Avainsana-arkisto: Pärttyli Rinne

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

On tavallinen akateeminen perhe. Vanhemmilla on vastuulliset työt ympäristönsuojelualalla, ja aiheesta riittää kotikeskusteluihinkin. Välillä vanhemmilla on eripuraa ja kohtaamattomuutta. Isosisko Aava huolehtii pikkuveljestä, vetäytyy sitten oman elämän rakentamiseen ja työhön sota-alueiden avustustöissä. Pikkuveli Aslak ei saa ystäviä, eikä kukaan osaa auttaa. Vakava, pohtiva poika katoaa salattuun sisimpäänsä. 27-vuotiaana Aslak ryhtyy ankarin keinoin eliminoimaan liikakansoitusta.

Se, mitä minun lapseni nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.

Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu (WSOY 2015) pureutuu etenkin äitiin, ja siihen on äitinä kivuliasta samastua. Myös siskon tuska tuntuu pahalta. Itse Aslak jää etäälle, kaikille. Perheenisä on lähinnä puhumaton. Hirvonen kohdistaa vakavan katseen koko perheeseen, kun Pärttyli Rinne käsittelee samaa teemaa Hirvosta rajatummin keskittyen vain nuoriin romaanissaan Viimeinen sana. Kummatkin jyräävät nuoren miehen väkivaltateoilla.

Hirvosen romaanissa on isoja asioita kuten ympäristökysymykset, katastrofiapu ja ihmisarvo. Ääriliikkeisiin lipuminen niin lännessä kuin islamistisissa maissa on sekin vaativa aihe. Sukupolvilta toiselle siirtyvä selviytymispaine on kova teema, ja sitä sivutaan äidin kokemusten kautta. Vaikean lapsen lamaannuttava vaikutus parisuhteeseen ja sisaruksiin värisyttää sekin. Aihepaino on musertaa alleen. Lapsen vanhempien – vain äiti on äänessä – syyllisyysahdinko vetoaa minuun, vaikka muuten taitava teksti pitää minua kummasti käsivarrenmitalla etäällä. En tiedä, miksi. Ehkä kaikkea on liikaa.

Koko ruumiissani läikähti onni. Miten ihmeellistä oli pitää sylissä ihmistä, joka jonakin päivänä astuisi maailmaan ilman minua, haastaisi ajatuksillaan minut.

Toiveet ja totuus törmäävät. Nyt ratikoissa ihastuttavat pikkulapset toimivat parinkymmenen vuoden perästä – niin miten? Kuin Aslak? Mitä ja miten meni ja menee vikaan? Joitain selityksiä voi tekstistä lukea, joukossa on kulunuttakin osoittelua erilaisuudesta ja nettiryhmistä. Kukaan vanhempi tai sisarus ei ole virheetön, on tavallista rakastaa vajavaisin taidoin. On tavallista tuntea maailmantuskaa. On kammottavan yleistä jäädä yksin, masentua. Mikään näistä ei oikeuta tappamista. Käsittämättömyys on osa ahdistavuutta: on kyse teosta, jolle ei ole hyväksyttäviä perusteita, vain läheisten parantumaton syyllisyydentunne.Kun alika loppuu

Romaanissa on perhedynamiikan takautumakatselmusta, mutta se ei tapahdu räikeästi jälkiviisastellen. Tunteet ovat tanassa, pakahtumispiste kohteena. Näkökulmatekniikkaa viljellään nykyisin runsaasti, ja sen käyttö sopii tähän kokonaisuuteen.

– – on kuvat jotka vain toinen muistaa ja yhteiset hetket, joista jää jokaiselle erilainen jälki.

Kenellekään ei soisi tapahtuvan romaanissa kuvattua ajan loppumista, mutta niin vain on käynyt tasaisin väliajoin meillä ja muualla, siksi aihe on tärkeä, sitä sietää valottaa, vaikkei valoa paljon olekaan. Kun aika loppuu on jättää pimeään, ja sittenkin tekstistä voi ottaa vastaan toivon:

Loputtoman väkivallan keskellä ei ole mitään tärkeämpää kuin puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottomammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.

– – –
Elina Hirvonen
Kun aika loppuu
WSOY 2015
romaani
Lainasin kirjan kirjastosta.
Romaanin ovat monet lukeneet, esimerkiksi: Omppu pohtii romaanin turhan laajaa haarukointia, Elina kompasteli ja vaikuttui, Kristan kirja jätti hieman etäälle, Arjaa romaani ravisteli ja Sara pakahtui.

Mainokset

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Dekkarimaaliskuun tilinpäätös

Maaliskuun mittaan ajauduin jännärikaistalle, koska sain käsiini pari juuri ilmestynyttä dekkaria ja tarttuin pitkään vuoroaan odottaneen tekijän teoksiin. Kaikki dekkarikuukauteni kirjat liittyvät moniosaisiin sarjoihin. Donna Leonin Brunetti-kirjoissa on päädytty 22. osaan, Tarquin Hallin Vish Puri -juttuista ilmestyi neljäs suomennos, ja Mons Kallentoftilta on ilmestynyt kuudes käännös. Kumma imu sarjamuodossa on – sen selittää ihmisen luontainen uteliaisuus.

Onnistuneessa sarjassa tulee tarve tarrautua pääetsivien puntinliepeisiin ja raahautua siten uusien tapausten selvittämiseen. Juoni saa vetää tai jopa vetelehtiä, kunhan henkilökuvaus ja ihmiskuva ovat kiinnostavia. Koska en ole sarajamurha-, kidutus- ja mysteerifanittaja, aika arkinen (jännitys)juoni vetää puoleensa. Tietynlaista särmää toivon, mustavalkoisuutta kartan ja kerronnalta kaipaan omaäänisyyttä.

Donna Leonin Brunetti ei ole erityisen särmikäs, mutta hänen vakaa hahmonsa vetää puoleensa. Yhteispeli luottoapureiden kanssa on mainiota. Kultamuna käsittelee jälleen Venetsian kirjavaa kantaväestöä ja ihmisten piittaamattomuutta. Vastakuvana on Brunettin rakkaus perheeseensä. Hieman väsähtämään päin komisario on, ainakin epäilys maailman tolkullisuudesta sen kuin vahvistuu.

Vish Puri ja Brunetti - "mamu"kirjailijoiden sankaritypit Intiasta ja Italiasta

Vish Puri ja Brunetti – ”mamu”kirjailijoiden sankaritypit Intiasta ja Italiasta

Omalla Venetsia-reissulla pari Brunetti-kirjaa lisäsi matkatunnelmaa, ja ihastelin paikan päällä autenttista miljöökuvausta. Intiassa en ole koskaan käynyt, joten tukeudun paikallistuntemuksessa pelkästään Tarquin Halliin. Ei minulla ole syytä epäillä, etteikö kirjojen newdelhiläinen tai muu intialaismeno olisi tarpeeksi uskottavaa. Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus yhdistelee totutusti koomisia elementtejä kulttuurin ikäviin kääntöpuoliin. Sekä Leone että Hall ovat maahanmuuttajia ympäristöissä, joita he kirjoissaan kuvaavat. Ehkä he siksi ripottelevat yhteiskunnallisia epäkohta mutta eivät juutu niihin.

Kallentoftin neljä ensimmäistä dekkaria: Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema

Kallentoftin neljä ensimmäistä dekkaria: Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema

Kallentoft kuvaa Linköpingiä, ja sen ympäristön ja yhteiskunnan hahmotelmia luin neljän dekkarin verran, eli ahmaisin vuodenaikasarjan. Sen juju on alkoholismin kanssa kamppaileva päähenkilö Malin Fors. Brunetti ja Vish Puri ovat syöppöjä perhemiehiä, mutta usein dekkaripoliisit ovat viinaan meneviä, yrmeitä, eronneita, yksinäisiä. Malin kuuluu jälkimmäiseen lajiin, joskin hän on nuorehko, näyttävä blondi nainen. Malin ei ole erityisen miellyttävä hahmo mutta juuri siksi ottaa otteeseen. Romaanien yliluonnollinen puoli ei minua innosta, mutta muuten synkkämielinen kerronta ja kirjava henkilögalleria kiinnostavat. Ja on Kallentoft maaliskuun valikoimastani pätevin jännityksen virittäjä.

Jännäriominaisuuksia on muissakin maaliskuuni kirjoissa. Pärttyli Rinteen Viimeinen sana (Noxboox 2015) pitää pihdeissään viimeiseen sanaan, jota odottaessa voi ratkoa yli-ihmishuuruisen lukiolaisen maailmankuvaa ja ratkaisuja. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) kieppuu päähenkilön menneisyysmysteereissä ja katoamistapauksissa.

Miksi lukea dekkareita ja erityyppisiä jännäreitä? Perimmäinen syyni ajanvietteen lisäksi on kaipuu keksiä (jännitys)juonen viemänä lisää ihmisestä ja maailmasta. Sehän ei lopulta ole genrestä kiinni. Maaliskuuni otanta ei minua hihkuntaan hurmannut, mutta viihdyin, ja Rinteen seurassa järkyin.

Jos kiinnostuit käsityksistäni hyvän kirjallisuuden ja dekkarin kytköksistä, voit lukea lisää Fred Vargasia käsittelevästä vanhasta jutustani. Hulppeaa (jännitys)kirjahuhtikuuta – enkä huudahda perään: ”Aprillia!”


Linkkejä tähän juttuun liittyviin postauksiini:

Donna Leon: Kultamuna (Otava 2015, suom. Kaijamari Sivill)

Tarquin Hall: Vish Puri ja Lemmenkommandojen tapaus (Gummerus 2015, suom. Tero Valkonen)
Tarquin Hallin tapaaminen

Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (2010/2012), Suvisurmat (2010/2012), Syyskalma (2011/2013); suom. Mirja Huovila\Schildts & Söderströms, Atschi!-pokkarit. Kevätkuolema (WSOY 2013), suom. Arja Gothoni ja Juha Saikkonen

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana (Noxboox 2015)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010)

Hyvää kirjallisuutta: dekkareista ja Fred Vargasista

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

PUHUMATTOMAN KOULUKUVA

Pärttyli Rinteen esikoisromaani Viimeinen sana (Noxboox 2014) kertoo tuntemisen, sanomisen ja vuorovaikutuksen vaikeuksista. Siihen on kuvattu tavoittamattomuuden tila, josta ei voi seurata kuin katastrofi.

Oli kaksi esitystä: se, jonka hän esitti itselleen, ja se, jonka hän esitti toisille. Ensimmäinen koostui näkymättömistä tapahtumista hänen mielensä hiljaisuudessa, jälkimmäinen eli heidän kasvojensa yhteydessä. Hän mutristi kasvoilleen pohdiskelevan ilmeen ja käänsi sivua, vaikka oli kadottanut tekstin merkityksen. Kolehmainen avasi laatikon pienellä avaimella ja otti esiin pistoolin.

Päähenkilö Franz on lukiolaisnuori, joka päässään kehittelee mullistavaa vapauden filosofiaa, luonnollisesti Nietzsche esikuvanaan. Franz luonnehtii itseään eristäytyneeksi, ei yksinäiseksi. On hänellä yksi kaveri, Kolehmainen. Tyypilliseen tapaan joukosta poikkeavat nuoret miehet ovat vähintään normiporukan syrjimiä.

Kolehmainen puhuu ja touhuaa pistoolinsa kanssa. Taitaa olla niin, että pelottavimpia eivät ole nämä höpöttelijät, vaan vaikenevat franzit, joiden hautomista ajatuksista ei pääse perille. Kuinka paljon heitä on lukion ja ammattikoulujen käytävillä, naureskeltuja vetäytyjiä, eristettyjä puhumattomia? Näin on Viimeisessä sanassa. Näin on ollut muutaman kerran lähihistoriamme kouluammunnoissa.

Rinne kehittelee kylmäävästi Franzin henkilökuvaa. Koska yhteys ulkomaailmaan on epäonnistumisien ketjua, nuori mies jumittuu luomaansa yli-ihmiskehikkoon. Tämä kulminoituu vaikuttavasti kohdassa, jossa Franz vetäytyy filosofiaväittelykilpailusta uskotellen ylivoimaisuuttaan. Rinne kuvaa tylyn tehokkaasti ihmistyyppiä, joka pystyy kääntämään kaiken omaan päähänpinttymämalliinsa. Lukiessa minut valtaa epätoivo: ovatko nämä puhumattomat poikapommit tunnistettavissa ja onko fanaatikon suhteen mitään tehtävissä? Uskonkiihkossaan – on se sitten yli-ihmisyyttä, jihadismia tai mitä tahansa vaihtoehdotonta – ihminen ei kykene vuorovaikutukseen vaan lukittautuu ainoaan oikeaan totuuteensa ympäristöstään piittaamatta.

Oli tapahtunut mittaamattomasti enemmän kuin Franz oli salaisimmissa unelmissaankaan osannut aavistaa. Virpin käsissä oli nyt määrätä hänen siviilielämänsä suunta tästä hetkestä kuukausiksi, vuosiksi, tai kenties koko elämäksi eteenpäin.

Rakkaus voisi olla ratkaisu. Virpi avaa Franzille rakkauden oven mutta sulkee sen, vaikka raastavan raolleen se jää Franzin mielikuvamaailmassa. Karkeaa, kapeaa ja kipeää on nykynuorten rakkaus, jos se matkitaan nettipornosta, ja niin käy, jollei ole muunlaisia malleja tai taitoja kommunikoida. Erityisen karmivalla tavalla kirja kuvaa perhesuhteita, niiden outoja mekanismeja, joissa vanhemmat ovat kadottaneet yhteyden lapseensa ja jossa lapsi hallitsee kauhun tasapainoa.viimeinen sana

Rinne ei selittele. En tiedä, mitä perheessä on tapahtunut, näen vain tämänhetkisen tuhotilan. En tiedä Franzin kouluhistoriaa, näen vain muutaman oppitunnin, kohtaamattomuuden ja Franzin äänettömän filosofeeraamisen. En tiedä Franzin ystävyys- tai ihastusyrityksistä, näen vain kouluyhteisön, Kolehmaisen ja Virpin sekä hakusessa olevat sosiaaliset taidot.

Romaanin alku vetää vahvasti. Se pohjustaa ja antaa odottaa peruuttamatonta. Loppupuolella on epätasaisia kerrontavaiheita, mutta ymmärrän kerrontalinjat päähenkilön järkkymiskehitykseksi. Franzin filosofointi antaa odottaa itseään, eikä se vakuuta – niin on kai tarkoituskin, koska Franzin heikko kohta on se, mitä hän luulee vahvuudekseen. Loppu on koettava, viimeiset sanat kuultava. Viimeinen sana on levottomuutta herättävä koulu-, koti- ja henkilökuva.

– – –
Pärttyli Rinne
Viimeinen sana
Noxboox 2014
213 sivua
romaani nuorille ja aikuisille
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus