Avainsana-arkisto: Paolo Giordano

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Paolo Giordano kerrottuna kahdella

Miten olisi mielikuvamatka Italiaan marraspimeyden painaessa? Turha on odottaa lempeää valon helotusta, koska tämänkertaisella reissulla voikin päätyä tummiin tunnelmiin tai jopa afganistanilaiseen vuoristoon.

Paolo Giordanon romaania Alkulukujen yksinäisyys (suom. Helinä Kangas, WSOY 2010) olen siirrellyt hyllystä toiseen avaamattomana neljä vuotta. Syy on kirjasta riippumaton mutta ylittämättömältä tuntunut mielikuva. Koska sain käsiini Giordanon uusimman suomennoksen, tartuin ensin vanhaan kirjaan. Tempauduin mukaan kahden poikkeusnuoren tarinaan.

Mattia on helppo köökkidiagnoosata aspergeriseksi, eikä Alicen vammoja peitellä. Lisäksi kummankin lapsuudesta pukkaa kriisejä, joita eivät hyiset perhesuhteet helpota. Kaksi sosiaalisesti kömpelöä, irrallista ja outoa nuorta liittoutuvat siten, että suhde on sekä löyhä että elintärkeä.

He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidättäen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun koulun seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi.

Romaani kuvaa piinallisen nihkeää vuorovaikutusta ja ilmapiirin ilottomuutta. Tarinasta kehkeytyy oudolla tavalla rakkausromaanityyppinen, ja sen loppu on toiveikas mutta eri tavalla kuin voisi olettaa. Alkulukujen yksinäisyys -romaanin tunnelma pitää otteessa ja kieli ihastuttaa. Toivon henkilöille hyvää ja pelkään pahinta – niin käy onnistuneessa henkilöpainotteisessa romaanissa.Giordano

Giordanon toinen romaani Ihmisruumis (suom. Helinä Kangas, WSOY 2014) vie italialaisarmeijaosaston Afganistaniin. Sotilastoiminta on joukkuelaji, se tulee romaanissakin esille, mutta muutama henkilö valikoituu seurattavaksi. Se on viisasta, sillä henkilövetoisuus kiinnittää kerrottuun. Ja kun sodasta kerrotaan, henkilöt ja lukija saavat koko ajan todellakin pelätä pahinta.

Ongelmani voi olla se, että olen jo tarpeeksi vakuuttunut sotimisen järjettömyydestä, ei Giordano voi minua siitä enempää vakuuttaa. On joka ajassa ja paikassa masentavaa, miten valta- ja aateasetelmat uhraavat ihmisruumiita, mahdollisia tulevaisuuksia. Tässä romaanissa sotivat ovat kaukana poissa, oudossa taistelussa, jossa omien mielivalta ja ulkopuolinen uhka ovat samalla viivalla.

Ihmisruumis ei ole helppo romaani. Aihe on raskas ja tunnelma painostava. Keskushenkilöt ovat monimutkaisia persoonia, joihin vaikuttavat erottamattomasti siviilimenneisyys ja nykyhetki. Kaiken tämän Giordano tallentaa pistävästi ja hajanaisesti – aiheen ja ihmsmielen liikkeet yhdistävästi. Mari A. odotti romanilta enemmän kuin saa, Omppu puolestaan pitää vähittäin aukenevasta kuvauksesta ja Sanna sotilaspsyykenäkökulmasta.

Kirjailija kokeilee kerrontakeinoja reippaammin kuin esikoisromaanissa, mikä sopii aiheeseen ja tyyliin. Kieli on tarkkaa ja taitavaa. Olen kuitenkin Alkulukujen yksinäisyyden lumoissa siten, että siitä on vaikea irrottautua ja tempautua taistelutantereille. Yhteistä kahdelle romaanille on henkilöiden taustalla häälyvä perhesuhteiden ahdistavuus.

Pilleri päivässä, ja kukin niistä pyyhkii pois kysymyksen, johon en koskaan saanut vastausta: mikä on perhe? Miksi sota puhkeaa? Kuinka miehestä tulee sotilas?

Ihmisruumis on sotakirja, mutta etenkin se on kirja ruumiillisista henkilöistä, joiden ihmisyys kärjistyy erikoistilanteessa. Romaanihenkilöiden välityksellä käsitellään tarpeiden, elämän jatkumisen, päättymisen, lopullisuuden, syiden ja seurausten problematiikkaa. Ruumis on kehollisuutta kuten suvun jatkamistoimintaa, ripulointia, haavoittumista ja lopullista ruumiiksi tulemista. Ja se kaikki myös tuntuu ja koskee.

– –
Sain Ihmisruumiin kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus