Avainsana-arkisto: Petri Paju

Koulun kauhein luokka

Kaksi setämiestä istuu lukuvuodeksi pulpettiin ysiluokkalaisten kanssa. On sosiologitutkijoiden osallistuvan havainnoinnin aika. Toinen on vähän hikke, joka saa jopa ääniä kevään stipendiäänestyksessä, toinen enemmänkin lintsari. Koulukokemuksista on syntynyt Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun tutkimusjulkaisu Apina pulpetissa. Ysiluokan yhteisöllisyys (Gaudeamus 2013). Tämä julkaisu on osa tutkimushanketta, jossa on tarkoitus läpivalaista suomalaisia kasvatus- ja sosialisaatioinstituutioita. Tutkijoista peruskoulu osoittautuu opetustehtaaksi, jossa kohdataan yksilön, ryhmän ja instituution ristiriita.

Tutkimus esittelee kiinnostavia asioita maallikoille. Sellainen olo tulee, että vaikka on koulunsa käynyt ja työelämässäkin peruskoulua lähellä, on lukijana tavis ja maallikko, joka pääsee kurkkimaan kulissien taa. Tutkijoille koulu on kokonaisvaltainen ajan, tilan, ihmisten ja arkkitehtuurin kohtaamispaikka. Ysin jälkeen tapahtuu jakautuminen: lukio/amis-valinta näkyy yhä tapahtuvan kotitaustan mukaan.

Tutkimus käsittelee paljon ryhmädynamiikkaa. Jokaisella luokan oppilaalla on roolinsa, viiteryhmänsä ja paikkansa. Kauheinta on yksin jääminen. Tutkijat huomaavat nuorten herkkyyden ja identiteetin haavoittuvuuden. Ryhmässä mylläävät kinat, kaveriliittoumat ja kiusaaminenkin. Kiinnostavaa on myös se, miten tärkeää ryhmäläisille on luoda legendaa hirveänä luokkana. Se vahvistaa ryhmähenkeä ja on samalla erityisyyttä kohottava epiteetti. Levottomuus on murkkuluokissa tavallista, ja kännyköiden kanssa räpelletään.

apina pulpetissaKoulussa, kas, myös opitaan. Tutkimuksen perusteella tunnit täyttyvät yhä paljon opettajan puheesta ja kysymyksistä, joihin opettaja tietää vastauksen. Ei erityisen aktivoivaa, mutta ei tätä ammoista menetelmää tyrmätäkään. Tutkijoilla on aika setämäisiä kantoja: liiallinen elämyspedagogiikka on väsyttävää, eikä uusteknologia opetuksessa heitä säväytä.

Tärkeä huomio on se, miten turhauttavaa (harvoille) läksyjen tekijöille on se, että tehtävien tuntitarkistus meneekin lintsareiden ehdoilla eli ne tehdään uudelleen tunnilla. Oppimistavoitteet ovat kuitenkin vaativia. Pedagogisesti älyttömät kouluvuoden jaksot herättävät myös hämmästystä. Osaavan aineopettajasysteemin varjopuolena tutkijat pitävät sitä, että ei ole yhtä aikuista, joka seuraa yläkouluryhmää tilanteesta toiseen.

”Koulun sosiaaliset seinät on rakennettu niin, että oppiminen osoitetaan opettajille ja lähes salataan oppilastovereilta.” Miksi nuorelle on häpeä, jos hän on kiinnostunut oppimisesta ja koulunkäynnistä? Sitä sietää pohtia, vastauksia ei kirjassa suoraan ole. Uuden oppiminen vaatii usein harjoittelua ja puurtamistakin. Odottavatko koululaiset, että kaiken kuuluu olla hauskaa, läppää tai ajantappoa? Ja on myös ristiriita: koulussa toimitaan ryhmänä, mutta arvioidaan yksilöinä.

Apina pulpetissa on kirjoitettu aika irtonaisesti ja helposti lähestyttävästi. Joukossa on paljon eläviä haastattelusitaatteja. Poissa ovat viitteet ja tutkimuksellinen raskaus, sillä pyritään saavuttamaan erilaiset koulusta kiinnostuneet lukijaryhmät. Eipä unohdeta sokeria pohjalta. Tietysti kirja käsittelee myös sitä, millaisia opettajat ovat. Hyvä ope on se, joka osaa pitää kuria. Koulun kauhein luokkakin sisimmässään tahtoo, että heidät pidetään ruodussa. Hyvä opettaja tiivistyy tutkimuksessa lisäksi näin:
”Onnistuneita opettajia yhdistää etenkin se, että he osaavat puhutella oppilaissa olevaa lasta, ja toiseksi heitä yhdistää se, että he pystyvät käsittelemään sekä yksilöä että ryhmää herkästi ja luontevasti ja samaan aikaan osaavat lukea yksilöä ryhmässä ja ryhmää yksilössä.”

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja