneutuu kouluun. Näkymiä opettajiin sekä nykykoulun paineisiin ja asenneilmapiiriin tarjoillaan Arin lisäksi muutaman mieskollegan kommenttivoimin. Lisäksi appi tarjoaa vertailukohdan entisajan opettajuuteen.

Peruskoulun opetussuunnitelman sekä konsulttien ja johdon koulutuspuheiden ristiriitaisuus verrattuna luokkahuonetodellisuuteen raikuu romaanissa räikeästi. Ari haluaa muuttaa opetustapaansa, vaikka (ja koska) ympärillä kaikuvat kyynisiltä kalskahtavat, turhautuneet tokaisut. Päätematiikkaa – sitä miehen ryhtiä – on välittäminen. Sitä ja siihen kytkeytyvää syyllisyyttä romaanissa pureskellaan keskellä koulun kaaoksen. Ajantasaisia koulutyömurheita vilahtaa muun muassa digiloikan ontumisesta ja koululaisten kotiolomurheista pedagogiikan paineisiin. Idealismi rapisee, vaikka unelmia on:

Jos olisimme yhdessä, emmekä vain samassa tilassa. Jos keskittyisimme asiaan. Jos olisin ensin ihminen, sitten vasta opettaja. Jos en puhuisi äidinkieltä, vaan yhteistä kieltä. Jos korostaisimme ajattelua emmekä viihtymistä.
   Jos opettajalta kysyttäisiin.

Sanomaromaani tämä on, joten kyllä kaikkien koulusta kiinnostuneiden pitää Miehen ryhti lukea. Tyylittelyn ja kärjistysten kainaloon kahmaistaan tukuttain tunnistettavaa, toteen pohjautuvaa. Ajankohtaiseksi romaanin totisesti juuri nyt tekevät perusopetuksen uusien opetussuunnitelmien käynnistyminen ja käynnissä oleva koulukeskustelu. Ja vaikka kirjan näkökulma on yläkoulun, Vartiainen ymppää muutakin mukaan: vierailu lukiossa sivaltaa sen siiven omahyväisyyttä, ja piipahdukset ammattikoulussa antavat armottoman arvion alennustilasta. Alakoulusta sentään välkkyy vihreää valoa, pilkahdus toiminnallisen oppimisen ilosta.

Kielen rytmi vetää, ja dialogi rullaa näkemyksiä näkyviin. Välillä lausepoljennossa otetaan tietoisia riskejä, huimitaan hämäryyksiä. Sekaan sujahtaa myös kirjallisia viittauksia, jotka tietysti sopivat päähenkilön kirjallisuudenopettajaorientaatioon. Ja sopii mainiosti, että pääasiassa kerronta-aika rajautuu lukuvuoteen. Aika irralliseksi jää appiukon menneisyydessä loikkiminen.

Esikoisromaani Isäasentoja oli sympaattinen opettajapäähenkilön perheenperustuskertomus, Miehen ryhti on kerronnaltaan – no, astetta ryhdikkäämpi. Kyllä se saarnaa, mutta saarnatkoon. Näin Pisa-ihmeen pitkät varjot saatetaan päivänvaloon.

Jos ei olisi kiire. Jos opetusministerit tietäisivät mistä puhuvat. Jos raha ei olisi tärkeintä.
Niin ei ole aina ollut, mutta on vastedes oleva. Työn määrä vain kasvaa, en saa tehtyä sitä yhtään vähemmäksi.
   Jos opettajalla olisi enemmän toivoa. Jos opettajalle annettaisiin mahdollisuus.
   Jos arvosana ei olisi tuomio.
   Jos se, mikä koulussa on yhdelle, olisikin kaikille.
   Enempää en uskalla uneksia, yritän nukahtaa.

– – –

Petri Vartiainen
Miehen ryhti
Otava 2016
romaani
254 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

 

 

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Äikänope kirjoittaa

Ammatinvalintaan vaikuttavat tietysti monet asiat, mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta pitävät usein pyrkivät opiskelemaan niitä sivuavia aineita, kuten kirjallisuustiedettä, suomen kieltä ja tiedotusoppia. Moni haaveilee toimittajan tai tutkijan urasta, ja usea unelmoi urasta kirjailijana. Vähitellen kasvaa varman päälle ottavien joukko, joka antaa pikkusormen kasvatustieteelle – jospa sitten opettamaan tätä kaikkea, äikänopeksi. Se voi viedä koko käden.

On joitain sinnikkäitä, jotka onnistuvat yhdistämään äidinkielenopettajuuden ja kirjailijuuden. Pasi Ilmari Jääskeläinen on luotsannut lukiolaisia ja kirjoittanut moniaineksista proosaa. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006), jossa seikkailee hämmentynyt äidinkielenopettaja työtaakan ja salaisuuksien riepoteltavana.

Viime syksyn julkisuussieppo oli Taivaslaulu (Gummerus 2013), äidinkielenopettaja Pauliina Rauhalan esikoisteos, puhutteleva äitiyden ja uskon kuvaus. Viimeisten tietojen mukaan hän heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.

Katja Kaukonen on julkaissut jo useita teoksia. Hänen uutuutensa Kohina (WSOY 2014) on yksinäisen miehen kasvukipukertomus. Siinä ei ole kytkentöjä äidinkielenopetukseen – vai olisiko aihepiirissä, päähenkilön autiosaarelle eristäytymisessä, jotain vastapainoa meluisaan luokkahuoneammattiin?

Vuoden 2014 Topelius-palkinnon sai Jyri Paretskoi nuortenkirjasta Shell’s Angels (Karisto 2013), jossa teinipoikien kovaa elämää kuvataan letkeästi. Voi olla, että tekijällä ollut poikapedagogiikka mielessä, äikänmaikka kun on.

Ainakin kaksi kevään esikoiskirjoilijoista on niin ikään äidinkielenopettajia. Petri Vartiaisen Isäasentoja (Otava 2014) kuvaa ruuhkavuosia isän vinkkelistä. Välillä pistäydytään isän töissä, yläkoulun äidinkielenopettajana. Parhaansa päähenkilö yrittää sielläkin, vaikka vastaanotto ei ole aina suopea.

Kevään kirjapankin räjäytti Tommi Kinnunen romaanillaan Neljäntienristeys (WSOY 2014). Arvostelumenestys on innostanut ostamaan ja lainaamaan esikoisromaania, esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on yli tuhat halukasta lainausjonossa. Romaani on taidokas rakenteeltaan ja kerronnaltaan. Kirjailija saa henkilönsä elämään pätkäotoksissa, joissa kolmen sukupolven kulku tulee lukijaa liki.

Äidinkielenopettaja-kirjailija -listani on vajavainen, poimin muutaman tuoreusnäkökulmasta, moni tärkeä kaunokirjailija jää varmasti mainitsematta. On siis kollegoita, joilta fiktio luistaa. Jokunen kirjallisuutta, suomen kieltä ja tiedotusoppia opiskellut ja opettajaksi päätynyt tuottaa siinä sivussa tietokirjallisuutta. Oppikirjojen tekijöitä on aika liuta, muunlaisen tietotekstin myös. Ja nyt aivan pikkuhiljaa ja vääjäämättömästi nousee kirjainten lomasta kissan häntä, pahoittelen.Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa

Elise Tarkoman kanssa koostimme tietokirjan aiheesta, josta ei aiemmin ole kokonaisesitystä tehty: Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa. Näkökulmia pedagogiikkaan ja didaktiikkaan (Finn Lectura 2014). Ammattikoulutus jää usein pimentoon, kun käsitellään opetusta ja koulutusta, vaikka se koskee puolikasta toisen asteen opiskelijajoukosta ja on lukion rinnalla tasa-arvoinen jatkokoulutusväylä. On siis korkea aika avata ammatillisen äidinkielen olemusta.

Aihepiiri ymmärrettävästi kiinnostaa rajattua joukkoa, tosin toivon, että kirjaan tarttuvat kaikki äidinkielestä, didaktiikasta ja koulutuksesta kiinnostuneet. Kirjamme dokumentoi sekä ylessivistäviä että ammatillista osaamista täydentäviä opetuksen sisältöjä ja toteutustapoja sekä äidinkielenopettajien monipuolista osaamista. Se on tietynlainen tilinpäätös, mutta myös osoitus teksti- ja viestintätaitojen merkityksestä nyt ja tulevaisuudessa ‒ ja sellaisena ajankohtainen, koska uuteen opetussuunnitelmaan siirrytään jo elokuussa 2015. Mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Isäpäiväkirja

Miten käy, kun miehen etunimi vaihtuu ”isään”? Petri Vartiaisen esikoisteos Isäasentoja (Otava 2014) kuvaa kasvavan perheen isän päähänputkahduksia, ja tuloksena on sokkeloinen miehuuden ja isyyden selostus. Paljolti siinä on äijäilyn purkua: kertojaisä on työn ja kodin paineiden saartama, puolison odotusten hämmentämä, siittäjävelvollisuusväsynyt ja vastuu-uupunut. Päähenkilö haluaa olla hyvä vanhempi ja puoliso, hän on pehmo-opit sisäistänyt ja jatkuvaa huonoa omaatuntoa poteva kodinhenki – aivan kuin niin monet kodinhengettäret. Kaiken se kärsii, sillä kokonaisuutta kannattelee luja rakkaus.

Isän velvollisuudentunto on niin voimakas, että jokainen käytännön askare lykkääntyy. Isä istuu, kävelee, juoksee, ryömii, nukkuu, valvoo ja syö lasten kanssa. Nurmikko on leikkaamatta, pihalamppu pimeänä, vaatehuoneen ovi narisee.
En minä ehdi.
Kun viimein iltayöstä lastenkamari hiljenee, hiivin varovasti huoneesta, suljen oven ja retkahdan olohuoneen sohvalle taintunein ilmein. Veera muistuttaa käytännön askareista. Hän itse pyykkää ja vaikka mitä. Isä minussa ei jaksa vastata, vaikka olisi jaksettava äitimyyttiä enemmän.

Kerronnassa on kiintoisa kikka: minäkertoja kertoo usein kolmannessa persoonassa isästä, kuin omasta ruumiistaan irtautuneesta roolihahmosta. Lukiessa tulee välillä tirkistelyolo ja väkisinkin sotken minäkertojan kirjailijaan. Näin voi olla oikeasti tai sitten ei, sellaista on kirjallisuus.

Uskon, että Isäasentoja vetoaa pikkulapsiperheiden isiin ja äiteihin, koska sen avulla pääsee peilaamaan omia ajatuksia, asenteita ja toimintatapoja. Vartiainen tarjoilee rehellistä tunnetta. Osin havaintoheittely vaikuttaa naiivilta, mutta oletettavasti tavoitteena on, että nyt sanotaan asioita ääneen. Pikkulapsiaikani on jo mennyt, joten etäisyyden päästä huomaan tarkastelevani sisältöä lempeän tätimäisesti, tekee mieli taputtaa kertojaa poskelle ja sanoa, kyllä se siitä (ja pahenee, odotapa vaan, kun lapset ovat murrosiässä).isäasentoja

Kirja on välillä kovin rasittava, mutta ymmärrän luonnosmaisuuden tarkoituksen. Höpertely tukee sisältöä, tunnekaaoksen tavoittamista. Onneksi kirja on lyhyt, pitempää vellontaa ei olisi jaksanut. Juonta ei juuri ole, vaan päiväkirjamaista tilitystä, joskin tiiviisti. Pääosassa ovat minäkertojan oman elämän fragmentit. Yksi kirjan osa kertoo muista suvun isistä, jotka ovat verrokkeja, vastakohtia ja aikamatkoja minäkertojalle. Kertojan oma isä ilmestyy sieltä täältä isoisänä, sukupolvien lenkkinä ja ”maasta sinä olet tullut” -muistuttajana.

Tekstiin töksähtää ”runollisuutta”, kirjaviittauksia ja kuin-vertauksia. Aforistisuus on välillä iskevää: ”Isä lukee ajattelematta. Lapsi osaa ajatella lukematta.” On joukossa itseironiaakin. Kun minäkertojaopettaja kaunopuheisesti esitelmöi yläkoulun murkkupojille oikeasta tavasta suhtautua naiseen ja rakasteluun, takarivin hormonihemmojen vastaus on: ”Siis vittu, suomeks, kiitos!”

PS. Isäasentoja houkuttaa omakohtaiseen loppuhuipennukseen.

”Ristiäisissä vauva saa nimen Lassi. Siitä alkaa kuvittelu: millainen hänestä tulee, millaisia samannimisiä tunnetaan ja millaisia he ovat.”

Yhden kaiman olen synnyttänyt. Ensimmäisen ikävuoden hän epäviihtymyksessään itki, leikki-ikäisenä tutki ja pohti, pulppusi sisäisen elämän saloja. Kouluikäisenä hän upposi ajatuksiinsa, luki, pikkuveljellekin ääneen kolme tiiliskivi-Potteria. Murkkuna mustuivat vaatteet ja aatteet, teinin pimeä taiteaika tuntui kovin pitkältä. Täysi-ikäisenä tie kohti itseä jatkuu, alussa vasta, edessä paljon – kuvittelulle jää yhä tilaa.

Pojalla on isä, pojasta ehkä joskus tulee isä. Kiertokulkuahan se.

Pojalla on isä, pojasta ehkä joskus tulee isä. Kiertokulkuahan se.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus