Avainsana-arkisto: Peter Sandström

Finlandia-ehdokkaani 2016

Juuri on kirjamessuista ja esikoiskirjapalkintoehdokasasettelusta toivuttu. Parin syvän palleahengityksen jälkeen olen valmis seuraavaan hype-hetkeen, Finlandia-ehdokkaiden julkistukseen.

Sanomatta selvää on, että kirjakisailu on kummallista, sillä kirja voi olla hieno niin monin tavoin. Onnistuneiden kirjojen keskinäinen vertailu tuntuu väkivallalta, puhumattakaan, että pitäisi valita vain yksi. Silti teen oman ehdokaslistan, josta jokainen teos on tuottanut minulle proosallista mielihyvää. Kaikki eri syistä. Vakuuttavaa kirjallisuutta on vuoden mittaan ilmestynyt, joten vapaana ja riippumattomana laadin 10-kohtaisen valikon. Tässä ehdokkaani aakkostettuna:

Riitta Jalonen: Kirkkaus

kirkkausNyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Processed with Snapseed.

Harva kirja notkauttaa polvia niin kuin tämän romaanin alku. Aloitussatu kerrotaan
siten, ettei ole vaihtoehtoja: tämä on katsottava loppuun. Siis katsottava. Kieli kulkee simmottis: se on visuaalisesti väkevää, näyttää henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöä, synnyttää mielikuvia. Juonenkuljetuksen suhteen jännite loppua kohti löpsähtänee muttei kielen tempo. Rytmi rullaa, rulettaa.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäRomaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.

Emmi Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unetEurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.

Minna Rytisalo: Lempi

LempiNostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.

 

Peter Sandström: Laudatur

LaudaturKaksi vuotta sitten listallani oli Valkea kuulas (Finlandia-raadin ei), nyt olkoon Laudaturin vuoro, ihan omin ansioin vaikka tunnistettavaakin on. Hämmentävyyden ja hämmästyttävyyden sekoitus hienontaa kahta aikaa ja ihmissuhteita maukkaaksi muhennokseksi. Vanhemmuuden ja parisuhteiden niksahduksista syntyy jännittävää tekstiä, jossa ei oteta varman päälle, ja siksi se on omaehtoisen varmaa.

 

Jari Tervo: Matriarkka

matriarkkaKuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.

Hanna Weselius: Alma!

Alma!Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja 2Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.

musta-hevonenÖö.

Varaan paikan mustille hevosille. Etenkin niille vuoden kirjoille, joita en ole vielä lukenut. Tälle paikalle voi asettua esimerkiksi uusin Pirkko Saision tai Asko Shalbergin romaani. Tai jokin muu. Näyttää siltä, etteivät hienot kirjat lopu.

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Peter Sandström: Laudatur

Peter Sandström tavallaan kirjoittaa uudelleen hienon Valkean kuulaan (2014) –  eikä kuitenkaan. Laudatur (S&S 2016) sijoittuu samaan pohjanmaalaiseen pikkukaupunkiin, samanlaiseen taloon omenapuutarhoineen, keskittyy samansorttiseen kertojamieheen ja hänen uuskaarlepyyläiseen lapsuusperheeseensä sekä etääntyneeseen aikuisiän turkulaiskotiväkeen. Lopputulos ei tunnu toisteiselta vaan verrattoman kiinnostavalta.

Ei ole todellakaan ainutlaatuista kuvata haahuilevaa miestä 25- ja 51-vuotiaana. Mutta, mutta. Omaperäisyys puskee aiheenkäsittelystä. Ilahduttava kirjallisuus on tällaista: siinä on jotain tunnistettavaa ja vinksahtanutta. Siinä on jopa tympeää ja tavoittamatonta, mutta ilmaisutavan arvaamattomuus ja elastisuus kietoo tarinaan, tarinointiin.

Juonesta joriseminen tuntuu tarpeettomalta, mutta taustoitan hieman. Minäkertoja, perheenisä-Peter kulkee kotona Turussa, tapaa entisen esimiehensä ja teini-ikäiset lapsensa sekä vakoilee tutkijavaimoaan Seepraa, joka pääsääntöisesti majailee ystävän luona. Pari varjonyrkkeilee taitekohdassa. Elämää vaanii yhteyden menettäminen, ja siitä sinkoaa yhteys 2010-luvun keski-ikä-Peteristä hänen vanhempiinsa vuonna 1988, jolloin Peter vierailee kotona. Silloin Peter on aloittamassa aikuiselämänsä ja isä jäämässä eläkkeelle. Lapsuudenperheessä on käynnissä pojalle odottamaton draama, jossa tärkeitä sivurooleja esittävät kuokka, lipputanko ja karuselli.

Laudatur

Koko romaani on yhtä karusellia, sillä tekstissä aiheet, ajatukset ja ajat pyörivät. En tarkoita, että romaani olisi sekava. Ei. Se on sakea. Voisin käsitellä (vaan en) äitiä nahkahousuissa (”Hän on aikuinen, ajattelin. Hän on täysin avuton.”), isän puutarhasuunnittelustrategioita ja tuttavuuksia, aikuisen lapsen katsetta vanhempiinsa, suhdetta siskoon, vaimon kutsumanimeä ja liiton tilaa, lasten varautunutta suhdetta isäänsä tai Peterin ponnettomia kohtaamistaitoja. Ei, ne pitää lukea. On kyse otteesta elämään, sen tarkoituksettomuudesta ja tarkoituksesta.

Pääsen vihdoin romaanin maukkaseen ytimeen, kerrontaan ja kieleen. Sandström pystyy samaan virkkeeseen yhdistämään huikeasti menneen, nykyisyyden, oivalluksen, olemattoman ja arvailut tulevasta. Pelkistetyimmin näin:

Kun istuin siinä kavjokilaisella verannalla, pitkulaisen pöydän ääressä seurassani isä, Kroon ja Ragnheidur, aika teki hyppäyksen nostaessani kahvimukin huulilleni, ja samassa olin kahdeksanvuotias ja pelkäsin läikyttäväni kahvia pöytäliinalle, ja olin neljätoistavuotias ja välttelin katsomasta ketään silmiin, ja join kahviani, ja sitten olin taas kaksikymmentäviisivuotias ja yritin tavoitella isääni viestittääkseni, että meidän piti ruveta lähtemään. Sen jälkeen ikä menetti merkityksensä; olin yhtäkkiä irtautunut ajasta ja paljon viisaampi kuin seurassani istuvat ihmiset. Olisin voinut kertoa heille että he olivat eläneet elämänsä, eikä siitä sen enempää.

Ehkä edellisestä sitaatista erotta myös nyrjähtänyttä huumoria, mikä tekstissä kulkee yhtenä virtauksena. Teksti siis virtaa, pyörii, heittelehtii. Romaani on erityisen kielitietoinen, ja suomentaja Outi Menna on tehnyt ilmeisen hienoa jälkeä tavoittaakseen kielen rytmin, ristiriidat ja soljuvuuden.

Kun kirjoitin, näin sieluni silmin miltä tekstin piti näyttää, vähän kuin olisin juossut kivisessä ja juurakkoisessa rinteessä, maastossa jossa näin aina reitin joka minun kannattaisi valita päästäkseni eteenpäin: lainkaan ajattelematta saatoin kääntyä oikealle, vaikka tiesin olevani menossa vasemmalle, ja ajan mittaan siitä oli muodostunut eräänlainen peli, jossa haasteena oli käyttää sanoja niin että ne palvelivat mahdollisimman paljon minua itseäni. Ajoittain tuntui kuin minä olisin palvellut sanoja. Antauduin kielen vietäväksi.

Minä antauduin tämän romaanin kielen ja kerronnan vietäväksi. Siitä laudatur. Laudatur hiertää, hämmästyttää, hämmentää ja hymähdyttää. Iloitsen, että saan lukea tällaisia romaaneja, joissa piilee riski, jossa ei oteta varman päälle.

Päähenkilökertoja hiivistelee, jarruttelee elämää. Merkittävää on se, miten tiheään minäkertoja viittaa näytelmällisyyteen. Moninaisia kohtauksia hän asettelee, rakentaa, verbaalisti visualisoi ja lavastaa. Kertoja välttelee omaa rooliaan, hän asettuu sivustakatsojaksi. Mutta kannattaa malttaa: kahteen viimeiseen lauseeseen mahtuu elämänmittainen mahdollisuus.

– – –
Peter Sandström
Laudatur
Käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
S&S 2016
228 sivua.
Sain kustantajalta lukukappaleen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Finlandia-veikkaus 2014

Onhan kirjapalkinto lukuharrastajalle niin houkutteleva kimmoke, etten keksi esteitä, miksen esittelisi omia tämän vuoden kotimaisia suosikkeja. Tietysti listauksessani on liuta reunaehtoja.

Ensinnäkin olen lukenut lähinnä romaaneja. Toiseksi totean, että en ole romaanitarjonnastakaan lukenut kuin siivun – sentään sen verran, että suosikkilistassani ei ole kuitenkaan kaikkia tänä vuonna lukemiani romaaneita. Suomenkielistä on lukuvalikkoni lähinnä ollut, joukossa on vain yksi ruotsista käännetty kotimainen. Lisäksi otan villejä vapauksia ja kokoan kymmenen ehdokasta.

En aseta ehdokkaitani paremmuusjärjestykseen. Esittelen valitsemani kirjat aakkostaen kirjailijat. Yhteistä valinnoilleni on se, että niissä on tehoavaa henkilökuvausta ja mieleen painuvia hahmoja. Monessa lempiromaanissani on myös rikkonainen rakenne, ja lähihistoriaa on elävöitetty taiten ja tunteella.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Omaperäinen päähenkilö on perustellusti sellainen kuin on. Lapsuustraumat eivät käy lukijalle raskaiksi, vaikka ne päähenkilölle sitä ovatkin. Rakenne tekee kirjan jännärimäisen koukuttavaksi.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Aikuiseksi kasvu 1970-luvulla on sekä samanlaista että erilaista kuin nyt. Ajankuva on autenttisen oloinen, yhteiskunnallinen ote myös. Hienointa romaanissa on tiukka ja tarkka kerronta.

Jari Järvelä: Särkyvää. Keski-ikäisen miehen arki hajoaa mutta Lada kulkee. Romaanissa ajetaan, blogataan ja kelataan menneitä. Tragikoominen kokonaisuus on kerrassaan vetävä. Ja jos vuoden dekkaria haetaan, pääehdokkaani on Järvelän Tyttö ja pommi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. Romaanin rakenne on kekseliäs. Se hemmottelee aukkoisen tekstin ystävää. Kuvatut henkilöt ja heidän suhteensa jäävät kummittelemaan mieleen. Tehokasta!

Anni Kytömäki: Kultarinta. Historia vaikuttaa ihmisiin, niin myös luonto. Näitä seikkoja Kytömäki vangitsee isän, tyttären ja metsän romaanissa. Realismin, romanttiisuuden ja symboliikan sekoittava tarinointi toimii. Tätä lukiessa tietyllä tavalla downshiftaa.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaanin rakenne ja kerrontatapavaihtelu uudistavat Kähkösen tyyliä. Ajankuva ja ympäristö vievät vieraaseen varmalla otteella. Etenkin henkilökuvaus ja kohtalot ovat väkevästi toteutettuja.

Peter Sandström: Valkea kuulas. Tämä romaani iski aivan (omena)puun takaa. Kirja herättää tunteita laidasta laitaan, ärsyttääkin. Se avautuu hitaasti mutta jatkaa sitä edelleen – viikkoja lukemisen jälkeen. Kiinnostava mies- ja perhekuvaus.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Kulttuurikuvaus on tehokas; kerronnassa ei selitellä, näytetään. Esikoisromaanissa on mukana tyypillistä nuoren miehen odysseijaa, identiteetin selvittämistä. Oiva ratkaisu on välillä livetä irreaaliin.

Kas, listaani jäi kaksi vapaapaikkaa. Varaisinko yhden Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja? Aloitin juuri sen lukemisen. Ja Asko Sahlbergin uusin on kesken. Ja onhan Suojatonkin taitava, ja Vanhan merimiehen tarina arvoituksellinen, ja…kirjakasa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kirjabloggaajat kirjamessuilla ja vuoden lukukipinät

KirjamessutKirjakauden hullut päivät ovat yhden yön päässä. Huomenna 23.10. alkavat tämän vuoden Helsingin kirjamessut, joita vietetään sunnuntai-iltaan asti.

Suhteeni kirjamessuihin on kahtalainen. Toisaalta iloitsen kirjakiinnostuksesta, siitä, että messukeskuksessa on tungokseksi asti kirjojen selailijoita ja osastot pullollaan virkeitä kirjakauppiaita ja -kustantajia. Haastattelupisteissä on ajankohtaisia kirjantekijöitä avaamassa uutuuskirjojaan, ja näissä tilanteissa kuulee taustoja ja kirjailijan omia ajatuksia työstään.

Pitänee kuitenkin tunnustaa, että minuun iskee usein messuilla samanlainen ”kädet ylös” -seisahdus kuin kirpputoreilla. Ympärillä on sekalaista tavaraa liian kanssa, joten tarjonnasta kiihtyneenä en löydä aarteita sälän seasta – ja lamaannun.

Tänä vuonna minulla on mahdollisuus rauhoittua. Saan osallistua Kotimaisten kirjabloggaajien toimintaan Boknäsin osastolla 6g85. Siellä on lähes koko messujen ajan tavattavissa jokunen kirjabloggaaja. Rupattelemme mieluusti kirjoista ja niistä kirjoittamisesta. Halukkaille annamme kirjavinkkejä, kirjallisesti. Ne laadimme pika-analyysin pohjalta, eli valitsemme kysyjälle sopivaa luettavaa valistuneen vaiston varassa. Itse olen päivystämässä lauantaina klo 10-11. Bloggaajien messutunnelmia voi myös seurata sosiaalisessa mediassa: #bloggaritmessuilla. Minäkin lähettelen Instagramissa parina päivänä messukuvia.Agredointi


Koska kirjasyksy on jo tässä vaiheessa, tulee houkutus laatia omat suosikkilistat esikoiskirja- ja Finlandia-palkinto mielessä. En ole järin halukas pistämään kirjoja paremmuusjärjestykseen; jääräpäisesti pysyn kannassani, että lukukokemukseen vaikuttavat jokaisen maun lisäksi otollinen olotila, odotukset ja aiemmat kirjakokemukset. Selittelyt sikseen, tässä ovat rajalliset viisikkovalikoimani, koska en ole lukenut kuin pienen osan tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista kirjoista ja melkeinpä vain romaaneja.

Esikoissuosikkeja
Neljäntienristeys
Kultarinta
Kissani Jugoslavia
Elävän näköiset
Amerikkalainen

Romaanijysäyttäjiä
Graniittimies
Valkea kuulas
Miehiä ja ihmisiä
Särkyvää
Wenla Männistö

Olisihan tuonne voinut vielä monia muita liittää, ja huomenna voisin haluta joitain nimeämiäni vaihtaa. Lisäksi Finlandia-listaani kuuluvat esikoisryhmän 2-3 ensimmäistä. Nyt vaan jännittämään, mihin päätyvät palkintoraadit. Minä suuntaan messuille kuuntelemaan kirjailijahaastatteluita, näiden nimeämieni kirjojen kirjoittajia, ja muitakin, ainakin italialaisen Teräs-romaanin tekijää Silvia Avellonea. Ja Boknäsin osastolla tavataan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Valkean kuulaan maku

Sitä lukee hyviä, erinomaisia, yhdentekeviä ja epätasaisia kirjoja. Sitten joukossa on omalaatuisia teoksia, joista ei aluksi tiedä, pitääkö niistä vai ei. Erikoisen häkellyksen valtaan minut saattaa Peter Sandströmin romaani Valkea kuulas (Transparente blanche, suom. Outi Menna, Schildts & Söderströms).

Omenahan maistuu monelta, ainakin kirpeältä, happamalta, joku lajike makealtakin. Valkean kuulaan ensi haukkaus pirskahtelee, sitten happamuus vaihtelee ja kirpeys voimistuu, mutta makea se ei ole. Vaan jälkimaku: olen tyytyväinen, että pureskelin teoksen loppuun asti, se paranee kaiken aikaa, makuelämys täyteläistyy.

Kuitenkin olin siinä elämänvaiheessa, jolloin tulin äidin luokse auttamaan häntä autohommissa ja kaikessa muussa, onnistunut tukahduttamaan muistot Teresestä ja kaikista niistä Tereseistä, jotka olivat tulleet hänen jälkeensä. Olisin ehkä voinut antaa koko asian olla, ellei äiti olisi ruvennut puhumaan rakkaudesta. Ja mitä muuta rakkaus oli kuin sana, tai mielikuva, tai laulu tai runo tai itkukohtaus bussissa, sateisena päivänä salaisen lemmenhetken jälkeen matkalla lähiöstä takaisin keskustaan.

Minäkertoja on viisikymppinen mies, joka viettää kesäpäiviä lapsuudenkodissaan 85-vuotiaan äitinsä seurana; tarkoitus on saattaa äiti luonnonparantamaan joku tuntematon. Se on juoni. Tarina sen sijaan kätkee apean miehen koko elämänkaaren. Sen oleellisia osia ovat isän elämä hevosentappajana ja isän varhainen kuolema, äitisuhde, ensirakkaus sekä oma perhe. Keskiössä on kertojan tunneumpio, tai voihan sen teemaksi tirvaista: rakkaus.Valkea kuulas

Rakenne on rasittava ja hieno. Kertoja sahaa pysähtyneen nykyisyyden ja menneen eri kerroksissa, lisäksi hän poikkeaa päätelmissään, kuvitelmissaan ja tarkoissa huomioissaan. Hän on kertojana kätkijä, epäsuora ja säännöstelevästi paljastava, en voi täysin luottaa häneen. Hänessä on paljon tympeää, eikä häntä jaksa aina ymmärtää, mutta käsitän, luulen käsittäväni. Esimerkiksi kiukuttaa, miten hän todistelee, kuinka hänen 17-vuotias poikansa ei enää tarvitse häntä. Eikä vaimoa mainita, puhutaan vain ladatusti Rahastonhoitajasta. Selittelyllä tai väistelyllä hän karkottaa painavia asioita ja omantunnonkolkutusta – ja minä olin astua kertojan ärsytysansaan. Pintatason laahustava laimeus ja vetämättömyys sisältävät muuta kuin luulin. Ja mainitsenpa vielä yhden romaanin pistoista, muutamat oudonriipivät eläinkohtalot.

Vallitseva tunnelma on melankolinen. Totisen taivalluksen joukossa on vinksahtavaan huumoriin kääntyviä kohtia, kuten heitot kertojan englanninkielisistä biisisanoituksista. Ja aina kun olen kyllästymässä tekstiin, luen kielellisesti upean kohdan, yllättäviä yhdistelmiä ja odottamattomia johtopäätöksiä, kauniita pysäytyksiä.

Selasin lehtiä. En muistanut lukemaani. Puoli tuntia kerrallaan. Minulla oli vielä tietokoneaikaa jäljellä. Elämä eteni puolen tunnin sykleissä. Puoli tuntia oli joskus enemmän kuin tarpeeksi. Kävelin runohyllylle silmäilemään kirjanselkämyksiä, hyllyssä oli kaksi minun kirjoittamaani kirjaa, vedin esiin toisen niistä. Se näytti avaamattomalta. Useimmat ihmiset elivät elämänsä ilman yhtäkään lukijaa, ajattelin.

Lumiomenalle romaani antaa sekä hengitysilmaa että tukehduttaa – häntäkin se hämmentää – ja minun laillani hän vaikuttuu romaanin kivuliaista ja kauniista kohdista. Valkea kuulas on tunteilematon kuvaus tunteista, muistoista, ajasta ja eletystä elämästä. Samalla se on perhe- ja ihmissuhderomaani, jonka lukija kokoaa vihjepalasista. Luin siis romaanin, joka yllätti ja tarjosi odottamatonta, komeaa, hermostuttavaa, julmaa ja lempeää.

Olen nyt eri ihminen. Olen silti sama kuin ennen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus