Avainsana-arkisto: Pasi Ilmari Jääskeläinen

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä 

Pasi Ilmari Jääskeläinen ruopii kissanhiekat silmilleni uutuudessaan Väärän kissan päivä (Atena 2017). Tarkennan: yhdenpäivänromaanista sinkoilee tunnelmia, juonenkäänteitä ja käsittelytapoja niin, että silmät on sumentua. Se, mitä näen, on kiinnostavaa.

Kissa vie nyt kieleni, enkä paljasta kirjasta paljoakaan. Romaanissa kertoo kissankokoinen ympäristösuunnittelija Kaarna Marrasvirran kaupungin karnevaalipäivänä, jolloin Kaarnalla on puistonavauspuhe ja vaimolla on tutkimuksensa julkistamispäivä. Onnistuneen päivänalun vaimon ja tyttären kanssa keskeyttää puhelu Kirsikkapuistosta, jossa muistisairas, Kaarnan ammoin maailmankuulu psykoterapeuttiäiti vetelee viimeisiään. Ja siitä käynnistyy vaiheikas matka menneeseen, nykyisyyteen ja tulevaan.

Silloin aika riisuutui edessäni ja paljasti itsensä minulle: näin, että menneisyyden perspektiivi on litteä ja että ne kuukausina ja vuosina mitattavat etäisyydet, joiden perusteella mielemme järjestelee muistikuvat, ovat pelkkä illuusio.

En ehdi kissaa sanoa, kun mieleeni vyöryy valtoimenaan ajatuksia, joita Väärän kissan päivä herättää muistista ja muistoista. Mikä ihminen on itselleen ja muille, kun hän ei enää muista? Mitä ihminen muistaa, kun hän muistaa: omia tulkintojaan, todella tapahtunutta vai muiden syöttämiä vaihtoetototuuksia? Miten paljon toisista on tarpeen tietää tai muistaa? Miten voi lähentyä loitonneita? Nämä kirjan keskeiset teemat koen itselleni tärkeiksi ja teemojen käsittely fantasiaverhottunakin vaikuttaa. Siksi suosittelen humpsahtamista Jääskeläisen kaivamaan kaninkoloon – ups – virittelemään kissankehtoon.

Kissa vieköön, miten Jääskeläinen leikkii allegorioilla ja nimillä. On lapsuusmielikuva ystävästä nimeltä Oberon, keijujen kuninkaana tuttu; vaimon nimi on Minerva, viisaaksi tiedetty; äiti-Alicen nimi tunnetaan ihme- ja peilimaasta. Ja niin edelleen. Pitääkö vielä avata Marrasvirta tai Kirsikkapuisto? Tai murakamilaiset pakkomielteet (tässä pisamat, Murakamilla korvanlehdet) ja kissat? Tai kaikki muut kirjan kissamaisuudet, jotka ovat saaneet alkunsa sanalaskusta: ”Kulje vaikka virsta vaaraa, mut älä katso kissaa väärää.” Ihan kuin Jääskeläinen irrottaisi kaikki esteet ja antaisi vain mennä. Aiemman tuotannon hallitut spefi-maailmat (postauksiani tässä ja tässä) väistyvät karnevalismin tieltä.

En voi sanoa viettäneeni löysiä kissan päiviä Jääskeläisen kirjan seurassa, sillä kyllä lukiessa pitää skarppina pysyä. Spefi-faneille kirja on ehdoton. Samoin lukijoille, jotka pitävät arvoituksellisen unenomaisista romaaneista, jossa on kuitenkin realismin päiväpuoli. Myönnän osaltani, että kirjan alkupuolella närkästyin ”ja sitten heräsin” -tyyppisissä kohdissa, ja joissain kohti työlästyin, kun kertojan päivä vain venyi ja samat mokat toistuivat, mutta helpotuksekseni ne saavat selityksensä kirjan loppusivuilla. Yhden perusarvoituksen keksin aika alussa, ja DDR-kytköksiä pidän tarpeettomina, mutta riittää kirjassa kylliksi mieltä kiehtovia selvittämättömyyksiä.

Fabulointi pitää pitkään pääni pyörällä. Taisin sittenkin liikaa katsoa kirjan kissoja silmiin, varoituksista huolimatta… Tai sitten on syytä lopettaa ja tehdä se Väärän kissan päivää siteeraten:

Anteeksi, olen väsynyt. Ajatukseni harhaa, sanat järjestyvät suussani kummallisilla tavoilla ja tarina suistuu raiteiltaan. Kissoilla tunnetusti on sellainen vaikutus ihmisiin eikä niistä siksi pitäisikään puhua.

Väärän kissan päivä

– –

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Väärän kissan päivä
Atena 2017
spefi-romaani
342 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muualla: maagisuus lumosi Leena Lumen.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen on juuri nyt ajankohtainen, sillä hän on ehdokkaana World Fantasy Award -kirjallisuuspalkinnon saajaksi (HS 10.7.2015). Englannoksien myötä kirjailijan agentti mainostaa suojattiaan sanoin: ”The best kept literary secret in Finland.” Salaisuus on näemmä paljastumassa.

Jääskeläinen kirjoitti maaliskuisessa Imagessa terävästi kirjakauppailun tilasta. Kirjan elinkaari on päiväperhosen luokkaa, ja ilman medianäkyvyyttä teos on jo syntyessään vainaa. Vain valtamedioissa noteeratut uutuudet myyvät ja näkyvät, kun taas edellisen kirjakauden ”ihan kivat” kirjat unohtuvat ja ovat alelaarien euroroinaa. Jääskeläinen uhmasi tätä kaikkea tarjoamalla viimeisimmän romaaninsa ilmaisladattavaksi. Kesäkuussa kirjailija julkaisi tilityspostuksen vapaajaon tunnelmista: hän on tyytyväinen tempaukseensa, sillä romaani tavoitti lukijoita, joita se ei ilman nettijakamista olisi tavoittanut.

Otin ilmaiskirjan vastaan. Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013) on omistettu verkossa laulaville seireeneille, kirjabloggajille – siis minullekin. Tulkitsen kirjailijan olevan tosissaan: bloggaajat ovat kirjoja arvostavia suurkuluttajia, ostajia, lainaajia ja sanomanlevittäjiä, pikku apureita kirjan hengissä pitämiseksi.

Kumarran syvään Jääskeläisen omaperäiselle spefi-luomistaidolle. Aiemman tuotannon tapaan (blogissani Harjukaupungin salakäytävät) hän loihtii uskottavien ja uskomattomien tapahtumien kokonaisuuden, jota kantaa kielen selkeys – silloinkin, kun kuvattu monimutkainen todellisuus ylittää tavallisen ja toden. Pidän myös Jääskeläisen tavasta vietellä arkisten toimintojen kautta fantasian risteyskohtiin. Lisäksi ihastun taitoon luoda tunnelmia, vaihdella niitä, hivuttaa jännitettä. Tässä romaanissa aistii alusta lähtien pahaenteisen ilmapiirin. Sielut kulkevat sateessa on minusta kirjailijan voimakoe: aiheeltaan kunnianhimoinen, toteutukseltaan runsas ja rönsyävä.Sielut kulkevat sateessa

***
SIVUHUOMAUTUS

Jo alussa, vahvistuen puolivälissä kirjaa aloin pahoitella lukutilannetta itselleni ja kirjalle. Ei ole tälle eikä millekään kirjalle otollista, jos ja kun edellinen lukukokemus on fantasiavyöry nimeltä Saatana saapuu Moskovaan. Tematiikat natsaavat yllättäen toisiinsa – Bulgakov askartelee saatanan kanssa, Jääskeläinen jumalan, taivaan isän tms. – mutta Bulgakovin mielikuvamyrsky on jyrätä uuden fantasiamaailmaelämyksen. Kirjailijuuden kiemuroitakin kumpikin siinä sivussa käsittelevät.
***

Nelikymppinen sairaanhoitaja Judit aloittaa uuden elämänjakson pääkaupungissa monikansallisessa kotihoitofirmassa, jossa esimiehenä on lapsuudenystävä Martta. Näin hän saa olla lähellä rakasta kummipoikaa, jolle ei kuulu hyvää. Uusi työpaikka poikkeaa aiemmasta hoitotyöstä.

Vähitellen lähestymistapa alkoi tuntua järkevältä, jopa uraauurtavalta, ja työ sujua. Judit ajatteli, että hoitotyössä oli ehkä hyvinkin ollut tähän saakka sielun mentävä aukko. Hän ei itse uskonut sieluun F-Remediumin oppien mukaisella tavalla, mutta sielusta puhumalla saatiin selvästi esille sellaisiakin psykofyysisiä oireita, jotka muuten jäivät helposti huomaamatta.

Firman toimintatapojen kautta alkaa purkautua lapsuuskokemuksia ja perimmäisiä kysymyksiä. Tavallisen hoitajanaisen matkassa liu’utaan fantasiaan ja kauhuromanttiseen uskonsotamystiikkaan. Judit on hienosti hahmoteltu päähenkilö, etenkin ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten käsittely onnistuu. Kuvaus yllättää välillä tarkkanäköisellä viileydellä, välillä lihallisuudella. Muut henkilöt ovat hankalammin lähestyttäviä.

Voi taivas, miten vaikea aihe! Ateistit, agnostikot, taivasuskoiset ja hurmoshihhulit marssivat kirjan sivuille esittelemään näkökantojaan ja kokemuksiaan. Sen lisäksi pääsee uppoutumaan aivan omalakiseen sielujen vaellukseen jatkuvan sateen saattamana. Varjoissa vaanivat ”syväläiset” hirvittävät ja arvoituksellinen vampyyrihahmo häkellyttää. Saanko vastauksia sielujen toiviotieltä? En sellaisia, joita olisin etukäteen arvannut. Silti vähempi olisi riittänyt, koin kokonaisuuden melko raskaaksi, jopa pitkitetyksi.

Lukijalle on eduksi elämänkatsomuksellinen, filosofinen ja kirjallisuustieteellinen tietämys. Kaikella tällä leikitään. Raamatullisilla nimillä on merkitystä, esimerkiksi Juditin kirja on kristinuskosta poistettu evankeliumi, ja Marttakin on Sanasta tuttu hahmo. En ole aivan vakuuttunut romaanin sisäisistä sivuhuomautuksista, itsetietoisesti ja postmodernisti flirttailevan kirjailijajumalan tai luojajumalan puuttumisesta kerrottuun. (Ja samantien: minun on ihan pakko huvitella samoin keinoin.) Jätän erilaisten symbolien ja viittausten purkamisen tähän, tehköön jokainen omia löytöjään ja olkoon niistä vastuussa – mikä sekin liittyy kirjan sisältämiin viittauksiin.

***
SIVUHUOMAUTUS

Kun Judit ensimmäisen kerran kohtaa johtavan ateistin kotona majailevan oudon Lukijan, hykertelen sitä, miten hahmossa vangitaan kyltymätön, muun maailman unohtava kirjallisuudenrakastaja. Hän on Lukija, hän on myös Kirjallisuus, hän on myös ikoni kirjailijan vallasta luoda ihan mitä vain, vaikka pitää hengissä ikuisesti.
***

Romaani jättää ylen hämmentyneen olon: siinä on upeaa kuvausosaamista mutta sisällön kanssa en tule ihan sinuiksi. Kannustan ilman muuta kirjan pariin ennakkoluulottomia ja ajatusaskartelua kaipaavia lukijoita.

Lopuksi lataan Juditin ajatuksia elämästä ja sen jälkeisestä. Vaikka hän hetkeä myöhemmin tuomitsee tuumailunsa naiiviksi, en piittaa; siruja tuollaisesta soisin kokevani ennen mahdollisen sielun liejuhomehtumista, irtautumista, siirtymistä, tuhoutumista tai haipumista – kuinka sitten käykin.

Mitä mieltä ikuisessa elämässä olisi ilman ruumista, jonka avulla nauttia olemassaolostaan? Elämisen arvoinen elämä oli kauniiden asioiden näkemistä, musiikin ja suloisten sanojen ja lintujen laulun kuulemista, hyvien ruokien ja juomien maistamista ja ennen kaikkea sitä, että tunsi toisen ihmisen kosketuksen, joka tarjosi viatonta hellyyttä, lämmintä ystävällisyyttä tai kiihottavaa riettautta. Uusien asioiden ja paikkojen kokemista kaikilla aisteillaan. Tästä kaikesta hänen olisi luovuttava ruumiinsa kuollessa.

– – –
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Sielut kulkevat sateessa
Atena 2013
romaani
453 sivua e-kirjana.
Latasin kirjan kirjailijan ilmaistarjouksen johdosta.
Blogijuttuja:
Kirsin kirjanurkka kehottaa kärsivällisyyteen, joka kyllä palkitaan.
Kirjasfääri pureksii metatasoja ja pitää kirjaa ovelana uskon ja fiktion mekanismien pohdiskelijana (ks. lisää blogilinkkejä Kirjasfäärin postauksesta).Sade

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Dekkarimaaliskuun tilinpäätös

Maaliskuun mittaan ajauduin jännärikaistalle, koska sain käsiini pari juuri ilmestynyttä dekkaria ja tarttuin pitkään vuoroaan odottaneen tekijän teoksiin. Kaikki dekkarikuukauteni kirjat liittyvät moniosaisiin sarjoihin. Donna Leonin Brunetti-kirjoissa on päädytty 22. osaan, Tarquin Hallin Vish Puri -juttuista ilmestyi neljäs suomennos, ja Mons Kallentoftilta on ilmestynyt kuudes käännös. Kumma imu sarjamuodossa on – sen selittää ihmisen luontainen uteliaisuus.

Onnistuneessa sarjassa tulee tarve tarrautua pääetsivien puntinliepeisiin ja raahautua siten uusien tapausten selvittämiseen. Juoni saa vetää tai jopa vetelehtiä, kunhan henkilökuvaus ja ihmiskuva ovat kiinnostavia. Koska en ole sarajamurha-, kidutus- ja mysteerifanittaja, aika arkinen (jännitys)juoni vetää puoleensa. Tietynlaista särmää toivon, mustavalkoisuutta kartan ja kerronnalta kaipaan omaäänisyyttä.

Donna Leonin Brunetti ei ole erityisen särmikäs, mutta hänen vakaa hahmonsa vetää puoleensa. Yhteispeli luottoapureiden kanssa on mainiota. Kultamuna käsittelee jälleen Venetsian kirjavaa kantaväestöä ja ihmisten piittaamattomuutta. Vastakuvana on Brunettin rakkaus perheeseensä. Hieman väsähtämään päin komisario on, ainakin epäilys maailman tolkullisuudesta sen kuin vahvistuu.

Vish Puri ja Brunetti - "mamu"kirjailijoiden sankaritypit Intiasta ja Italiasta

Vish Puri ja Brunetti – ”mamu”kirjailijoiden sankaritypit Intiasta ja Italiasta

Omalla Venetsia-reissulla pari Brunetti-kirjaa lisäsi matkatunnelmaa, ja ihastelin paikan päällä autenttista miljöökuvausta. Intiassa en ole koskaan käynyt, joten tukeudun paikallistuntemuksessa pelkästään Tarquin Halliin. Ei minulla ole syytä epäillä, etteikö kirjojen newdelhiläinen tai muu intialaismeno olisi tarpeeksi uskottavaa. Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus yhdistelee totutusti koomisia elementtejä kulttuurin ikäviin kääntöpuoliin. Sekä Leone että Hall ovat maahanmuuttajia ympäristöissä, joita he kirjoissaan kuvaavat. Ehkä he siksi ripottelevat yhteiskunnallisia epäkohta mutta eivät juutu niihin.

Kallentoftin neljä ensimmäistä dekkaria: Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema

Kallentoftin neljä ensimmäistä dekkaria: Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema

Kallentoft kuvaa Linköpingiä, ja sen ympäristön ja yhteiskunnan hahmotelmia luin neljän dekkarin verran, eli ahmaisin vuodenaikasarjan. Sen juju on alkoholismin kanssa kamppaileva päähenkilö Malin Fors. Brunetti ja Vish Puri ovat syöppöjä perhemiehiä, mutta usein dekkaripoliisit ovat viinaan meneviä, yrmeitä, eronneita, yksinäisiä. Malin kuuluu jälkimmäiseen lajiin, joskin hän on nuorehko, näyttävä blondi nainen. Malin ei ole erityisen miellyttävä hahmo mutta juuri siksi ottaa otteeseen. Romaanien yliluonnollinen puoli ei minua innosta, mutta muuten synkkämielinen kerronta ja kirjava henkilögalleria kiinnostavat. Ja on Kallentoft maaliskuun valikoimastani pätevin jännityksen virittäjä.

Jännäriominaisuuksia on muissakin maaliskuuni kirjoissa. Pärttyli Rinteen Viimeinen sana (Noxboox 2015) pitää pihdeissään viimeiseen sanaan, jota odottaessa voi ratkoa yli-ihmishuuruisen lukiolaisen maailmankuvaa ja ratkaisuja. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) kieppuu päähenkilön menneisyysmysteereissä ja katoamistapauksissa.

Miksi lukea dekkareita ja erityyppisiä jännäreitä? Perimmäinen syyni ajanvietteen lisäksi on kaipuu keksiä (jännitys)juonen viemänä lisää ihmisestä ja maailmasta. Sehän ei lopulta ole genrestä kiinni. Maaliskuuni otanta ei minua hihkuntaan hurmannut, mutta viihdyin, ja Rinteen seurassa järkyin.

Jos kiinnostuit käsityksistäni hyvän kirjallisuuden ja dekkarin kytköksistä, voit lukea lisää Fred Vargasia käsittelevästä vanhasta jutustani. Hulppeaa (jännitys)kirjahuhtikuuta – enkä huudahda perään: ”Aprillia!”


Linkkejä tähän juttuun liittyviin postauksiini:

Donna Leon: Kultamuna (Otava 2015, suom. Kaijamari Sivill)

Tarquin Hall: Vish Puri ja Lemmenkommandojen tapaus (Gummerus 2015, suom. Tero Valkonen)
Tarquin Hallin tapaaminen

Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (2010/2012), Suvisurmat (2010/2012), Syyskalma (2011/2013); suom. Mirja Huovila\Schildts & Söderströms, Atschi!-pokkarit. Kevätkuolema (WSOY 2013), suom. Arja Gothoni ja Juha Saikkonen

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana (Noxboox 2015)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010)

Hyvää kirjallisuutta: dekkareista ja Fred Vargasista

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Hän muistaa Elokuvallisesta elämänoppaasta lukemansa ajatuksen: Kun ihminen antautuu elokuvallisuudelle, hän kokee väistämättä todellisuudenjäristyksiä, jolloin asioiden mittasuhteet muuttuvat ja uhreiksi ikävä kyllä päätyvät ne, joiden osa on muuttua kokonaisuuden kannalta vähemmän tärkeiksi.

HarjukaupunginSalakaytavatMittasuhteet todella muuttuvat, kun Pasi Ilmari Jääskeläinen loihtii kummallisuuksia keskisuomalaiseen arkeen romaanissa Harjukaupungin salakäytävät (2010). Keski-ikäinen kustannustoimittaja Olli Suominen Jyväskylästä elelee hillitysti, kustantaa kirjoja tunnollisesti ja etääntyy vääjäämättömästi perheestään. Hän on kirkkovaltuuston jäsen ja klassikkoelokuvien ystävä. Nuoruudenrakkaus Katri Kara löytyy Facebookista ja osoittautuu kansainvälisesti menestyneeksi kirjailijaksi, ”Elokuvallisen elämänoppaan” tekijäksi. Facebookin kautta alkaa tulla viestejä muiltakin menneisyyden tuttavuuksilta. Tavallisuuden läpi tihkuu outoa tunnelmaa sateenvarjoineen ja takaumamuistoineen.

Lumikko ja yhdeksän muuta -romaani (Atena 2006) ilostutti aikoinaan minua kovin. Niin käy tämänkin romaanin kanssa – ilmeisen odotetusti… Kirjailija on omassa blogissaan kommentoinut: ”Tuosta keski-ikäisten naisten populaatiosta aika moni viehtyi toiseen romaaniini, Harjukaupungin salakäytäviin, joka keräsi suurta huomiota kirjablogeissa.”

Jääskeläinen osaa luoda ilmapiirin, jossa on jännitettä: jotain nyrjäyttävää on tapahtumassa ja tapahtunut. Lukijana olen tarinan vietävissä, vaikken kaikkea voi niellä, enkä hoksaakaan. Tietynsorttinen tyylittely on osa viehätystä, ja se on myös tyylikeino, jonka avulla vältetään tosikkomaisuus. Henkilöt ovat pitkälti konstruktioita kahden maailman risteyksessä. Ei juonen käänteitä tai Katrin kaikennielevää rakkauden joutsenlaulua ole tarkoitettu arkielämänkaltaisiksi: lukijan on lupa möyriä romaanin reaalifantasiamaailmaan ja uskoa siihen.

He huomasivat nopeasti, että salakäytävät vaikuttavat ajatteluun ja erityisesti muistiin. Sisällä asiat vääristyvät ja tuntuvat toisenlaisilta kuin maan päällä. Aikakin kulkee omalla tavallaan: välillä se hidastuu, välillä kiihtyy ja joskus pysähtyy kokonaan. Jälkeenpäin he muistavat eri asioita tai samoja asioita mutta eri tavalla. Joitakin asioita he eivät muista lainkaan. Usein he ovat maan päälle noustuaan huomanneet kaiken salakäytävissä tapahtuneen jääneen hämärän peittoon ja jäljelle on jäänyt vain hölmistynyt olo, jonka salakäytävät ihmiselle aiheuttavat.

Jossakin alitajunnan sokkeloissa tässä seikkaillaan samalla, kun haetaan tarinan ponnistuslautaa keski-ikäisyyden kuivahtuneisuudesta, elokuvista, nuoruudenrakkaudesta ja kirjabisneksestä. Ollin lapsuuskaveriporukan Viisikko-sarjataustaiset seikkailut palautuvat päähenkilön mieleen. Muistin mutkikkuus on osa kerrontaa, samoin maan alle tunkemisen tunteet ja näyt maanalaisissa kokemuksissa. Jääskeläisen ilmaisutapa on mutkatonta, ja hän lomittaa sujuvasti eri aikoja, tekstejä ja todellisuuksia.

Erikoinen ratkaisu on kirjailijan keksintö kahdesta loppuratkaisusta. Toinen on painettuna, toinen netistä luettavissa. Sopiihan se spefi-romaaniin, ja kummatkin luettuani pidän kumpaakin mahdollisena. Eli reippaasti fiktion ehdoilla menoa Harjukaupungin salakäytävissä on, ja huomasin luottavani kerronnan kulkuun ja otin kaiken annettuna. Kun seuraavan kerran käyn Jyväskylässä, katson sitä toisin silmin, ehkä M-hiukkasia elämänotteeseeni haalien.

– – –
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Harjukaupungin salakäytävät
Atena 2010
373/375 sivua (kaksi loppua)
Luin kirjan e-kirjana HS-kirjastosta.
Muissa blogeissa muun muassa Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin ja Reader, why did I marry him?

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Äikänope kirjoittaa

Ammatinvalintaan vaikuttavat tietysti monet asiat, mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta pitävät usein pyrkivät opiskelemaan niitä sivuavia aineita, kuten kirjallisuustiedettä, suomen kieltä ja tiedotusoppia. Moni haaveilee toimittajan tai tutkijan urasta, ja usea unelmoi urasta kirjailijana. Vähitellen kasvaa varman päälle ottavien joukko, joka antaa pikkusormen kasvatustieteelle – jospa sitten opettamaan tätä kaikkea, äikänopeksi. Se voi viedä koko käden.

On joitain sinnikkäitä, jotka onnistuvat yhdistämään äidinkielenopettajuuden ja kirjailijuuden. Pasi Ilmari Jääskeläinen on luotsannut lukiolaisia ja kirjoittanut moniaineksista proosaa. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006), jossa seikkailee hämmentynyt äidinkielenopettaja työtaakan ja salaisuuksien riepoteltavana.

Viime syksyn julkisuussieppo oli Taivaslaulu (Gummerus 2013), äidinkielenopettaja Pauliina Rauhalan esikoisteos, puhutteleva äitiyden ja uskon kuvaus. Viimeisten tietojen mukaan hän heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.

Katja Kaukonen on julkaissut jo useita teoksia. Hänen uutuutensa Kohina (WSOY 2014) on yksinäisen miehen kasvukipukertomus. Siinä ei ole kytkentöjä äidinkielenopetukseen – vai olisiko aihepiirissä, päähenkilön autiosaarelle eristäytymisessä, jotain vastapainoa meluisaan luokkahuoneammattiin?

Vuoden 2014 Topelius-palkinnon sai Jyri Paretskoi nuortenkirjasta Shell’s Angels (Karisto 2013), jossa teinipoikien kovaa elämää kuvataan letkeästi. Voi olla, että tekijällä ollut poikapedagogiikka mielessä, äikänmaikka kun on.

Ainakin kaksi kevään esikoiskirjoilijoista on niin ikään äidinkielenopettajia. Petri Vartiaisen Isäasentoja (Otava 2014) kuvaa ruuhkavuosia isän vinkkelistä. Välillä pistäydytään isän töissä, yläkoulun äidinkielenopettajana. Parhaansa päähenkilö yrittää sielläkin, vaikka vastaanotto ei ole aina suopea.

Kevään kirjapankin räjäytti Tommi Kinnunen romaanillaan Neljäntienristeys (WSOY 2014). Arvostelumenestys on innostanut ostamaan ja lainaamaan esikoisromaania, esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on yli tuhat halukasta lainausjonossa. Romaani on taidokas rakenteeltaan ja kerronnaltaan. Kirjailija saa henkilönsä elämään pätkäotoksissa, joissa kolmen sukupolven kulku tulee lukijaa liki.

Äidinkielenopettaja-kirjailija -listani on vajavainen, poimin muutaman tuoreusnäkökulmasta, moni tärkeä kaunokirjailija jää varmasti mainitsematta. On siis kollegoita, joilta fiktio luistaa. Jokunen kirjallisuutta, suomen kieltä ja tiedotusoppia opiskellut ja opettajaksi päätynyt tuottaa siinä sivussa tietokirjallisuutta. Oppikirjojen tekijöitä on aika liuta, muunlaisen tietotekstin myös. Ja nyt aivan pikkuhiljaa ja vääjäämättömästi nousee kirjainten lomasta kissan häntä, pahoittelen.Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa

Elise Tarkoman kanssa koostimme tietokirjan aiheesta, josta ei aiemmin ole kokonaisesitystä tehty: Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa. Näkökulmia pedagogiikkaan ja didaktiikkaan (Finn Lectura 2014). Ammattikoulutus jää usein pimentoon, kun käsitellään opetusta ja koulutusta, vaikka se koskee puolikasta toisen asteen opiskelijajoukosta ja on lukion rinnalla tasa-arvoinen jatkokoulutusväylä. On siis korkea aika avata ammatillisen äidinkielen olemusta.

Aihepiiri ymmärrettävästi kiinnostaa rajattua joukkoa, tosin toivon, että kirjaan tarttuvat kaikki äidinkielestä, didaktiikasta ja koulutuksesta kiinnostuneet. Kirjamme dokumentoi sekä ylessivistäviä että ammatillista osaamista täydentäviä opetuksen sisältöjä ja toteutustapoja sekä äidinkielenopettajien monipuolista osaamista. Se on tietynlainen tilinpäätös, mutta myös osoitus teksti- ja viestintätaitojen merkityksestä nyt ja tulevaisuudessa ‒ ja sellaisena ajankohtainen, koska uuteen opetussuunnitelmaan siirrytään jo elokuussa 2015. Mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja