Avainsana-arkisto: Parinoush Sanijee

Naiskohtalo Iranista

Miten outo se maailma olikaan. Ei sen vihalla eikä sen ystävällisyydellä ollut mitään sisältöä.

Tuo yhteydestä irrotettu sitaatti sopii tunnelmaani Parinoush Sanijeen romaanin Kohtalon kirja (suom. Anna Lönnroth, Tammi 2014) lukemisen jälkeen. Kyllä 600 sivussa sisältöä on määrällisesti, mutta se jättää hämmennyksen tilaan.

Ensin hyvät uutiset. Romaani kuvaa yhden perheen kautta Irania shaahin kauden loppupuolelta noin 35 vuotta eteenpäin. Romaani osoittaa, mitä eri aatteet teettävät lähisuhteille. Maalta Teheraniin muuttaneen perheen agraari-islam kohtaa ensin vapaamielisen kaupunkilaisuuden, alavirtana on shaahinvastainen vasemmistolaisuus ja sitten vahvistuva fundamentaali-islam, sota Irakin kanssa ja sen jälkimainingit. Kuva yhteen aatteeseen uskovista ja muita kuuntelemattomista fanaatikoista on lohduton – eikä ole merkistystä aatteella, tuhoisa vaikutus on kaikilla.

Hyviin uutisiin kuuluu vielä se, että romaani tallentaa joitain herkullisia hetkiä naisten välisestä ystävyydestä, lörpöttelystä ja arkisen yhteyden riemuista, ja rakastumisen pyörrytys on viehättävällä tavalla ilmaistu, on sitten kyse teinistä tai viisikymppisestä. Myös vihanpurskahdukset sanallistetaan välillä hurjasti ”Ei suuret sanat suuta halkaise” -retoriikkatyyliin. Mutta nyt on huonojen uutisten vuoro.

Irrottauduin hänestä ja huusin raivon vallassa: ”Etkö sinä näe, että hän [Ahmad-veli] tulee joka ilta kotiin humalassa? Kahdesti poliisit ovat ottaneet hänet talteen, kun hän on uhannut jotakuta veitsellä. Ne eivät ole skandaaleja, mutta jos minä käyn apteekissa syömässä särkylääkkeen, olen tuonut sinulle häpeää.”
Kaksi peräkkäistä läimäytystä saivat korvani soimaan, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni enkä vaikenemaan.
”Suu kiinni. Jumala lyököön sinut kurkkumädällä. Ero on siinä, että sinä olet tyttö!” Äiti purskahti itkuun, kohotti kätensä taivaisiin ja aneli: ”Jumala, auta minua. Kenen puoleen voin kääntyä. Tyttö, rukoilen, että kärsit. Rukoilen, että sinut raadellaan kappaleiksi.”

Nyt on vain niin, että minun on entistä vaikeampaa sulattaa tämä kulttuurinen suhtautumistapa, jossa pojille sallitaan kaikki, ja tytöt ovat arvottomia kauppatavaroita, joissa ei ole muita ominaisuuksia kuin häpeän uhka. Pojat saavat hakata toisiaan, sisariaan ja äitejään ja toimia uskonoppeihin nähden vaikka miten kaksinaismoralistisesti, ja tätä pönkittävät etenkin äidit. Romaani on tympeyteeni osasyy, ja arvonärkästystäni vahvistavat muunlaiset ja viimeaikaiset uutiset Iranista, jossa lasten naittamisen salliminen on kirjattu lakiin.

Pääosassa on Masume, joka on romaanin alussa teini-ikäinen tyttö ja lopussa 53-vuotias kovia kokenut nainen. Onneton teinihaaveilu päättyy väkivaltaiseen uhkailuun ja hänet naitetaan kelpo kommunistille, joka on aatteessaan sokea. Naimakauppaan syntyy poikia ja tyttö, joiden suhteen ei Masume harjoita samanlaista eriarvokasvatusta kuin sukupolvet häntä ennen, mutta perheen vallasta, toimintatapa-arvostuksista ja vaikutuksesta hän ei pääse irti.

Romaanissa korostetaan päähenkilön vihreäsilmäisyyttä, mutta kannessa on ruskeasilmäinen kiiltokuvanainen. En ymmärrä tällaista kirjakansitusta. Piti tuunata kuva sisältöön sopivaksi...

Romaanissa korostetaan päähenkilön vihreäsilmäisyyttä, mutta kannessa on ruskeasilmäinen kiiltokuvanainen. En ymmärrä tällaista kirjakansitusta. Piti tuunata kuva sisältöön sopivaksi…

Vaikka lukija kulkee elämänvaiheissa mukana, kumman etäiseksi tai persoonaltaan tavoittamattomaksi minäkertojapäähenkilö silti jää. Romaanissa kuvataan itkukohtauksia, vihanpurkauksia, kipuja, pyörtymisiä, vaikerruksia ja pelkotiloja. Kaikki vain ladellaan, teksti on kuin epätasaisesti etenevää liukuhihnaa. Siinä on kömpelöä tapahtumien kronologista tallennusta, ja käännöskin töksähtelee. Kerronnasta puuttuu juonen ja tarinan ylittävä tai puhkova taso, joka johtaisi eläytymiseen ja jakamiseen. Miten tulikaan ikävä hieman samoista aiheista ammentavaa turkkilaisen Elif Shafakin Kunniaa, jossa henkilöt, kerronta ja asioiden käsittely on kerroksellista ja moniulotteista. Tai Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvaa ja elokuvaa, joiden iranilaisuuskuvauksessa on irtonaisuutta ja kipua. Iranilaista kirjallisuutta en muuten hyvin tunne.

Kaikki kunnia kaikille aate-, kulttuuri- ja uskontosyistä kärsineille ja kärsiville tytöille ja naisille, joiden ihmis- ja tasa-arvo kielletään. Kaikki kunnia kirjailijalle, joka on ollut julkaisukieltojen ja sensuurin kourissa. Kohtalon kirjaa voi pitää tapahtumia täynnä olevana juoniromaanina yhdestä sitkeästä naiskohtalosta, jos ei erityisesti kaipaa henkilöiden syväluotausta tai kaunokirjallisen kerronnan nautintoa. Minä koitan parhaani mukaan selvitä ärtymyksestäni.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus