Avainsana-arkisto: Pauliina Vanhatalo

Veera Vaahtera – likkalittiä

Synkeiden sotakirjojen välissä halusin lukea hömppään kallellaan olevaa kirjallisuutta. Chick lit ei ole lempilajini, mutta jos monipuolinen kirjailija Pauliina Vanhatalo sitä kirjoittaa muun kirjoitustyön vastapainona, voin minä samasta syystä sitä lukea. Vanhatalon tuotannosta Pitkä valotusaika (Tammi 2015) on komea taiteilijaromaani ja Keskivaikea vuosi (S&S 2016) säväyttävän avoin masennuskuvaus – katsastan siis kirjailijan Veera Vaahtera -tyylin.

Veera Vaahtera on Vanhatalon alter ego. Vaahtera-kirjojen kansiliepeissä tekstejä kutsutaan komediallisiksi lemmentarinoiksi. Olen lukenut niistä nyt kaksi ensimmäistä: Onnellisesti eksyksissä (Tammi 2012) ja Rakkautta vahingossa (Tammi 2013).

Kirjojen päähenkilöt ovat kolmikymppisiä akateemisia naisia ja dilemmana on aikuistuminen ja vastuun otto elämästä. Esikois-Vaahterassa yliopistosta valmistuminen takkuaa, toisiaisessa yllätysraskaus laittaa elämän raiteiltaan tai raiteilleen. Kummassakin yksi kariutunut suhde kummittelee mahdollisuutena, mutta tyrkyllä olisi pari potentiaalia romanssia, kunhan vain päähenkilö luottaisi siihen, mitä haluaa.

Veera Vaahtra

Teininä luin Hilja Valtosta ja pari kesää sitten nauroin vedet silmissä viimeisintä Bridget Jonesia. Jane Austenia arvostan tarkkanäköisenä ihmistuntijana. Nämä kolme mainitaan Vaahteran esikuviksi. Ei paha! Terävän huvittuneesti Vaahteran naiset näkevät itsensä ja muut. Vaahtera ei ole ääneen naurattaja, mutta arkisia kommelluksia ja päähenkilön törmäilyjä hän kuvaa hymynkareisen lempeästi.

Huomaan arkirealistina kompastelevani joihinkin realiteetteja uhmaaviin tapahtumakäänteisiin. Pidän hitusen enemmän Onnellisesti eksyksissä -kirjasta, siinä on raikas ote. Hiljavaltosmaisuutta on sattumustouhuilu (okei, kuuluu genreen muutenkin), ehkä myös ensimmäisen romaanin seksittömyys. Huumori on irtonaisempaa kuin Rakkautta, vahingossa -kirjassa, jossa elämäntilanne on peruuttamaton mutta ratkaistava. Jälkimmäisessä on sen sijaan virkistävän reteää raskausajan kuvausta ja äitimyytin purkua.

Pidän tyylistä. Teksti on luistavaa; kömpelöä juonen- tai virkkeenkuljetusta ei tarvitse pelätä. Mukavaa viihdettä siis. Sen lisäksi kirjoissa on omapäisen naisen voimasisus. Naiset pärjäisivät omillaan, mutta tottahan elämää sulostuttavat lemmekkäät suukot ja kaipuu ihojen likistelyyn. Tiivistän tunnelmani Onnellisesti eksyksissä ystävyyssitaattiin:

Ja niinä lyhyinä tuokioina, jolloin nauroimme yhdessä sinä iltana, tunsin vähän aikaa, että olimmekin onnekkaita ja turvassa, että tämä poukkoileva, kummallinen ja arvaamaton elämämme oli kuitenkin piripintaan täynnä vapautta.

– – –
Veera Vaahtera

Onnellisesti eksyksissä
Tammi 2012
komediallinen lemmentarina
272 s.

Rakkautta, vahingossa
Tammi 2013
komediallinen lemmentarina
239 s.

Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Välttelin tätä lainakirjapinon kirjaa. Epäilin, että alakuloon taipuvaisena masennuskuvaus käy liian raskaaksi. Sitten sisuunnuin: tunteita kohti vain. En kadu. Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi (S&S 2016) yllätti ja ilahdutti.

”Ketä kiinnostaa, kun ihminen vatvoo päähänpinttymiään?”

Tosiaan, voisi ajatella, että murheiden vuodattaminen lokeroituisi ”hohhoijaa”-hyllyyn. Kyllä kirjassa veivataan, mutta syystä. Masentunut möyrii itsetarkkailun mudassa ja tiedostaa sen. Se ei ole lukijalle rasitukseksi, sillä kokonaisuutta leimaa tunteen, älyn ja rehellisyyden liitto. Pauliina Vanhatalon kirja lähestyy aihetta haavoittuvuutta varomatta.

Keskivaikea vuosi

Vanhatalon ensimmäinen omaelämäkerrallinen teos kertoo vuodesta, jolloin depressiotaipuvainen kirjailija tunnustaa uupumuksensa ja saa masennusdiagnoosin. Hän kertoo kirjassa taustastaan ja työpaineistaan. Mieltä kuormittavat sosiaaliset tilanteet ja häiriintymisherkkyys. Etenkin häntä riepoo tunne siitä, että hän on vaikea ihminen aviomiehelle ja huono äiti lapsille. Ja näin käy: yksityiset muistiinmerkinnät muotoutuvat yleisesti kiinnostavaksi kirjallisuudeksi.

”Mutta voiko se riittää minulle?”

Näin Vanhatalo kysyy, kun arkipäivä on kohtuullisen hyvä ja kiitollisuuspäiväkirjaan on pari kirjattavaa kohtaa. Masennustaipuvaisen matka oman olemuksensa hyväksymiseen on elämänmittainen. Vanhatalon kuvaama yksi vuosi on siten siivu siitä, miten mielialan ailahtelu on raskasta mutta osa elämää.

Kirjailija lataa itselleen odotuksia ja paineita. Hän on muun muassa suorittaja-vaatija ja huono äiti -tuomari. Lääkkeet, mindfullnes ja läheisten rakkaus saavat hetkittäin hänet uskomaan, että hän riittää. Introverttiyden tunnistaminen mahdollistaa itsetuntemuksen ja hallintakeinojen  lisääntymisen.

”Mitä jos työstä näkee masennuspotilaan kädenjäljen?”

Keskivaikean vuoden hienous on avoimuuden lisäksi kieli, luistava virke. Tekstin taitavuus jouduttaa lukemista. Nostan hattua myös sille, että tilanteita silmäillään matalapaineen lisäksi huumorisävyin itseironiasta vinoihin huomioihin.

Muistiinpanojen kirjaaja pohtii, ettei ole saavuttanut kirjailijana tavoitteitaan. Minusta hän on. Tämä kirja ansaitsee paikkansa mielenterveyttä käsittelevien tunnustuskirjojen joukossa. Lisäksi käy ilmi, että vaikean vuoden aikana Vanhatalo työstää taitelijaromaania. Pitkä valotusaika on ehdottomasti syksyn 2015 TOP 5-listallani: se on henkilökuvaukseltaan ja kerronnaltaan hieno, mieleen painuva romaani.

”Vai voisinko ainoastaan elää eteenpäin, hetken kerrallaan?”

Ei ole helppoa hellittää suorituspaineita, noudattaa itselle sopivaa tapaa olla ja elää perheessä. Se on kuitenkin toiveikkaasti mahdollista. Keskivaikea vuosi on lopulta mahdollisuuksien kirja. Tärkeä kokemusasiantuntijan kirja.

– – –
Pauliina Vanhatalo
Keskivaikea vuosi
S&S 2016
asiaproosaa
236 sivua.
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Finlandia-veikkaus 2015

Taas on aika arvuutella Finlandia-voittajaa. Perjantaina 6.11. valintaraati paljastaa listansa, minä jo tänään. Pistän suosikkini tekijänmukaiseen aakkosjärjestykseen.

KantoTappotyö 1600-luvulla tiesi karuja oloja ammattimiehelle ja hänen perheelleen. Sitä, tuomarointia ja apteekkitointa kuvataan kerrassaan tempaavasti Anneli Kannon romaanissa Pyöveli (Gummerus). Romaanin näkökulmatekniikka, ajankuva ja juonenkuljetus vakuuttaa: palkintoainesta.

Laura Lindstedt kirjoittaa kahdesta kuolemanjälkeisestä sekunnista satoja sivuja seitsemän naisen elämää hipaisten ja siinä samalla moninaisia elämänkysymyksiä sivuten. Oneronin (Teos) kerronnan elastisuus, kaihtelemattomuus ja rajattomuus on häkellyttävää ja häälyväistä: hieno, omintakeinen teos. Lindstedt on toinen voittajavaihtoehtoni.

Petri TamminenPetri Tammisen Meriromaani (Otava) on eleetön kertomus merikapteenista, joka taipuu vaan ei taitu. Romaani kuvaa epäonnistumisien sarjaa, jota elämäksi kutsutaan. Usein siinä lipuu onnensa ohi, joskus on jopa melkein onnellinen. Minua tyylitelty, tiivis tarina koskettaa. Tamminen on voittajasuosikkini.

pitkä valotusaikaPauliina Vanhatalo kuvaa romaanissa Pitkä valotusaika (Tammi) valokuvaajamiehen kasvua itsetuhoisesta nuorukaisesta epävarmaksi aikuiseksi, joka menestyy menetyksien jälkeen. Jos kuvailuni ei kuulosta houkuttelevalta, ohittakaa se. Uskokaa vain: romaani on varmaotteinen ja puhutteleva ihmis- ja perhekuvaus.

Olen lukenut monia hyviä kotimaisia kirjoja, mutta nuo neljä ovat sykähdyttäneet ja erottuneet kirjasadosta. Kahta avointa kisapaikkaa on vaikea täyttää. Mahdollisia ehdokkaita voisivat olla etunimiromaanit Eino (Matti Rönkä, Gummerus), Hertta (Heidi Köngäs, Otava) ja Sophie. (Mikaela Strömberg, SchildtS & Söderströms). Voi Katja Kettukin saada revanssin Yöperhosella (WSOY), kun Kätilö aikanaan tökerösti ohitettiin.

Loppuviikosta sitten ihmetellään, miten metsään ehdokasasetteluni meni.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika

Verbaali ajan ja tilanteen vangitseminen on hetkien tallennusta ja lähenee valokuvausta. Kirjaimista koostuvat sanat, sanoista lauseet ja virkkeet. Kokoan niistä mielikuvat – mielen valokuvat. Näköaistin kautta niin luettu kaunokirjallisuus kuin valokuvatkin välittävät tarinan. Kummankin ilmaisutavan erittelyssä voi käyttää verbiä ”kuvata”.

Aarni tahtoi eroon hetkistä ja salamanvälähdyksistä. Hän halusi kuvata ajan jälkeä ja luovuttaa päätösvallan tunneille, vuorokausille, kuukausille. Kuviin piirtyi se mikä oli pysyvää, ja kaikki muu, ohikiitävät, äänekkäät ja huomion helposti varastavat yksityiskohdat sulivat valoon.

Valokuvaamisen taito ja taito kuvata valokuvaajan elämää kiinnittävät minut Pauliina Vanhatalon romaaniin Pitkä valotusaika (Tammi 2015). Sellaiset kuvankehityslitkut on nyt onnistuttu sekoittamaan, että tarina ja päähenkilö ilmestyvät selkeinä ja painuvat mieleen. Kohdistus, rajaus ja sävyt ovat tarkoituksenmukaiset.pitkä valotusaika

Kirja on kuvakavalkadi Aarni Koskinivan elämästä vuodesta 1965 vuoteen 2015. Näytillä on muutaman vuoden varrelta valikoituja tilannekuvia epätoivoisesta 17-vuotiaasta nuorukaisesta ammatilliset tavoitteet saavuttaneeseen seitsenkymppiseen. Olisin voinut Aarnin elämäntarinasta nauttia ihan kronologisenakin kerrontana (hieman Stonerin tapaan), mutta toki romaanin ajatusmaailmaan sopii rakenteen aikapalastelu. Vaikka juuri luin Matti Röngän Einon, jossa valokuvilla on tarinan tavoitusmerkitys, ja vaikka Tommi Kinnusen Neljäntienristeyskin lähettää valokuvausaihe-etiäisiään, on Pitkä valotusaika omaperäinen ja kirkas teos.

Aarni pelastuu elämään pestautuessaan tädin valokuvausliikkeeseen. Kameran taa kätkeytyminen ja kuvien kehittäminen pimeässä antavat suojan syrjään sysitylle nuorelle miehelle. Koti ja koulu ovat murjoneet oppimisvaikeuksisen ja kömpelön nuoren itsetunnon itsetuhon partaalle. Elokuussa kokosin kesän romaaneista löytämiäni oppimisvaikeushenkilöitä, ja joukkoon sopisi Aarni poikineen. Aarnin kokonaispersoonaan liittyy nujertuneisuus, seuraus kalvavasta huonommuudentunteesta, jota ei oikein mikään kitke pois. Sakari-pojalla ja muilla Aarnin lapsilla on aivan toiset lähtökohdat:

Toisin kuin Aarni pienenä he eivät jääneet seisoskelemaan ja tarkkailemaan ikäisiään vaan olivat ensimmäisinä rakentamassa leikkiä ja vetämässä muita siihen mukaan. Ja vaikka Sakarilla oli ollut lukemisvaikeuksia kuten Aarnilla, aikakin oli toinen. Sakari oli saanut diagnoosin, oman lukiopettajan, tukiopettajan ja Ilsen vankkumattoman tuen. Aarnille oli mysteeri, miten poika saattoi pitää itseään niin fiksuna, vaikka hän vielä 12-vuotiaana selaili Aku Ankoista mieluiten vain kuvia.

Valokuvaus kantaa Aarnia. Silti siihen niin kuin moniin muihunkin elämänvarren asioihin liittyy virhetulkintoja ja pettymyksiä, eikä Aarnin taiteellisia ambitiota moni ymmärrä. Menestyvä ja ristiriitainen Teuvo-ystävä kyllä ne käsittää, liiaksikin, rakas Ilse myös. Romaanissa on muitakin tärkeitä henkilöitä kuin Aarni, mutta heidät nähdään vain suhteessa päähenkilöön. Ilsestä on kyllä muutama huikea tutkielma, aikuisen naisen rajojen hakemisen hetki. Romaani on Aarnin, enkä vingu muun henkilöporauksen perään, sillä Aarni on seurassani epätäydellisen täyteläisenä, kaikki sympatiani saavana.

– Emmää kovin ahkera, Aarni sanoi. – Enkä rehellinenkään.

Näin Aarni minulle esittäytyy. Olen aivan ihastuksissani miehen muotokuvasta: romaani antaa arvoa työnsä hoitavalle kuvaajalle, joka rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, kestää iskuja, tekee korjaus- ja väistöliikkeitä, pohtii syy-seuraus-suhteita ja ymmärtää sekä luulee ymmärtävänsä. Hyvä romaani ei tarvitse huikeita draamahypähdyksiä, tavallisen elämän tuokiokuvat riittävät kertomusjännitteeksi – ja sitten on niksahdus, joka muuttaa elämän.

Alakulo on romaanin tunnelmapohja, mutta siihen sekoittuu paljon muutakin. Iloitsen Aarnin onnenailahduksista. Voi miten koskettavia ovat nuoren miehen kuvausreissut ja rakastuminen, keski-ikäisen lämpö, ylpeys vaimostaan sekä varovaisenläheinen ukkius. Ja miten katkera hetki – ei edes katkeransuloinen – on Aarnin ison unelman toteutuminen (tunnen lymyäväni pallea pakottaen pariisilaisen gallerian nurkassa).

Aarnikin vaikeni ja asettui rinnalle kuvia tutkimaan, näki mitä oli joskus katsonut tarkkaan ja muisti paljon sellaista, minkä oli rajannut otosten ulkopuolelle.

Pitkä valotusaika on yksi kirjasyksyni valopilkuista. Romaanin kerronta on varmaa, levollista ja avaraa sekä oululainen murre muhevaa. Haikeana jätän Aarnin seuran. Onneksi voin palata kuviin, joita hänestä ja hänen tuotannostaan mieleeni valottui.

_ _ _
Pauliina Vanhatalo
Pitkä valotusaika
Tammi 2015
romaani
223 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Ompulle tämä romaani puhuu valokuvaa (hienosti ilmaistu, hieno postaus – ja saman sitaatin näemmä poimimme), Bleu tunnelmoi ja huokailee ihastuneena sekä Lukutoukka uppoutuu nuoren miehen ajatusmaailmaan.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus