Avainsana-arkisto: Paul Auster

Paul Auster: 4321

Identtiset mutta erilaiset, toisin sanoen neljä poikaa, joilla oli samat vanhemmat, sama keho ja samat geenit mutta jotka kaikki elivät eri talossa eri kaupungissa omissa erilaisissa olosuhteissaan. Tällä tavoin pyöräytettynä ja noiden olosuhteiden vaikutuksesta pojat alkaisivat ajautua toisistaan yhä etäämmälle kirjan edetessä – -.

Paul Auster pursottaa romaanin 4321 (Tammi 2017) omana syntymävuonnaan 1947 syntyneestä pojasta, jolla olisi voinut olla neljä erilaista elämänkulkua. Kirjassa eletään juutalaisvanhempien kodissa 1950-luvun New Yorkin kupeessa ja syöksytään ristiriitaiseen 60-lukuun. Sakeassa synteesissä edetään 1970-luvun alkuun.

Aika nopeasti romaanin alkupuolella tiedän seuraavani mahdollisia maailmoja. Menen mukaan leikkiin, joka alkaa vitsistä isoisän sattumanvaraisesta, väärästä nimestä Ferguson. Sitten esiin marssitetaan nämä mahdolliset pojanpojat. Yksi neljästä Archibald Fergusonista johdattelee viisivuotiaana romaanin varsinaiseen tarinakaruselliin näin:

Kuvitella miten asiat voisivat olla eri lailla, vaikka hän itse olisi sama. Sama poika, mutta eri talossa, jonka takapihalla oli eri puu. Sama poika, jolla oli eri vanhemmat. Sama poika, jolla oli samat vanhemmat mutta joilla oli eri ammatti kuin nyt. – -. Kyllä, kaikki oli mahdollista, ja vaikka asiat menivät tietyllä tavalla, siitä ei seurannut, etteivätkö ne voisi mennä toisella tavalla. Kaikki voisi olla toisin.

4321

”Maailma voisi olla sama maailma – -”

Romaani 4321 herkuttelee rinnakkaistodellisuuksilla, joiden todentuntuisiksi tekemiseksi tarvitaan kaunokirjallisuuden valta ja voima. Neljän Fergusonin tarinoita kirja kuljettaa rinnan seitsemän luvun alaluvuissa. Joidenkin tarina katkeaa, joidenkin jatkuu. Heissä on sävyeroja, mutta kaikkia yhdistää matka ”Musteen Maailmaan”: elämään kirjoista ja kirjoittamisesta. Kyllä, he ovat itse musteesta syntyneitä, sen lisäksi heidän välityksellään plarataan länsimaisen kirjallisuushistorian merkkiteokset. Kirja uskoo fiktiovaikutteisiin älyllisemotionaalisiin kokemuksiin.

Kirjaa voi kutsua kasvukertomuksiksi. Romaani kertoo sävykkäästi perhe-, seurustelu- ja ystävyyssuhteista. Se kertoo rujosti, rajusti ja runsaasti seksuaalisen identiteetin kehityksestä. Se kertoo amerikkalaisesta koulu- ja yliopistomaailmasta, urheilukulttuurista, elokuvista, taide-elämästä ja taide-elämyksistä. Siinä pohdituttaa vanhemmuus, raha ja jumala. Sen lähtökohtana on juutalaisperimä, ja se ankkuroituu tukevasti yhteiskunnallis-poliittiseen ajankuvaan. Se tunkeutuu newyorkilaiseen taideälymystöön ja hakee vaikutteita Pariisista. Sanomattakin on selvää, että 1141 sivua sisältää lukemattomia aihepiirejä.

”- – onko maailma todellinen vai pelkkä hänen mielensä luoma kuvitelma – -”

Neljän Fergusonin tarinan kertoja tietää kaiken. Hän katsoo kaukaa, ylhäältä, sisältä ja ulkoa neljää päähenkilöä ja heidän lähipiirejään. Yksi Archie saattaa olla ”se oikea”, mutta paradoksaalisesti se ei ole oleellista ja toisaalta voi olla.

Seuraava ajatukseni voi sotia romaanin simultaanista aikakäsitystä ja rakenneideaa vastaan: kirja pitäisi lukea uudelleen niin, että lukisi kullekin Fergusonille omistetut alaluvut peräkkäin. Niin rakentaisi yhtä eheää kertomusta yhdestä pojasta kerrallaan – vaikkei mitään eheää tai yhtenäistä ole elämässä eikä ihmisessä.

– – hänen sisäinen maailmansa lakkaamatta muokkasi häntä ympäröivää maailmaa samalla tavoin kuin kaikkien muistot muokkasivat sitä miten he maailman kokivat, ja vaikka yhteinen tila yhdisti kaikkia ihmisiä, jokaisen aikamatka oli erilainen, mikä merkitsi sitä, että kaikki elivät hiukan erilaisessa maailmassa kuin kaikki muut.

”Pidän tarinoista, joissa myönnetään, että ne ovat tarinoita – -”

Tarvitaanko nämä kaikki 1141 sivua? Ei, karsintavaraa on, vaikka teksti soljuu  – ainakin baseball-jutut voisi ohittaa, vaikka ymmärrän pelin kuuluvan amerikkalaisuuteen. Pääsenkö Archie Fergusonien elämiin sisälle? Tavallaan, tarkan kuvaustavan vuoksi, mutta iloisesti sekoan poikien elämänkuluissa, mikä ei silti romuta tarinoinnin seuraamista. Onko Austerin lähestymistapa ainutlaatuinen? Ei, Kate Atkinson teki sen ihon alle vieden Elämä elämältä -romaanissa; Auster raapii pintaa ja saa välillä vereslihalle eli jättää jälkiä. Kirjoittaako Auster elämänsä the romaanin? Ehkäpä, ainakin välillä henkeä vetämättä luen puolen sivun mittaisia viriilejä virkkeitä, jotka herättävät mielikuvia, aistimuksia ja ajatuksia.

Pistän pitkään postaukseeni paljon sitaatteja, sillä mielestäni Austerin äänen tulee kuulua, samoin vakuuttavan työn tehneen suomentajan Ilkka Rekiaron. Tämänlaajuisen kirjan kirjoittaminen, kääntäminen ja lukeminen on melkomoinen urakka, mutta palkitsee se. Kiteytettynä 4321 pääajatus on yhden Fergusonin opettajan kirjoittamana luokkahuoneen liitutaulun nurkassa:

MAAILMAN RAUNIOITUMISTA VASTAAN ON VAIN YKSI PUOLUSTUS: LUOVA TYÖ.

– –

Paul Auster
4321
suomentanut Ilkka Rekiaro
romaani
1141 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Mummo matkalla miettii, onko kyse Austerin joutsenlaulusta; Kirjaluotsi nauttii lukemastaan, joskin hänellekin sopisi baseballin poisjättäminen…

 

Mainokset

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Miesmuistiin

Vuodenvaihteessa pääsin seuraamaan kolmen miehen elämäntapahtumia. Herrat tarkastelivat mennyttä ja halusivat jakaa kokemuksiaan ja ajatuksiaan siitä.

Paul Austerin Talvipäiväkirjassa (suom. 2012 Otava) kirjoittaja latelee fragmentteja elämänsä varrelta. Muistoihin sisältyy paljon ruumiillista, kuten kolhuja, kipuja, kosketuksia ja kohtauksia. Rakkaus vaimoon on selkeää, muu on paljolti harhailua. Kaiken takana vaanii kuolema, se käy lähellä säännöllisesti ja panikoittaa. Kirjailija tietää sen odottavan ja aloittaa 64-vuotiaana elämänsä talviajan.

Rasittavalla tavalla Auster sinuttelee itseään ja kirjoittaa hengästyttävän pitkiä, luettelomaisia kappaleita. Sen selittää ruumiillisuus ja liike: kirjoittamisessa on kävelyn rytmi ja sanojen tanssi. Auster on kirjoittanut muutamia minulle suuria kertomuksia, mutta tämän kanssa jään jonnekin kauas hapuilemaan. Yksityinen on usein yllättävän yleistä, mutta nyt Austerin itsehoidollinen avautuminen jumittui Brooklynin kulmille.

Stephen Fry julkaisi nelikymppisenä muistelonsa Koppava kloppi (1997) elämänsä parilta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, suomennos ilmestyi 2012 (Schieldts & Söderströms). Alkutekstistä on jo viitisentoista vuotta, joten elämää olisi sittemminkin ehtinyt kertyä kerrottavaksi. Fry on britti-ikoni, monessa mukana niin viihteessä kuin yhteiskunnallisesti, kansallisaarteeksikin nimetty.

Fry kirjoittaa liukkaasti ja elävästi. Hän suomii railakkaasti  nuorta, ylimielistä Stepheniä ja arvioi toimintaa vanhemman itsensä perspektiivistä. Ilmeisen nerokas jolppi on ollut myös poikkeuksellisen typerä valehtelija ja varas. Parasta kirjassa on kielellinen ketteryys, taustojen ja tulevan limittäminen poikavuosien toilailuun – ja kaiken tämän esittäminen silmänpilkkeen, älyn ja lämmön yhdistelmällä. Lisäksi brittiläisyyden ja seksuaalisuuden erittelyt ovat havainnollisia ja teräväviä. Fry on omaelämäkertureiden aatelia:

”Tiedän, että nuoruuteni oli samalla kertaa tavallisuudessaan arkipäiväinen ja outoudessaan kuin kaunokirjallisuutta. Sama pätee kaikkien  ihmisten elämään, sen toki tiedän, mutta vain harvoilla meistä on mahdollisuus nautiskella siinä itsepaljastusten, omaa itseä koskevan uteliaisuuden, puolustuspuheiden, koston, hämmennyksen, turhamaisuuden ja egoismin kylvyssä, jota omaelämäkerraksi kutsutaan.”

Fryn kirjan loru loppui 18-vuotiaaksi, ja tuota ikää kuvaa aivan eri tavoin itävaltalainen Thomas Bernhard kirjassaan Henkäys (suom. 2012). Tämä teos on omaelämäkerran kolms osa. Siinä missä nuoren Stephenin elämäntarinan pilvien takaa pilkistää huumorin valo, ovat nuoren Thomaksen kärsimykset synkän totisia. Eletään 1940-luvun loppua sodanjälkeisessä Keski-Euroopassa.

Tiivis Henkäys on vain 109-sivuinen yhden kapplaeen huohotus ajasta, jolloin kertoja makaa kuolemansairaana märkivän keuhkopussintulehduksen kourissa ja toipuu kivuliaasti vain sairastuakseen uudelleen. Kuolevien keskellä makuutetun nuoren kokemukset ovat äärimmäisiä, ja ne kerrotaan karusti. Tekstistä huokuu katkeruus ja kireys: lapsuus ja nuoruus ovat olleet taistelua minuudesta, eikä tulevaisuus vaikuta sen helpommalta. Tärkein ihminen, isoisä, on hänkin sairas, ja suhteen lämmittyä äitiin, äitikin sairastuu.

Nykyihminen saa tästä omaelämäkerrasta kokemuksen olosuhteiden painosta ja halusta selvitä. Kertojan  isoisä oli sitä mieltä, että jokaisen tulisi ajoittain joutua sairaalankaltaiseen tilanteeseen, ajatteluvyöhykkeelle, jolloin on pakko selvittää tärkeät asiat ja vain siten saavuttaa tietoisuuden syviä osia – avata hiukan, mitä ja mikä olemassa on.

Jospa joskus lukeminen ja muiden osaan eläytyminen pysäyttäisi oleellisen ääreen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Joululomailua Brooklynissa

Kyse on kahdesta romaanista. Matka-aika oli lyhyt, mutta kestovaikutus voi olla pitkäkin.

Colm Tóibín kirjoittaa romaanissa Brooklyn tarkkaa proosaa 1950-luvun irlantilaisen pikkukaupungin tytöstä, joka toimitetaan leivän syrjään kiinni Brooklyniin. Perhekeskeisyys, katolisuus, hyvät tavat ja rehellinen työnteko ovat oleellisia ohjenuoria. Jos romaanista kertoo juonen, se ei paljon anna: tyttö haluaa olla mieliksi perheelleen ja muuttaa sovitusti myymäläapulaiseksi Brooklyniin. Apuna ovat paikallinen katolinen pappi ja irlantilaistaustaisen rouvan vuokratalo tyttövuokralaisineen. Koti-ikävää poteva Eilis opiskelee työn ohella kirjanpitäjäksi. Hän pärjää työssä, opiskelussa ja kirjavan vuokrayhteisön keskellä. Hän ihastuu italialaistaustaiseen kunnolliseen nuoreen mieheen. Kun sisko Rose kuolee, Eilis käy kotimaassa.

Aluksi luin ja luin tylsähköäkin tarinaa ihmetellen, miksi tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksia. Luin urheasti, ja vasta lukukokemuksen puolivaiheilla ja yhä sen jälkeen romaanin hienoudet pomppaavat mieleeni vähä vähältä. Kerronta on pikkutarkkaa ja toteavaa. Tarina kerrotaan Eilisin kannalta, oleellisia ovat lakoniset havainnot Eilisin mielenliikkeistä. Irrallisuuden ja erillisyyden tunteet ovat koskettavia ja kovin tunnistettavia, on sitten nuori irkkuneito 50-luvun Jenkeissä tai teiskolainen keski-ikäinen Kantsussa. Hienosti on myös kuvattu se, että mitättömältä vaikuttavat tapahtumat ovat merkityksellisiä ja ainutkertaisia. Minua miellytti kirjassa myös se, että se mursi odotushorisonttini. Tukuttain dekkareita ja nykyromaaneja lukeneena koko ajan väijyi mielessä, milloin tapahtuu jotain peruuttamatonta kauheaa. Vaan ei. Pientä pahansuopaisuutta lukuun ottamatta kaikki eteni kutakuinkin tavallisesti: ei väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai viattomuuden kustannuksella pettämistä. Draama ja ristiriitaisuudet syntyivät verkkaisita liikkeistä päähenkilön mielessä ja teoissa. Kiehtovaa!

Sunset Park on nautittavaa Austeria.  Kiehtovia henkilöitä ja heidän elämänkulkuaan kuvataan vetävän hengästyttävästi, pitkin kappalein. Jokaisen henkilön muutaman sivun elämänpolkukuvauksesta voisi saada kaikista yhden romaanin, mutta nyt tiivistetään ja samalla vyörytetään. Päähenkilöksi nousee kiinnostava henkilö Miles, joka kamppailee syyllisyydentunteensa kanssa. Se vaikuttaa ja peilautuu myös muihin kirjan henkilöihin ja elämänkohtaloihin. Mikä mahtava kertojan taito Austerilla tosiaankin on, hän on mielestäni tämän ajan suuria soljuvan tarinankuljetuksen ja henkilökuvauksen taitureita Ian McEwanin kanssa. Vaikka hienoinen elitistisyys välillä hiertääkin, on kirjassa upeita kirjallisuus- ja elokuva-analyyseja, ja kultturellien henkilöiden henkevyys kohottaa. Ja sitten viimeinen aukema löi kanveesiin. Kun koko romaanin ajan on rakennettu pala palalta toivoa, se särkyy yhteen iskuun. Kuinka monta sattuman takaiskua ihminen selvittää. Jaa-a. Elossa olemisen ihmeellinen omituisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus